Powered By Blogger

maanantai 29. helmikuuta 2016

Vera Panova: Serjoža


Vera Panova (1905 – 1973) kirjoitti vuonna 1955 julkaistun romaanin Серëжа. Juhani Konkka suomensi romaanin vuonna 1956 nimellä Serjoža.

Serjoža on alle kouluikäinen poika, joka asuu leskiäitinsä kanssa pienellä paikkakunnalla jossakin Neuvostoliitossa. Serjožan koti sijaitsee syrjäisellä Dalnaja-kadulla. Naapurustossa on paljon lapsia. Kirjassa seurataan Serjožan jä hänen leikkitovereittensa puuhia ymmärtäväisen aikuisen katseella. Romaanin tapahtumat saavat merkittävän käänteen, kun äidin luo muuttaa asumaan kolhoosin johtaja Korosteljov, josta tulee pikku-Sergein uusi isä.

Lapset ovat monelta osin samanlaisia kaikkialla. Romaanissa seurataan omina lukuinaan Serjožaa opettelemassa ajamaan polkupyörällä, tutustumassa uuteen isomummiin ja katselemassa tähtiä. Myös hänen jotkut hänen tovereistaan esitellään omissa luvuissaan.

On ilta. Vetäen kelkkaa narusta Serjoža menee kotiin. Pysähtyy, kohottaa päätään ja katsoo tuttuja tähtiä. Otava on jo ryöminyt miltei keskelle taivasta pyrstö julkeasti levällään. Mars vilkuttaa punaisella silmällään.
”Jos tuo Mars on sellainen jehu, että siellä asuu ihmisiä”, ajattelee Serjoža, – ”niin kenties siellä parhaillaan seisoo samanlainen poika kuin minäkin, kelkkakin hänellä on samanlainen ja kukaties häntäkin sanotaan – Serjožaksi...”

Romaanissa ei varsinaisesti kuvata Neuvostoliittoa ja kuvataanpa sittenkin. Teemana ei kuitenkaan ole Neuvostoliiton asuinolot, lastenkasvatuksen ongelmakohdat tai sotaorpojen kohtalot. Kaikkia näitä aiheita kyllä sivutaan, mutta tapahtumat voisivat sijoittua minne tahansa.

Tässähän kävi nyt sillä tavalla, että löysin tämän kirjan sattumalta kierrätyskeskuksesta. Maksoin siitä puoli euroa. Kirja on 70-luvun pokkari, sellainen, joka lukiessa halkesi liimauksesta ainakin kahteen osaan. Mutta lukukokemuksena kirja osoittautui aivan ihanaksi. Tuli semmoinen olo, että nytpä alan lukea pelkästään lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Löytäisinpä jotain tähän verrattavaa kuvausta aikuisväestön maailmasta! Tavoitteenani on löytää Neuvostoliittoa ja Euroopan kansandemokratioita koskevia kirjoja, joissa ihmiset elävät elämäänsä, johon vain sattuu kuulumaan se tosiasia, että he asuvat sosialistivaltiossa. Yhtään ei haittaa, jos kirjojen taso sattuu olemaan näinkin korkeata luokkaa.

Kirjassa on 159 sivua ja lueskelin sitä pari päivää.

lauantai 27. helmikuuta 2016

Ilja Erenburg: Suojasää

Ilja Erenburg (1891 – 1967) kirjoitti vuosina 1954 – 1956 romaanin, joka julkaistiin vuonna 1956 nimellä Оттепель. Ulla-Liisa Heinon suomentamana romaani ilmestyi vuonna 1963 nimellä Suojasää. Kirjan alusta löytyy suomentajan laatima Esipuhe, jossa lyhyesti kuvaillaan Erenburgin kirjailijanlaatua sekä käsillä olevaa romaania. Tästä romaanista on saanut nimityksensä se vähän vapaampi aikakausi, joka koitti sosialistimaissa Stalinin kuoleman jälkeen.

