Olli Jalonen: Hotelli eläville

Olli Jalonen (s. 1954) kirjoitti vuonna 1983 julkaistun romaanin Hotelli eläville. Lukaisin sen.

Muistelen kuulleeni tästä Jalosen romaanista jo sen ilmestyttyä ja joskus taisin yrittää sitä lukeakin, mutta keskenpähän jäin. Joskus ehkä viime keväänä ostin kirjan divarista ja aloitin sitä, mutta silloinkin tuli jotain muuta väliin ja lukeminen keskeytyi. Nyt ajattelin hoitaa asian loppuun ja puskutraktorimaisella punnerruksella sainkin kirjan läpilukaistua tänään vähän puolenpäivän jälkeen. Mielestäni Jalosen kerronta on vähän kikkailevaa, siinä persoonapronomi hän korvataan usein pronominilla se. Lisäksi näkökulma vaihtuu aika lailla lennossa. En keksi kummallekaan näistä tyyliseikoista mitään selitystä. Lukemisen ne kyllä tekevät tikkuiseksi ainakin minulle.

Hotelli eläville kertoo kolmen päähenkilön vaiheista tiettynä ajankohtana 1980-luvun alun Helsingissä. Romaanin läpäisevänä teemana on mielestäni nöyryys, nöyrtyminen, nöyryyttäminen. Päähenkilöistä Raisa on töissä tutkijana yliopistolla. Hän on useamman kympin tyttö, arvostettu tutkija, joka on edennyt niin pitkälle, ettei kukaan pysty häntä enää neuvomaan. Hänen tavoitteensa on riipumattomuus, hän on nöyrtymisen yläpuolella, hän hallitsee tilanteita, myös avioliitossaan. Toinen päähenkilöistä, Kalervo, työskentelee hänkin tutkijana yliopistolla. Kalervo on Raisan rakastaja. Tutkimus käy hänelle työstä eikä herätä ihmeempiä intohimoja. Hänen tutkimuskohteenaan on väestönsuojien suunnittelu, siinä yhteydessä hän tutustuu myös ajatuksiin nöyryyden opettamisesta väestönsuojien tuleville asukkaille (hallitsemisen keinona). Kalervon sisko Kukka-Maaria on arka maalaistyttö, joka muuttaa kaupunkiin. Hän pääsee isoveljen nurkista omaan asuntoon, kun varakas herra vuokraa hänelle pienen yksiön. Kukka-Maaria on romaanissa se, jota nöyryytetään.

Kyllähän kirjassa tietysti muustakin puhutaan, mutta en ole ihan varma minkä vuoksi. Hotelli eläville ei ole pitkä romaani, vain 235 sivua. Aloin kuitenkin miettiä, onko aiheeseen liittyvää sanottavaa ihan riittävästi vai olisiko novelli ollut sittenkin soveliaampi laajuus tarinalle? Koska olen viime aikoina lueskellut entisten itäblokin maitten kirjallisuutta, mietin myös, sopisiko tämä suomalainen saman aikakauden romaani sosialistisen realismin genreen. Kaupunkilaisuus, jossain määrin tyyli sekä kyyniset, omiin oloihinsa vetäytyvät hahmot toivat mieleeni itäsaksalaisen Christoph Heinin romaanin Vieras, ystävä (1982) ja unkarilaisen Károlyi Szakonyin novellin Korallinpunainen Fiat (1977), joissa molemmissa kuvataan muista riippumattomana pysyttelevää naispäähenkilöä. Sattumoisin Jalosen romaanissa käväistään junamatkalla Neuvostoliitossa, mistä haluan liittää tähän pienen näytteen:

Hän muisti kirjan lopun: ”Näin sanotaan eräässä mainiossa venäläisessä kansanrunossa”, ja siinä sanottiin niin kuin olisi hyräilty kauniilla sävelellä: ”Me kuljemme Stalinin kanssa kuin Leninin kanssa, puhumme Stalinin kanssa kuin Leninin kanssa, hän tuntee kaikki sydänhuolemme, koko elämänsä ajan huolehtii hän meistä.” Sen kirjan Kalervo oli tahtonut ostaa, ja mies oli ollut tyytyväinen ja tarjonnut lisää kirkasta pistävänmakuista viinaa joka oli ollut samanlaista kuin Suomessa pannuhuoneissa itse tislatut.

En taida tätä Jalosen romaania silti Leningrad – Ost-Berlin -haasteeseen mukaan ottaa, vaikka tutkijat yöpyvätkin Moskovassa Berlin-nimisessä hotellissa.

Kirjassa on 235 sivua ja luin pääosan (noin 190 sivua) parissa päivässä.