Bertolt Brecht: Galilein elämä

Bertolt Brecht (1898 – 1956) oli suuri saksalainen näytelmäkirjailija, joka asusti toisen maailmansodan jälkeen myös Itä-Saksassa. Wikipediasta löytämieni tietojen mukaan hänen näytelmänsä Leben des Galilei syntyi pitkän kehityksen myötä. Brecht alkoi kuulemma valmistella näytelmäänsä jo 1930-luvulla ja teki siitä sota-aikaan Amerikoissa yhden version, joka ilmestyi vuonna 1943 – ja vuonna 1945 atomipommien mullistavan vaikutuksen seurauksena vielä muokattuna. Saksankielinen versio ilmestyi vuonna 1955, kuten lukemani suomennoksen kansilehdiltäkin käy ilmi. Näytelmän suomensi Ritva Arvelo, suomennos ilmestyi kirjana vuonna 1982 nimellä Galilein elämä. Upean kansikuvan teki Seppo Polameri.

Vaikutelmani mukaan näytelmä käsittelee ennen muuta tieteen tekemiseen liittyviä moraalisia ongelmia. Galileo Galilei (1564 – 1642) oli nykyisen Italian alueella elänyt tiedemies, joka puolusti uutta näkemystä, jonka mukaan Maa-planeetta ei olekaan maailmankaikkeuden keskus vaan kiertää Auringon ympäri. Kirkon kanta oli tuohon aikaan vahvasti Maan keskeisyyttä korostava, joten Galileon näkemykset tuomittiin ja hän joutui kotiarestiin. Tämän asian käsittelyyn näytelmässä käytetään aika paljon repliikkejä, mikä on ymmärrettävää, sillä Galileon kannalta kyse on myös hänen elämästään.

Näytelmän alussa kerrotaan, miten Galileo 'keksii' sanallisen kuvailun perusteella jo toisten keksimän laitteen, kaukoputken, ja myy sen Venetsian tasavallalle saadakseen rahaa velkojensa maksuun. Galileo ei elä yltäkylläisyydessä, mutta hän nauttii ruuasta ja juomasta. Jotkut velat ovat syntyneet jo parikymmentä vuotta sitten, niin että miehen on ajateltava myös omaa napaansa. Ennen kaikkea Galileo esitetään näytelmässä kuitenkin tiedemiehenä, jolle tieteen tekeminen ei ole pelkkä elinkeino vaan intohimo, kuten seuraavasta katkelmasta ilmi käy:

Ajattelen usein, että antaisin sulkea itseni tyrmään kymmenen syltä maan sisään, minne valo ei tunkeudu, jos siitä hyvästä saisin tietää, mitä valo on. Ja pahinta on, että tietoni minun on aina kerrottava muille. Kuten rakastunut, kuten juopunut, kuten kavaltaja. Se on kerta kaikkinen pahe ja vie ihmisen tuhoon. Miten kauan voin huutaa sitä uuninhormiin, se on kysymys.

Mihin tämä intohimoinen tieteen harjoittaminen, luonnonlakien esille penkominen sitten tutkijansa ja ihmiskunnan johtavat, sitä näytelmässä pohditaan. Eikä pohtiminen ole tässä liioiteltu ilmaisu, Brecht esittää kysymyksiä ja vastakysymyksiä, oikea ja väärä ovat olemassa, mutta tilanteesta riippuen ne vaihtelevat kuten vaikutelma siitä kiertääkö Maa Aurinkoa vai Aurinko Maata.

Itä-Saksan poliittinen järjestelmä korosti tieteellistä maailmankuvaa uskonnollisen maailmankatsomuksen sijasta. Näytelmässä Galilei julistaa uskovansa tieteeseen, minkä julistaminen jatkuvasti tarkkakorvaisena kuuntelevassa pappisseurassa on uskaliasta. Minulle tuli tästä mieleen se, miten DDR:ssä uskonnonharjoittaja saattoi joutua vaikeuksiin näkemystensä kanssa. On vaikea sanoa, oliko tämä ajatus Brechtillä mielessä näytelmää kirjoittaessaan. Lukeneena miehenä Galileilla on taito lyödä keskustelukumppaniaan ns. 'raamatulla päähän'. Eiköhän lie löytynyt Itä-Saksastakin niitä, jotka ovat uskaltautuneet mokartamaan 'parta-kallella'?

Kirjassa on 127 sivua. Lukaisin sen eilönnä.