Erenburg, jonka nimi voidaan kirjoittaa myös saksalaisittain Ehrenburg, oli mukana Neuvostoliiton kirjallisuudessa vallankumouksen pyörteistä saakka. Ulla-Liisa Heinon kirjoittaman esipuheen mukaan hän on joskus nuoremmuuttaan edustanut mm. tyylisuuntaa nimeltä konstruktivismi, josta minulla ei ole isommalti tietoa. Kumminkin tämän romaanin suhteen herättivät huomiotani tietyt kerronnalliset konstruktiot.
Suojasäinen konstruktio savolaisittain.
Suojasää on kertomus Volgan varren teollisuuskaupungin ihmisten elämästä. Kuvattu ihmisjoukko on toki rajallinen, mutta sen verta taaja, että tointaako noita päähenkilöitä varsinaisesti edes nimetä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että henkilöhahmot häviäisivät toistensa taakse tai että heidän piirteensä eivät erottuisi kokonaisuudesta. En myöskään pidä romaanin henkilöhahmoja liian luonnosmaisina tai paperisina. Heidän elämäntilanteensa tuntuvat tutuilta, he vaikuttavat eläviltä ihmisolennoilta. Olisi liioiteltua väittää, että Suojasäässä päähenkilö olisi teollisuuskaupunki Volgan varrella, mutta minun mielestäni sen verran monia henkilöhahmoja romaanissa seurataan, että lukijalle syntyy jonkinmoinen kuva elämästä kyseisellä paikkakunnalla.

Tapahtumien osalta romaanilta ei kannata liikoja odotella. Kerronnassa käydään lävitse vuoroin kunkin henkilön elämänvaiheita ja päädytään heidän senhetkiseen olotilaansa. Ja onhan heille tietenkin tapahtunut yhtä ja toista ennen romaanissa kuvattua talvista ajanjaksoa. Henkilöitten elämässä keskitytään huomattavasti enemmän heidän toiveisiinsa, tavoitteisiinsa ja kiinnostuksen kohteisiinsa kuin heidän työntekoonsa. Kirjailija kuului intelligentsijaan ja sen kyllä huomaa. Vaikka välillä puhutaankin tarkkuusvaluosastosta ja tuotantolinjoista, ovat kirjailijan polttopisteessä aivan muut linjat, kuten rakkaus, taide ja sosialismin ihmiskuva:

Muistan pikkupoikana lukeneeni erään Gorkin artikkelin. Hän kirjoitti, että me tarvitsemme omaa neuvostohumanismiamme. Tuo sana on jossain vaiheessa kadonnut käytöstä, mutta tehtävä on yhä jäljellä. Siihen aikaan se oli vielä ennustus, mutta nyt on aika käydä siihen käsiksi.

Tärkeän opetuspuheen käyttää kirjassa vanha opettaja, Puhov, joka muuten kärsii angina pectoriksesta ihan kuten isänikin aikoinaan. Tyttärelleen Sonjalle hän julistaa:

Yhteiskunta muodostuu elävistä ihmisistä, aritmetiikalla ei ratkaista mitään. Ei riitä, että keksitään järkeviä sääntöjä, täytyy osata myös toteuttaa niitä, ja siitä on jokainen ihminen vastuussa.

Uudenlainen, humaanimpi sosialismi väikkyy kirjailijan mielessä. Ohjaileva sosialistinen realismi ei varmasti tarjonnut Erenburgille mahdollisuuksia edistää ihanteitaan taiteessaan.

Kirjassa on 229 sivua ja lueskelin sitä muutaman päivän.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Suomenlahden takaa

Lukaisin läpi vuonna 1968 ilmestyneen teoksen Suomenlahden takaa, alaotsikoltaan Viron uutta proosaa. Teoksen toimittivat Eva Hyvärinen ja Endel Mallene ja tekstit suomensivat Eva Hyvärinen, Aino Kaasinen ja Kirsti Paukkunen. Kirjan lopusta löytyvät Endel Mallenen kokoamat perustiedot teoksen kirjailijoista ja heidän tuotannostaan.

Kirjassa on kolmen virolaisen kirjailijan tekstejä. Mati Unt (1944 – 2005) kirjoitti vuonna 1964 julkaistun pitkän novellin tai pienoisromaaninVõlg, joka on kirjassa suomeksi nimellä Velka. Kirjan takakannessa Velkaa kuvaillaan lempinimellä Viron 'Sieppari ruispellossa'. Kyseessä on kertomus tallinnalaisen nuoren miehen, Laurin, hapuilusta komsomolin, naisten, työnteon ja opintoihin suuntautumisen maailmoissa. Monenmoisia aiheita on käsitelty rennolla nuorisokielellä ja vastaavalla asenteella, mikä tekee lukemisesta oikein mukavaa. Lauri matkustaa Pärnuun ja kohtaa unenomaisen tytön, joka suistaa hänet raiteiltaan:

– Aika on kummallinen asia, Reesi sanoi äkkiä. Sen posket hehkui vähän. Kuin kukka, välähti ajatuksissani. Kuuntelin. – Uskotko sä, että on ajanjokia ja että ne virtaa ajanmereen? Se itkettää mua joskus... Ole nyt oikein hiljaa, Lauri... Tunnetko, kuinka aika virtaa sun lävitse?

