perjantai 11. joulukuuta 2015

Christoph Hein: Vieras, ystävä


Itä-Saksassa asunut Christoph Hein (s. 1944) kirjoitti vuonna 1982 DDR:ssä julkaistun romaanin nimeltä Der fremde Freund. Vuonna 1983 romaani julkaistiin Saksan liittotasavallassa nimellä Drachenblut (suomeksi 'Lohikäärmeen veri'). Luin vuonna 1985 julkaistun Markku Mannilan laatiman suomennoksen nimeltä Vieras, ystävä. Esipuheen suomennokseen kirjoitti Anne Fried.

Reaalisosialismin aikakaudella asiat piti sanoa varovasti, pienille nyansseille ladattiin merkityksiä joskus enemmän kuin oli aihetta. Erilaisten ismien kautta yritettiin selkiyttää lukkiutuneitten neuvostojärjestelmien pinnan alla liikkuvia virtauksia. Sosialistinen realismi oli taiteen päälinjana, nyt lukemani kirjan osalle sommiteltiin uutta käsitettä kriittinen realismi. Esipuheessaan Anne Fried kertoo tämän tyylillisen virtauksen toimivan varoitusmerkkinä yhteiskunnalle, sen tehtävänä olisi herättää näkemään kohteita, jotka tarvitsivat huomiota, jotka vaatisivat kehitystä. Ensi alkuun kirjaa lukiessa arvelin, että Fried ei välttämättä olisi väärässä, mutta että minä olisin vain jonkin verran eri mieltä. Mitä pitemmälle luin, sitä uskottavammalta Friedin tulkinta kirjailijan yhteiskuntakriittisestä asenteesta alkoi vaikuttaa. Kaikkea se ei kuitenkaan riitä selittämään. Heinin kirja vaikuttaa minusta kertovan jotakin myös tämän päivän ihmisestä, hänen yksinäisyydestään, sinkkuelämästä suuren kaupungin kerrostalossa.

Vieras, ystävä kertoo Claudiasta, joka on nelikymppinen, berliiniläinen sairaalalääkäri. Claudia toimii tarinansa minäkertojana. Kaikki alkaa siitä, että päähenkilön rakastaja, Henry, on kuollut. Claudia päätyy osallistumaan Henryn hautajaisiin. Hautuumaalla olevasta saattojoukosta hän ei tunne ketään. Hän käy esittämässä muodolliset surunvalittelunsa Henryn vaimolle ja lapsille. Hautajaiskohtauksen jälkeen romaanissa kuljetaan Henryn ja Claudian suhde alusta loppuun.

Yhtä tärkeää kuin suhde Henryyn on kuitenkin Claudian suhde omaan menneisyyteensä ja sitä kautta rakentunut suhde kaikkeen hänen ympärillään. Claudia tarkkailee työtovereitaan, asiakkaitaan, naapureitaan, vanhempiaan väliin sarkastisella väliin ihmettelevällä viileydellä. Hän torjuu ihmisten lähestymisyritykset, pysyttelee välimatkan päässä. Hän harrastaa valokuvausta, mutta ei koskaan kuvaa ihmisiä. Miten hänestä on kehittynyt sellainen? Mitä hänelle on tapahtunut ja onko sen ratkaisemisella jotakin merkitystä? Tätä Claudia itse pohdiskelee mm. seuraavasti:

Miten hirveästi me säikähtäisimmekään, jos meille näytettäisiin olemuksemme pohjalle kertynyt sakka. Ja miksi kohottaa esiin se, mikä rasittaa ja uhkaa meitä, tekee meidät avuttomiksi. Yksilön radioaktiivinen jäte, joka pysyy vaikutuskykyisenä äärettömän kauan, jonka miltei kuulumaton murahtelu saa meidät pelokkaiksi ja jonka kanssa me osaamme elää vain kapseloimalla, sulkemalla, upottamalla sen sisimpämme syvimpiin syvyyksiin. Upottamalla sen pohjattomaan unohdukseen.
Me olemme mukautuneet elämään pintatasolla. Se on rajoitus, johon järki ja sivilisaatio ovat meidät pakottaneet.

Vaikka romaanissa puhutaankin poliisin tarkkailusta, uskonnonvastaisuudesta, muutosta Länsi-Saksaan, yms. vaikuttaa Claudia viettävän elämää, joka ei paljoa poikkea nykyisestä, länsimaisesta elämäntyylistä. Vieraantuminen jos mikä yhdistää romaanin meidän aikaamme.

Kirjassa on 184 sivua ja lukaisin sen läpi parissa päivässä.

4 kommenttia:

  1. Laitan muistiin, vaikuttaa kiinnostavalta kirjalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi sujuvaa kerrontaa ilman turhia kikkailuja.

      Poista
  2. Tutustuin tähän kirjaan ensimmäisen kerran. Hieno lukukokemus. Tämä kirjaa nousi parhaimpiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin lukemassa mainion kuvauksesi romaanista! Wunderbar!

      Poista