Powered By Blogger

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Pirjo Mellanen: Matkustin Albaniaan

Pirjo Mellanen matkusti miehensä Karin kanssa Albaniaan vuonna 2008 hankittuaan asunnon rakenteilla olevasta talosta pienestä Sarandan kaupungista, Joonian meren rannalta. Erinäisten vaiheitten jälkeen asunto myös valmistui – jopa ennen kuin itse talo – ja Mellaset pääsivät muuttamaan uuteen Albanian kotiinsa. Näistä tapahtumista ja Albanian näkymistä muutenkin kirjoitti Pirjo Mellanen kirjan, joka julkaistiin vuonna 2013 nimellä Matkustin Albaniaan.

Kun olin vastikään lukenut Maarit Verrosen kuvauksen kiertomatkastaan Albaniassa, en voinut välttyä vertailemasta näitä kahta Albanian-kuvausta keskenään. Verronen tarkastelee näkemäänsä nuoren, akateemisen henkilön arvioivalla katseella, kun taas Mellanen hämmästelee kuvauksessaan eteläänmuuttajan arkipäivässä avautuvia katunäkymiä ja kohtaamisia ihmisten kanssa. Mellasetkin vierailevat historiallisten nähtävyyksien äärellä ja kirjassa pohditaan ohimennen Albanian yhteiskuntajärjestelmän jyrkkää muutosta, joka alkoi vuonna 1991 komministisen järjestelmän luhistuessa. Paljon samoja paikkoja ja samojen ilmiöitten kuvauksia kirjoista löytää, kuten huonot tiet, kadunnimien ja talonnumeroitten puuttuminen kaupunkialueellakin, avuliaat ihmiset, Hoxhan bunkkerit jne. Mellasen kirja on siinä mielessä helpommin lähestyttävä, että sen ote on kiinni eteläänmuuttajien omassa arjessa, jota sävyttävät näkymät albanialaiseen yhteiskuntaan. Kohtaamiset ihmisten kanssa ovat luontevia ja sisältävät monenlaisia kommelluksia, toisinaan kauhistelun aiheitakin. Verrosen kirjan ansio on sen selkeä jäsentely ja rakenne. Lisäksi Verronen on tehnyt kirjaansa varten aika paljon taustatyötä. Samaa kirjoissa on myös se, että molemmat kirjailijat ovat minun laillani lukeneet Ismail Kadaren romaanin Kivisen kaupungin kronikka. Luultavasti oma pienoinen Albania-innostukseni on perua sen kirjan sivuilta. Tähän kun luen vielä jossain vaiheessa lisukkeeksi Pajtim Statovcin romaanin Tiranan sydän, niin luulisi kertyvän näkemystä Albaniasta. Ja suomalaisista siellä.

Pirjo Mellanen mainitsee Albanian hyvinä puolina halvat hinnat, ystävälliset ihmiset, pitkälle syksyyn lämmin ilma, maan vaihtelevat maisemat ja vanhojen kulttuurien jäljet. Johtuuko avuliaisuus ja ystävällisyys ulkomaalaisia kohtaan sitten kansanluonteesta, uskonnoista vai kommunistiajan tässä tapauksessa myönteisestä perinnöstä, kukapa tietää? Huonoja puolia ovat heikko infrastuktuuri, byrokratian hitaus tai tahallinen hidastelu, haluttomuus pitää huolta oman lähiseudun kunnosta ja siisteydestä. Mellanen ihmettelee hieman rakin, paikallisen väkijuoman, yleistä tarjontaa, tosin sama tapa on käytössä varmaan monissa muissakin Välimeren alueen maissa.

Oma lukunsa kirjassa on omistettu Albanian 100-vuotisjuhlille, joita vietettiin vuonna 2012. Tiranan keskustaan leivottu jättiläismäinen kakku joutui innokkaitten juhlijoitten ylenmääräisen juhlinnan ja mässäilyn kohteeksi. Vinkiksi ensi joulukuulle:

Kakun palasia aletaan heitellä, hurmos kiihtyy, ja lopulta ihmiset pelaavat kuin lumisotaa mäiskien toisiaan kakkupaloilla. Eräs kokonaan kakun töhrimä mies tanssii humalassa kakun päällä... Seuraavina päivinä näimme televisiosta, että kakun häpäisy tuomittiin jyrkästi, mutta monet huumorilla höystetyt viihdeohjelmat ottivat kaiken irti kakun päällä tanssijoista.