Untin teksti kuvaa neuvosto-Viroa todentuntuisesti, Laurin elämä on oman tien hakemista, eikä jatkuvaa olosuhteista valittamista tai järjestelmän arvostelua.

Arvo Valton (s. 1935) on kirjoittanut lyhyitä novelleja, joita tässä kirjassa on mukana neljä. Karuselli, vuodelta 1965, on melko masentava kuvaus sosialistisen Viron perheen ajanvietemahdollisuuksista. Sillit, vuodelta 1967, lähenee peräti kafkamaista tyyliä. Se on kertomus omituisesta kohtaamisesta puistossa. Sama kafkamaisen epätodellinen tunnelma vallitsee novellissa Silmukka, vuodelta 1967. Mies löytää arolta merkillisen pyydyksen ja pysähtyy tutkimaan sitä. Vihreäreppuinen mies, vuodelta 1968, on kertomus oudosta tyypistä, joka ilmestyy rautatieaseman odotushalliin ja alkaa lukea siellä ääneen kaunokirjallisuutta. Epätodellisen tunnun kertomukseen tuo kuitenkin ennen kaikkea virkamieskunnan yliampuva suhtautuminen tapaukseen.

Enn Vetemaan (s. 1936) pienoisromaani Pillimees, vuodelta 1967, on suomennettu nimellä Väsymys. Se kertoo fiktiivisestä runoilija Ruuben Illimestä. Kyseessä on kuvaus runoilijan harharetkistä ajassa ja paikassa. Pääosin pysytellään kuitenkin Tallinnassa, varsinkin ravintoloissa sekä eräässä yksityiskodissa. Muuan taustalla kummitteleva aihe on sosialistisen järjestelmän aiheuttama Viron länsisuhteitten supistuminen. Koska päähenkilö on runoilija, käsitellään teoksessa viljalti taiteen tulkintaan ja sen tekemiseen liittyviä asioja:

Valpastuin, sillä olin vasta pari päivää sitten kuullut myrkykkäitä huomautuksia kirjailijoiden lukuisista ulkomaanmatkoista: – Sammuneille kirjailijoille on nyt keksitty uusi hätäaputyö – heitä heitellään maasta maahan, siten on helpompi selittää miksi he kirjoittavat niin vähän...

Olin joskus lukenut tästä kirjasta ainakin tuon Mati Untin kertomuksen Velka. Nytpä tuli koko teos lukaistua parissa päivässä. Sivuja on 247.

torstai 18. helmikuuta 2016

Neuvostolyriikkaa 2

Neuvostolyriikkaa sarjassa pääsin nyt jo toiseen osaan. Toisen osan toimittivat Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen ja Raija Rymin. Suomennoksia tekivät Natalia Baschmakoff, Matti Rossi, Pentti Saaritsa ja Arvo Turtiainen. Alussa on Toimittajien laatima teksti Johdatukseksi. Siinä käydään läpi aloittelevan neuvostovaltion kirjallisuuspoliittista vellontaa ja muuta runouden tyylisuuntien kehkeytymistä. Neuvostorunouden alkutaival on ollut yhden yhteisen linjan hakemista ja ikävä kyllä siihen jämähtämistä. Sosialistinen realismi ei suinkaan ole kuolettavan tylsää sinänsä, mutta mikä tahansa on sitä ellei mitään muuta ole tarjolla.

Pienen teoksen suurin nimi on Vladimir Majakovski (1893 – 1930). Hän kuulemma syntyi ja kasvoi Kutaisissa, silloisessa Gruusiassa (nykyään Georgia). Majakovski myös oppi gruusian kieltä. Majakovski oli Neuvostoliiton runouden voimahahmo, hän sai alkuun matkustella ulkomailla ja tutustua länsimaiseen kulttuuriin. Niiltä teiltä Majakovski sepitti hurjapäisen Runon neuvostopassista, joka ei sisälly tähän teokseen. Kirjaan sisältyvissä Majakovskin runoissa on hyvätkin hetkensä, mutta pääosin en niistä ihmeemmin innostunut. Majakovskin runoista kiinnostuneita suosittelen tutustumaan kokoelmaan Pilvi housuissa ja muita runoja, suomentajana Arvo Turtiainen. Eilen sain kuulla Majakovskin elämää käsittelevästä ruotsalaisen Bengt Jangfeldtin teoksesta Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä.

