Ilja Erenburg: Suojasää

Ilja Erenburg (1891 – 1967) kirjoitti vuosina 1954 – 1956 romaanin, joka julkaistiin vuonna 1956 nimellä Оттепель. Ulla-Liisa Heinon suomentamana romaani ilmestyi vuonna 1963 nimellä Suojasää. Kirjan alusta löytyy suomentajan laatima Esipuhe, jossa lyhyesti kuvaillaan Erenburgin kirjailijanlaatua sekä käsillä olevaa romaania. Tästä romaanista on saanut nimityksensä se vähän vapaampi aikakausi, joka koitti sosialistimaissa Stalinin kuoleman jälkeen.

Erenburg, jonka nimi voidaan kirjoittaa myös saksalaisittain Ehrenburg, oli mukana Neuvostoliiton kirjallisuudessa vallankumouksen pyörteistä saakka. Ulla-Liisa Heinon kirjoittaman esipuheen mukaan hän on joskus nuoremmuuttaan edustanut mm. tyylisuuntaa nimeltä konstruktivismi, josta minulla ei ole isommalti tietoa. Kumminkin tämän romaanin suhteen herättivät huomiotani tietyt kerronnalliset konstruktiot.

Suojasäinen konstruktio savolaisittain.

Suojasää on kertomus Volgan varren teollisuuskaupungin ihmisten elämästä. Kuvattu ihmisjoukko on toki rajallinen, mutta sen verta taaja, että tointaako noita päähenkilöitä varsinaisesti edes nimetä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että henkilöhahmot häviäisivät toistensa taakse tai että heidän piirteensä eivät erottuisi kokonaisuudesta. En myöskään pidä romaanin henkilöhahmoja liian luonnosmaisina tai paperisina. Heidän elämäntilanteensa tuntuvat tutuilta, he vaikuttavat eläviltä ihmisolennoilta. Olisi liioiteltua väittää, että Suojasäässä päähenkilö olisi teollisuuskaupunki Volgan varrella, mutta minun mielestäni sen verran monia henkilöhahmoja romaanissa seurataan, että lukijalle syntyy jonkinmoinen kuva elämästä kyseisellä paikkakunnalla.

Tapahtumien osalta romaanilta ei kannata liikoja odotella. Kerronnassa käydään lävitse vuoroin kunkin henkilön elämänvaiheita ja päädytään heidän senhetkiseen olotilaansa. Ja onhan heille tietenkin tapahtunut yhtä ja toista ennen romaanissa kuvattua talvista ajanjaksoa. Henkilöitten elämässä keskitytään huomattavasti enemmän heidän toiveisiinsa, tavoitteisiinsa ja kiinnostuksen kohteisiinsa kuin heidän työntekoonsa. Kirjailija kuului intelligentsijaan ja sen kyllä huomaa. Vaikka välillä puhutaankin tarkkuusvaluosastosta ja tuotantolinjoista, ovat kirjailijan polttopisteessä aivan muut linjat, kuten rakkaus, taide ja sosialismin ihmiskuva:

Muistan pikkupoikana lukeneeni erään Gorkin artikkelin. Hän kirjoitti, että me tarvitsemme omaa neuvostohumanismiamme. Tuo sana on jossain vaiheessa kadonnut käytöstä, mutta tehtävä on yhä jäljellä. Siihen aikaan se oli vielä ennustus, mutta nyt on aika käydä siihen käsiksi.

Tärkeän opetuspuheen käyttää kirjassa vanha opettaja, Puhov, joka muuten kärsii angina pectoriksesta ihan kuten isänikin aikoinaan. Tyttärelleen Sonjalle hän julistaa:

Yhteiskunta muodostuu elävistä ihmisistä, aritmetiikalla ei ratkaista mitään. Ei riitä, että keksitään järkeviä sääntöjä, täytyy osata myös toteuttaa niitä, ja siitä on jokainen ihminen vastuussa.

Uudenlainen, humaanimpi sosialismi väikkyy kirjailijan mielessä. Ohjaileva sosialistinen realismi ei varmasti tarjonnut Erenburgille mahdollisuuksia edistää ihanteitaan taiteessaan.

Kirjassa on 229 sivua ja lueskelin sitä muutaman päivän.