Korkea veisu

Raamatun vanhan testamentin teksti Korkea veisu etsiytyi luettavakseni miellyttävän sattuman kautta. Löysin sen tilapäisen kirpparin poistopöydältä ilmaisena. Vuonna 1968 julkaistun teoksen on kuvittanut tšekkoslovakialainen Arnošt Paderlík. Mahdollisesti kuvitus on valmistunut jo aiemmin. Kuvat esittelevät nuoren naisvartalon alastomuuden kauneutta. Teksti, Salomon korkea veisu, on XI yleisen kirkolliskokouksen v. 1933 käytäntöön ottama suomennos. Kirjan kuvauksen mukaan Korkea veisu tunnetaan myös nimellä Laulujen laulu. Nimi mahtaa olla peräisin Raamatun latinankielisestä versiosta, jossa sitä kutsutaan nimellä Canticum canticorum. Tekstin alkukieli on heprea. Kirjassa kerrotaan, että mahdollisesti Korkea veisu olisi alkujaan maallista tekstiä, joka sittemmin on kohotettu ensin juutalaiseen uskonnolliseen käyttöön ja sittemmin myös kristittyjen Raamattuun.

Olin halunnut tämän tekstin luettavakseni erillisenä kirjana, sillä kerran satuin näkemään elokuvan Nainen ikkunassa (The Woman in the Window), Fritz Langin ohjaus vuodelta 1944, pääosassa Edgar Robinson. Wikipedia muuten paljasti minulle, että Robinson oli alkujaan Romanian juutalainen. Elokuvassa Robinson esittää naimisissa olevaa miestä, joka menee klubille juomaan muistaakseni konjakkia ja ottaa samalla kirjahyllystä lueskeltavakseen kirjan The Song of Songs. Lähtiessään klubilta hän kohtaa kohtalokkaan naisen ja elokuvan seikkailu alkaa. Elokuvasta löytyy wikipediasta oma artikkeli täysin ansaitusti. Ajattelin elokuvaa katsellessa, että olisi tosi kiva omistaa tuollainen Raamatun yksittäisestä tekstistä valmistettu kirja. Ja nyt mä sen omistan ja luin sen pois kuleksimasta olohuoneen sohvalta ennen joulua.

Kirjan tekstissä ylistävät toisiaan mies ja nainen, mies ja vaimo, tai toisinaan morsian. Joistakin kohdista tulee se vaikutelma, että vaimoja miehellä saattaa olla useampiakin, mutta tämä olisi nyt se lempivaimo. Valitettavasti maailma toimii usein niin, että halutulla miehellä saattaa olla useampia naissuhteita. Minusta asia voisi olla kyllä päinvastoinkin.

Pääpaino näissä lauluissa on kaunopuheisessa, ettemme sanoisi, runollisessa rakkaimman ylistämisessä. Aika mielikuvituksellisia vertauksia rakkaimman kauneudesta esitetään. Nykylukijan asiaa tarkastellessa pahiten mennään metsään, kun lauluissa puhutaan Libanonin tuoksusta. Tällä viitattaneen setripuitten tuoksuun. Kuten tiedämme on setrimetsät jo aikoja sitten kaadettu nurin ja väsätty laivojen mastoiksi ja ties miksikä muuksi rakennusmateriaaliksi. Sellainen on ihminen. Nykyaikaan liittyvät ajatukset Libanonin tuoksusta eivät myöskään tunnu houkuttelevilta, mieleen tulevat Israelin alueelle suuntaamat kostoiskut.

Mutta kauneutta laulut tietenkin kuvastavat omalla tavallaan. Ne kertovat oman maailmanaikansa sanoin sitä samaa tarinaa, jota edelleenkin saa ehtimiseen kuulla vähän joka puolelta. Sillä rakkaus on väkevä kuin kuolema, eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa. Minä hain lauluista ihan tahallani sellaista mainintaa, jossa rakkaus vertautuisi viiniin, sen humalluttavaan vaikutukseen. Parhaiten sopivalta tuntui seuraava kohta:

Ja olkoon suusi kuin jalo viini.”

”Viini, joka helposti valahtaa rakkaaseeni

ja kostuttaa nukkuvien huulet!

Lainausmerkit viitannevat vuoropuheluun, kenties vuorolauluun, jossa laulaja jatkuttaa edellisen luomaa illuusiota omalla laulullaan. Vähän niinkuin Kalevalassa.

Huomiotani kiinnitti tässä pikku katkelmassa viini, joka kostuttaa nukkuvien huulet. En teidä mitä sillä lie tarkoitettu, mutta minulle tuli mieleen eilen loppuun lukemani Venedikt Erofejevin romaani Moskova – Petushki. Siinä lukijalle tarjoillaan tosi tai keksitty mielikuva saksalaisesta runoilijasta ja näytelmänikkarista Schilleristä. Romaanissa väitetään Schillerin kirjoittaneen näytelmiä siten, että hän istuutui kirjoittamaan ja kaatoi itselleen pikarillisen shampanjaa. Kirjoittaessaan ensimmäisen näytöksen hän joi shampanjapikarillisen, kaatoi itselleen uuden ja taas hän kirjoitti näytöksen juoden shampanjansa ja tätä rataa, kunnes viisinäytöksinen murhenäytelmä tuli valmiiksi. Erofejev myös kertoo Anton Tšehovin sanoneen viimeisiksi sanoikseen: ”Minä kuolen...kaatakaa minulle shampanjaa.” Aina tuolloin tällöin kuulee kerrottavan, että taiteilijat ovat vain oman alitajuntansa instrumentteja, että he lankeavat loveen shamaanien tavoin ja antavat tarinoitten pulputa jostain syvistä syövereistä. Tätä mielestäni kuvasi myös australialainen lauluntekijä Nick Cave elokuvassa 20.000 Days on Earth. Venäläinen Andrei Makarevitsh taas tuumii kirjassaan Kiehtova päihdeoppi, että toisen ja kolmannen votkaryypyn välillä ryyppyporukka virittyy harmoniaan maailman kanssa. Terhi Rannelan novellikokoelman Yhden promillen juttuja ainoassa novellissa, jossa alkoholin käytöstä oli havaittavissa hyötyä, ujo poika uskaltautuu tanssimaan kauniin tytön kanssa. Alkoholi osoittautuu kohtuudella nautittuna aineeksi, joka nostattaa ihmisolennon pieneksi hetkeksi enkelimäiseen lentoon jalat tukevasti irti maasta. Tämä lieneekin se mitä alkoholin nauttimisella tavoitellaan. Hetki taivaallisen hyvää oloa. Se on kuitenkin vain hetki, jonka jatkuvasta tavoittelusta syntyy riippuvuus.

Ehkä tähän lopuksi muutama sananen Korkeasta veisusta. Ainakaan se kirjana ei ole tylsistyttävän pitkä. Sivuja on vain 72 + 3. Niistäkin noin puolet kuvasivuja ja tekstin osuus saattaa paikoitellen olla vain pari vajaata riviä sivulla. Meidän perheraamatussamme kyseinen teksti on kuuden sivun mittainen. Tämän tekstin laatiminen kesti kauemmin kuin kirjan lukeminen. Kuvat, jotka siis pääasiassa kuvaavat nuoren naisen alastomuuden kauneutta, antavat tekstiin omia lisäsävyjään, aistillinen puoli korostuu. Kristillisesti tämä teksti saatetaan käsittää vertauskuvallisena kuvauksena Kristuksen ja hänen seurakuntansa välisestä rakkaudesta. Mikäpä siinä.