Pikku erikoisuus on, että kirjastosta lainaamastani Neuvostolyriikkaa 2 -teoksen kappaleesta puuttuvat sivut 65 – 80, joten Demjan Bednyin runoja ei ole mukana kuin pätkä johdanto-osiossa.

Odessassa syntynyt Eduard Bagritski (1895 – 1934) kärsi astmasta ja joutui viettämään elämänsä loppuvaiheet kotonaan. Hänen sepittämänsä Pioneeritytön kuolema (vuodelta 1932) on pitkähkö runo, jossa nuori tyttö kuolee tulirokkoon sairaalassa, äitinsä katsellessa. Matti Rossin suomennos (Pekka Pesosen raakasuomennoksen pohjalta) ei pyri täydelliseen runomittaan, mutta toimii kelpo tavalla. Johdanto-osiossa kuvaillaan runoa seuraavasti:

Hänen viimeisiin runoihinsa kuuluva kuuluisa Pioneeritytön kuolema on paljossa omaelämäkerrallinen. Sen tuolloisessa neuvostolyriikassa harvinainen kuolema-teeman käsittely on yksinkertaisessa optimismissaan paras ilmaisu Bagritskin uudesta aktiivisesta romantiikasta, joka sosialistisen realismin periaatteiden mukaan on realismia parhaimmillaan.

Tytön kuolema kuvataan runossa siten, että äidin tyttärelleen antama kasteristi kirpoaa kuoleman hetkellä tytön kädestä ja putoaa matolle. Tytön viimeiset sanat ovat ”Aina valmis!” Sairaalan ikkunoihin paistaa lämmin aurinko, joka värjää ikkunaruudut sinisiksi (kuten pioneeripaidat).

Runossa mainittu risti lienee vanhan maailman tunnus, mutta toisaalta sen voisi tulkita vaikkapa kristillisenä vertauskuvana: tyttö kylvää ristin eteenpäin. Ristin edustama ylösnousemustoivo, uusi alku, pioneeritytön työn jatkuminen muitten pioneerien toiminnassa, nousee esiin runon lopussa. Kristillistä tulkintaa vastaan puhuu kenties se, että Bagritski oli juutalainen.

Kirjassa on alunperin ollut 121 sivua ja sen lukemiseen meni muutama päivä.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Paula, blogista Kirjan pauloissa heitti minulle viiden kirjan haasteen. Tartun siihen kuin leipään. Haasteessa vastataan viiteen kirjalliseen kysymykseen ja sitten mietitään ketä ei vielä ole haastettu. Kysymykset ovat seuraavat ja vastaukseni seuraavat kysymyksiä:
  1. Kirja, jota luen parhaillaan on Neuvostolyriikkaa 2. Olen jo päässyt sivulle 10 eli Johdatukseksi-niminen esipuhe on aluillaan. Aikaisemin luin Neuvostolyriikkaa-sarjan osat 1 ja 4. Myös osa 3 on lainassa. Näissä ei erityisemmin haittaa lukeepa missä järjestyksessä tahansa, ”romanttinen heroismi” kukkii kaikissa nimellä ”sosialistinen realismi”.
  1. Kirja, josta pidin lapsena oli... jaapa jaa... mikähän se olisi ollut? Ainakin pidin lapsena äidin parikin kertaa meille poijille lukemasta kuvakirjasta Saapasjalkakissa. Varastin sen äidiltä itselleni. Siinä on liikuteltavia kuvia. Se on hieno.
  1. Kirja, joka jäi kesken oli ainakin Olli Jalosen romaani Hotelli eläville. Sain sen kumminkin luettua viime sunnuntaina. Oli hyvä mieliala sen suhteen. On tosin jäänyt aika paljon muitakin kirjoja kesken. Mm. Kawabatan romaani Kioto ja Raamattu ja Dostojevskin romaani Rikos ja rangaistus. Ehkä psykologisesti kiinnostavin keskeytys tapahtui, kun olin lukenut Robert M. Pirsigin romaania Zen ja moottoripyörän kunnossapito noin kolme neljännestä ja päätin lopettaa vaikka jäljellä oli enää satakunta sivua. Romaani alkoi mielenkiintoisesti, mutta lähti kulkemaan epämiellyttävään suuntaan enkä halunnut lukea sitä loppuun. Katsoin kuitenkin loppuratkaisun ja tunsin tehneeni oikean päätöksen. Joku muu voi tietysti olla ihan toista mieltä.
  1. Kirja, joka teki vaikutuksen oli ja on Leo Tolstoin oman elämän kriisistä kertova Tunnustus. Ovat tosin muutkin tehneet vaikutuksen. Mm. Stanislaw Lemin avaruuslentäjä Ijon Tichyn seikkailuja käsittelevä kertomuskokoelma Tähtipäiväkirjat ja Daniil Harmsin hajanaisten kirjoitelmien kokoelma Sattumia sekä Dostojevskin pienoisromaani Kellariloukko ovat jättäneet jälkensä mieleeni.
  1. Kirja, johon palaan uudestaan, mikähän se sitten olisi ellei allakkaa oteta huomioon? Virsikirjaa lehteilen usein, Kalevalaakin silloin tällöin, karttakirjaa olen tutkinut paljon. En taida keksiä oikeaa vastausta. Pitäisi kilauttaa kaverille, mutta en muista ketään kaveriakaan tähän hätään. Siksi kai kirjoittelen tähän blogiin?
Haastan tähän haasteeseen vastaamaan omantunnon hinnalla kenet hyvänsä. Jos olisin Arja-täti, saattaisin nähdä taikapeilin läpi Lissun Akanvirtaa-blogista ja Kirjavuorenpeikon Kirjavuori-blogista ja hdcanisin Hyönteisdokumentti-blogista sekä Jorma Jormiton Peegee hydatoon -blogista. Eli näkisin nämä perinteiset, joiden en huomannut jo haasteeseen vastanneen. Ja mitenkäs menee Eevalla Kirjeitä ohikulkijalta -bloginsa kanssa?  
Kenetkähän näen ensi kerralla?

