Venedikt Erofejev: Moskova – Petushki

Neuvostoliittolainen Venedikt Erofejev (1938 – 1990) on merkinnyt romaaninsa Moskova – Petushki loppuun päiväyksen Kaapelitöissä Sheremetjevossa vuoden 69 syksyllä. Oletan, että romaani on kirjoitettu valmiiksi tuolloin. Venäläisillä kirjaimilla kirjan nimi on Москва – Петушки. Luin romaanin Esa Adrianin alunperin vuonna 1990 julkaistuna suomennoksena.

Lienee tai ei syytä huomauttaa, että kyseessä kukaties on kirjan toisen painoksen mukainen suomennos. Kirjan alusta löytyvänTekijän huomautuksen mukaan kirjan ensimmäinen – yhden kappaleen painos meni kaupaksi nopeasti. Sen osalta kirjailija kertoo saaneensa huomautuksia yhden, puolentoista sivun pituisen lukukappaleen sisältämistä rivouksista, jotka hän myöhemmistä painoksista on poistanut. Näin siistittynä kyseinen lukukappale sisältää vain yhden lauseen:

Ja otin huikan heti.

Moskova oli Neuvostoliiton pääkaupunki. Romaanin alussa minäkertoja, joka on myös nimeltään Venja Erofejev, on Moskovassa. Petushki on pienempi paikka 125 kilometriä Moskovasta Petushkiin päin. Venjalla on krapula ja hän on aikeissa matkustaa Petushkiin junalla. Kyseessä lienee sähköjuna, joka pysähtelee pienillä asemilla paitsi Esinossa.

Kertojaminä Venja tai hellyttelevämmin Venitshka on parkkiintunut tapajuoppo. Hän harkitsee kyllä mitä ottaa, mutta paremman puutteessa on valmis ottamaan mitä vain on saatavilla. Matkan ajaksi hän valitsee juomikseen kaksi pulloa kubanskajaa ja kaksi pulloa rossiiskajaa, jotka kuulostavat viinoilta. Lisäksi hän valitsee vielä pullon väkevää roseeta sekä pari voileipää.

Kuten sanottu Venja on mietteliäs mies. Tai ehkä sitä ei vielä tässä sanottu, mutta nyt sen tiedätte. Kyseessä on myös lukenut mies, sen huomaa heti kohta. Romaanissa nousevat pohdintaan Schiller ja Goethe, Tsehov ja Hegel. Lisäksi lukuisat viittaukset antiikin taruihin vahvistavat oppineisuuden vaikutelmaa. Kristinuskon kertomukset ovat jättäneet leimansa Venjan ajatteluun. Talita kuum, Mene mene tekel ufarsin ja Lama sabaktani tulevat kuin apoteekin hyllyltä. Puheenparsiksi ja väsähtäneen naurun aiheiksi väljähtyneet poliittiset iskulauselmat pulppuavat myös esiin. Rapaan ovat painumassa niin Beetlehemin tähti kuin punainen tähtikin. Venitshka kykenee käymään keskusteluja taivaan asujaimien kanssa ja yhtä sujuvasti hän harjoittaa riitelyjä sydämensä ja järkensä välillä. Laitan tähän katkelman kirjan loppupuolelta. Ei haittaa mitään vaikka se on loppupuolelta, sillä kirjassa matkataan sananmukaisesti samaa rataa kaiken aikaa:

Ja kaaduttuani, Herra, antauduin heti unikuvien ja laiskan unisuuden väkevän virran vietäväksi. Voi ei! Taas minä valehtelen! Jälleen valehtelen Sinun kasvojesi edessä, Herra! Minä en valehtele, vaan minun muistini valehtelee! Minä en antautunut virran vietäväksi heti vaan ensin haparoin taskustani avaamattoman kubanskajapullon ja kulautin siitä viisi tai kuusi kertaa – ja vasta sitten nostin airot ja antauduin unikuvien ja laiskan unisuuden väkevän virran vietäväksi...

Kirjassa on 166 sivua. Lueskelin sitä jonkin aikaa, en muista tarkalleen montako päivää. Kirjoittajana Erofejev on harjaantunut ammattilainen, hänen tekstinsä tekee ihmeellisiä ilmalentoja ja viihdyttää lukijaansa monipuolisesti. Lopusta en tykännyt.