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Olli Jalonen: Hotelli eläville

Olli Jalonen (s. 1954) kirjoitti vuonna 1983 julkaistun romaanin Hotelli eläville. Lukaisin sen.

Muistelen kuulleeni tästä Jalosen romaanista jo sen ilmestyttyä ja joskus taisin yrittää sitä lukeakin, mutta keskenpähän jäin. Joskus ehkä viime keväänä ostin kirjan divarista ja aloitin sitä, mutta silloinkin tuli jotain muuta väliin ja lukeminen keskeytyi. Nyt ajattelin hoitaa asian loppuun ja puskutraktorimaisella punnerruksella sainkin kirjan läpilukaistua tänään vähän puolenpäivän jälkeen. Mielestäni Jalosen kerronta on vähän kikkailevaa, siinä persoonapronomi hän korvataan usein pronominilla se. Lisäksi näkökulma vaihtuu aika lailla lennossa. En keksi kummallekaan näistä tyyliseikoista mitään selitystä. Lukemisen ne kyllä tekevät tikkuiseksi ainakin minulle.

Hotelli eläville kertoo kolmen päähenkilön vaiheista tiettynä ajankohtana 1980-luvun alun Helsingissä. Romaanin läpäisevänä teemana on mielestäni nöyryys, nöyrtyminen, nöyryyttäminen. Päähenkilöistä Raisa on töissä tutkijana yliopistolla. Hän on useamman kympin tyttö, arvostettu tutkija, joka on edennyt niin pitkälle, ettei kukaan pysty häntä enää neuvomaan. Hänen tavoitteensa on riipumattomuus, hän on nöyrtymisen yläpuolella, hän hallitsee tilanteita, myös avioliitossaan. Toinen päähenkilöistä, Kalervo, työskentelee hänkin tutkijana yliopistolla. Kalervo on Raisan rakastaja. Tutkimus käy hänelle työstä eikä herätä ihmeempiä intohimoja. Hänen tutkimuskohteenaan on väestönsuojien suunnittelu, siinä yhteydessä hän tutustuu myös ajatuksiin nöyryyden opettamisesta väestönsuojien tuleville asukkaille (hallitsemisen keinona). Kalervon sisko Kukka-Maaria on arka maalaistyttö, joka muuttaa kaupunkiin. Hän pääsee isoveljen nurkista omaan asuntoon, kun varakas herra vuokraa hänelle pienen yksiön. Kukka-Maaria on romaanissa se, jota nöyryytetään.

Kyllähän kirjassa tietysti muustakin puhutaan, mutta en ole ihan varma minkä vuoksi. Hotelli eläville ei ole pitkä romaani, vain 235 sivua. Aloin kuitenkin miettiä, onko aiheeseen liittyvää sanottavaa ihan riittävästi vai olisiko novelli ollut sittenkin soveliaampi laajuus tarinalle? Koska olen viime aikoina lueskellut entisten itäblokin maitten kirjallisuutta, mietin myös, sopisiko tämä suomalainen saman aikakauden romaani sosialistisen realismin genreen. Kaupunkilaisuus, jossain määrin tyyli sekä kyyniset, omiin oloihinsa vetäytyvät hahmot toivat mieleeni itäsaksalaisen Christoph Heinin romaanin Vieras, ystävä (1982) ja unkarilaisen Károlyi Szakonyin novellin Korallinpunainen Fiat (1977), joissa molemmissa kuvataan muista riippumattomana pysyttelevää naispäähenkilöä. Sattumoisin Jalosen romaanissa käväistään junamatkalla Neuvostoliitossa, mistä haluan liittää tähän pienen näytteen:

Hän muisti kirjan lopun: ”Näin sanotaan eräässä mainiossa venäläisessä kansanrunossa”, ja siinä sanottiin niin kuin olisi hyräilty kauniilla sävelellä: ”Me kuljemme Stalinin kanssa kuin Leninin kanssa, puhumme Stalinin kanssa kuin Leninin kanssa, hän tuntee kaikki sydänhuolemme, koko elämänsä ajan huolehtii hän meistä.” Sen kirjan Kalervo oli tahtonut ostaa, ja mies oli ollut tyytyväinen ja tarjonnut lisää kirkasta pistävänmakuista viinaa joka oli ollut samanlaista kuin Suomessa pannuhuoneissa itse tislatut.

En taida tätä Jalosen romaania silti Leningrad – Ost-Berlin -haasteeseen mukaan ottaa, vaikka tutkijat yöpyvätkin Moskovassa Berlin-nimisessä hotellissa.

Kirjassa on 235 sivua ja luin pääosan (noin 190 sivua) parissa päivässä.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Juho Mäkelä: Näin naapurimaata

Porilainen runoilijana, toimittajana ja kansanedustajana toiminut Juho Mäkelä (1913 – 1991) sai alkuvuodesta 1967 tilaisuuden tutustua Neuvostoliittoon. Vierailun pohjalta Mäkelä kirjoitti paljon tietoa sisältävän matkakertomuksen nimeltä Näin naapurimaata. Vuonna 1967 ilmestyneen kirjan alaotsikkona on Moskovasta Dušanbeen, Minskistä Uraliin.

Mäkelä aloittaa kirjansa junamatkalla kohti Viipuria. Karjalan kannaksen jälkeen on vuorossa Leningrad, jossa Mäkelä kuulee vallankumouksen veteraanien kertomuksia. Hän tapaa ihmisiä, jotka ovat työskennelleet Leninin kanssa, eräs kertoja on suomalaisen vallankumousjohtajan Eino Rahjan leski Lydia Parviainen, jonka vanhempien kodissa Kannaksella Lenin piileskeli syyskesällä 1917. Toisin kuin John Steinbeckin matkakuvauksessa, ei tässä kirjassa Stalinia juuri mainita.

Neuvostoliiton syntyyn liittyvien tarinoitten jälkeen Mäkelä kertoo toisen maailmansodan veteraaneilta kuulemistaan todistuksista. Valko-Venäjän partisaanit kertovat, että vaikka Saksa olikin hyökännyt Neuvostoliittoon heidän tasavaltansa kautta, pitivät partisaanit jopa puolta tasavallan alueesta hallussaan sodan aikana.

Mäkelä kuvailee näkymiä Moskovasta, sen alueitten uudistuksia, komeita, uusia rakennuksia, kehäteitä ja kiivasta liikennettä. Hän vierailee Uljanovskissa ja käy siellä mm. tutustumassa kouluun, jota Lenin kävi. Erityisen pitkän kuvauksen on saanut vierailu Valko-Venäjällä, joka on tehnyt Mäkelään vaikutuksen. Hän kuvailee maata kovin Suomen kaltaiseksi maisemiltaan. Valko-Venäjällä Mäkelä tutustuu Minskin traktoritehtaaseen sekä suuria dumpperityyppisiä kuorma-autoja valmistavaan autotehtaaseen, jonka tuotteita oli jo tuolloin käytetty Assuanin patoa rakennettaessa. Hän kohtaa myös valkovenäläisiä kirjailijoita ja keskustelee heidän kanssaan mm. sosialistisesta realismista, jonka vakuutetaan olevan laaja taidesuuntaus, joka pyrkii aina heijastamaan yhteiskuntaa taiteessa. Mäkelä on huomannut suuren lukuinnostuksen Neuvostoliitossa:

Vieraan ihmeteltyä sitä silmiinpistävän ahkeraa lukuhalua, joka Neuvostoliittoa matkustaessa tulee esille kaikkialla, linja-autoissa, junissa, asemahalleissa, lentokoneissa ja jopa maanalaisen liukuportailla suurissa miljoonakaupungeissa, hänelle selitetään sen osaksi johtuvan verraten myöhään saadusta lukutaidosta mutta myös siitä, ettei täällä lukija koskaan pety odotuksissaan. Kirjailijat antavat hänelle sen mitä hän heiltä odottaakin.

Mäkelä piipahtaa junalla Ukrainan Harkovassa, jossa sielläkin on traktoritehdas ja kaupunkia ollaan uudistamassa keskustaa myöten.

Satumaisin ja eksoottisin matkakohde on Tadžikistanin neuvostotasavalta, jolla ovat rajanaapureina Afganistan ja Kiina. Tasavallan pääkaupunki Dušanbe on kasvanut vauhdilla, sillä neuvostovallan alussa siellä oli asukkaita vain rapiat kaksisataa, vuonna 1967 jo 350 000. Tadžikistanissa Mäkelä ihmettelee paitsi talojen kauniisti koristeltuja laipioita, myös ihmisten itämaista vaatetusta ja toteaa, että huntuja ei juuri näy. Neuvostovaltion suurimpia saavutuksia onkin ollut sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen. Tadžikistan on saanut myös osakseen valtavan kehityksen vesivoimalaitosten myötä. Mäkelä vierailee kolhoosin kulttuuritalolla, jossa sielläkin on koristeellisesti maalatut laipiot. Leninabadissa hän saa käväistä mattotehtaalla ja silkkitehtaalla, jotka molemmat ovat omaksuneet uudenaikaisen asiakaslähtöisen asenteen tuotantonsa suunnittelussa.

Ural-vuoristossa sijaitsevassa Sverdlovskin kaupungissa Mäkelä tutustuu erinäisiin kone- ja terästehtaisiin henkilökunnan ravintoloitten ruokalistoja ja tehtaan työntekijöitten sosiaalisia tiloja myöten.

Kirjan loppuun on kerätty yhtä sun toista tietoa Neuvostoliitosta, jossa tuotantoluvut kasvavat kohisten. Paitsi maataloudessa, jossa maidon rasvaprosentti on ollut alhainen, mutta parantunee väkilannoitteiden ja lisääntyneen karjanlannan käytön myötä. Sen verran jäi mieleen, että Neuvostoliitossakin työntekijöitä verotetaan, tosin ei ihan pienituloisimpia. Järjestelmä on progressiivinen. Omakotitaloista peritään ”kiinteistöveroa” ja kolhoosien palstoja viljelevät joutuvat myös maksamaan pienen veron palstoistaan.

Neuvostoliiton valtionhallintoa esitellään kirjan lopuksi. Kaksikamarinen parlamentti eli korkein neuvosto on mielestäni äkkiseltään ajatellen ihan fiksusti koottu. Siinä on liittoneuvosto, johon valitaan edustajat tasavallan väkilukuun suhteutettuna, kun taas toiseen kamariin, kansallisuuksien neuvostoon, valitaan jokaisesta liittotasavallasta 25 edustajaa. Lisäksi autonomiset tasavallat saavat 11 edustajaa, autonomiset alueet 5 ja kansalliset piirikunnat yhden.

Sehän minulta unohtui sanomatta, että tulkkina ja oppaana ainakin Valko-Venäjällä ja kaiketi myös Tadžikistanissa toimi Mäkelällä mies nimeltä Rudolf Sykiäinen. John Steinbeckin tapaan myös Mäkelä ainakin kerran kirjassaan vähän tuskastuu oppaaseensa. Pääasiassa Mäkelän teos on kuitenkin kovin asiallinen – tai sitten länsisuomalaisen huumorin hienoudet eivät minulle täysin auenneet.

Kirjassa on 311 sivua ja luin sen nyt sitten lopulta noin viikossa.

maanantai 1. helmikuuta 2016

John Steinbeck: Matkalla Neuvostoliitossa

John Steinbeck (1902 – 1968) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun matkakertomuksen nimeltä A Russian Journal. Valokuvat teokseen otti Robert Capa (1913 – 1954). Olli Mäkisen laatima suomennos ilmestyi vuonna 2002 nimellä Matkalla Neuvostoliitossa.

Maaliskuussa 1947 kirjailija Steinbeck ja valokuvaaja Capa saivat newyorkilaisessa baarissa ajatuksen matkustaa Neuvostoliittoon. He tahtoivat puhuttaa neuvostokansalaisia, kysellä heidän elämänmenostaan ja tehdä aiheesta reportaasin. Neuvostoliiton viisumi järjestyi helposti Steinbeckille, mutta valokuvaajaksi konsulaatista ehdotettiin neuvostoliittolaista henkilöä. Lopulta viisumi kuitenkin heltisi valokuvaajallekin ja elokuun alussa 1947 Steinbeck ja Capa matkustivat Tukholman ja Helsingin kautta Neuvostoliittoon.

Kirjassa Steinbeck kertoo sanoin ja Capa valokuvin vierailusta aikajärjestyksessä. Ensimmäinen majapaikka Moskova on amerikkalaisvierailijoille masentava, iloton paikka, jossa tulkkia lukuunottamatta kukaan ei uskaltaudu puhelemaan vierasmaalaisen kanssa. Moskovasta Steinbeckille jää kiireisen, hieman tylyn kaupungin vaikutelma. Kirja saa valoisampia sävyjä, kun miehet pääsevat matkustamaan Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan ulkopuolelle, Ukrainaan ja Gruusiaan. Sen sijaan käynti Stalingradissa tuottaa pettymyksen toisensa jälkeen, valokuvauskielto koskee kovin monia kohteita ja vetää valokuvaajan mielen matalaksi. Neuvostoliitossa eletään sota-aikaa vielä vuonna 1947, Kiovan ja Stalingradin kaduilla marssivat saksalaisten sotavankien joukko-osastot.

Kiovassa miehet saavat kosketuksen neuvostoliittolaisiin, jotka ovat avoimia ja kiinnostuneita heistä eivätkä kaiken aikaa pelkää omia viranomaisiaan. Ukrainalaisten kirjailijoitten kanssa käydyt keskustelut täydentyvät vierailuilla kahdella kolhoositilalla, joilla molemmilla on Ukrainan kansallisrunoilijan, Ševtšenkon nimi. Miehet saavat nähdä miten sodan runteleman valtion maatalous toimii koneitten puuttumisesta huolimatta. Heitä myös syötetään ja juotetaan, laulu ja tanssi seuraavat maljapuheita.

Stalingradissa Steinbeck ja Capa vierailevat sankarillisella panssarivaunutehtaalla, joka piti yllä toimintaansa jopa saksalaisten saartaessa kaupunkia. Vaikka tehdas onkin muutettu traktoritehtaaksi, ei kuvauslupaa heru, mutta miehet saavat käydä tehtaassa.

Reissun kohokohta on vierailu eksoottisessa Gruusiassa. Matkalla lentokone tekee välilaskun Suhumissa, niin että lentäjät pääsevät uimaan Mustaanmereen! Tbilisissä miehet tutustuvat hurjapäiseen autokuskiin, joka kiidättää heitä jeepillä nähtävyydestä toiseen. He tapaavat paikallisia taiteilijoita ja vierailevat myös Batumissa katselemassa erilaisten parantoloitten ja lepokotien kirjomaa Mustanmeren rannikkoa sekä piipahtavat teesovhoosissa. Vieraat ahdetaan joka paikassa täyteen ruokaa ja juomaa.

Se on lumoava paikka, Gruusia, ja sillä hetkellä kun sieltä lähtee, se muuttuu unennäöksi. Ja sen ihmiset ovat lumoavia. On totta, että heidän maansa on koko maailman rikkaimpia ja kauneimpia, ja he elävät sen mukaan. Ja nyt me ymmärsimme täydellisesti, miksi venäläiset olivat aina sanoneet meille: ”Ennen kuin olet nähnyt Gruusian, et ole nähnyt mitään.”

Moskovaan palattuaan Steinbeckin on jo pakko kieltäytyä votkasta ja hän alkaa harrastaa gruusialaisia viinejä. Loppuhuipentuman Neuvostoliiton reissuun tarjoaa Moskovan 800-vuotisjuhla, joka kuitenkin jää melko ulkokohtaiseksi kokemukseksi.

Kaiken kaikkiaan kirjasta syntyy sellainen olo, että Neuvostoliitossa vierailija on saanut paremman kuvan maasta lähestymälle sitä syrjäseutujen ihmisten kautta. Miesten tapaaman amerikkalaisen kirjeenvaihtajan siteeraama kirja 1600-luvulta kertoo hyvin miten pitkään ulkomaalaisen on ollut vaikea solmia suhteita venäläisiin.

Kirjassa on 205 sivua. Aloitin lukemisen ehkä lauantaina ja loppuun pääsin maanantaiaamuna.