Kirjassa on 172 sivua, joilta löytyy myös havainnollisia mustavalkokuvia. Lukemiseen kului minulta viisi päivää.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Maarit Verronen: Matka Albaniaan

Maarit Verronen (s. 1965) teki toukokuussa 1995 matkan Albaniaan ja kirjoitti sen matkansa pohjalta kirjan, jolle tuli nimeksi nasevasti Matka Albaniaan. Kirja julkaistiin vuonna 1997. Luin sen.

Verronen matkusti Oulusta junalla Turkuun, sieltä laivalla Tukholmaan, sitten junalla Malmööseen ja sieltä unkarilaisella Czardas-junalla halki maitten ja merien Budapestiin. Hän matkusti interrail-kortilla tarkoituksenaan kulkea rinkka selässä Balkanilla. Budapestistä matka jatkui Belgradin ja Skopjen kautta Albaniaan. Albaniassa Verronen liftaili ja matkusti bussilla. Paluumatka Skopjesta lähtien samaa reittiä, paitsi että Suomessa hän pysähtyi Helsinkiin.

Kaiken kaikkiaan Verronen selvisi matkasta lyhyessä ajassa, mutta sai silti matkastaan paljon irti. Minä en yleensä missään matkustaessa käy kenenkään luona ja ylipäätään juttelen kenenkään kanssa todella vähän. Verronen sen sijaan sai helposti kontaktin ihmisiin kaikissa maissa. Kirjasta lukemani perusteella Balkanin ihmiset osoittautuivat hyvin vieraanvaraisiksi ja sosiaalisiksi, lähimmäisestä huolta pitiviksi ihmisiksi. Kaikissa maissa tosin harrastettiin propagandapuhetta, jossa Balkanilla asuvia naapureita vähäteltiin, ehkä eniten vähäteltiin albaaneja – syystä joka jäi epäselväksi. Ilmeisesti Albaniassa ja Makedoniassa myös hämmästeltiin yksin matkustavaa naisimmeistä ja sen vuoksi hänestä pyrittiin pitämään huolta.

Jonkin verran vierailut eri kaupungeissa toistavat itseään, johtuen siitä, että Balkanilla kaupunkien nähtävyyksiin melko usein kuuluu bysanttilais-turkkilainen kukkulalle rakennettu linnoitus, kastro, fortezza tai mikäpähän tuota. Linnoituksissa on yleensä jonkinlainen museo ja sen lisäksi kaupungeissa on tietty kirkkoja, Albaniassa usein moskeija. Nämä museot ja moskeijat ja kirkot ovat sitten joko auki tai kiinni ja siten vierailut eivät lopultakaan poikkea kovin vahvasti toisistaan, mutta toisaalta samankaltaisuus juuri rakentaa kuvaa maan historiasta, sillä kaikkien kastrojen historiassa mainitaan illyyrit, sitten kreikkalaiset, roomalaiset, Bysantti ja turkkilaiset. Albanian selvästi merkittävin hallitsijakansa ovat olleet turkkilaiset, jotka hallitsivat maata jostain 1400-luvulta pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Toisen maailmansodan seutuun hallitsijoina käväisivät paikoin myös italialaiset, kreikkalaiset ja saksalaiset, mutta eiköhän turkkilaisilla ole ollut suurin vaikutus.

Albaanit ovat valtaosin islaminuskoisia, eteläosissa maata on tosin ortodokseja ja pohjoisessa katolilaisia. Ainut jumalanpalvelus mihin Verronen osallistui oli katolilainen. Käännytystyötä tekivät monet yksittäiset henkilöt ja ryhmät monista kristillisistä liikkeistä. Albaanit kertoivat Verroselle kuuluvansa kukin johonkin uskontokuntaan, joskaan kovin aktiivista ei entisen kommunistimaan porukoitten uskonnonharjoitus vaikuttanut olevan.

En malta olla laittamatta lainausta kirjan lopusta, koska se nyt erityisesti koskettaa minua:

Albania ei ole vain maa, se on myös käsite. Koska se ei ole matemaattinen vaan lähinnä mentaalinen käsite, se on väistämättä epätarkka – jopa henkilökohtainen ja ajan ja tilanteiden mukaan muuttuva. Albanioita on useita: niitä on lukematon määrä.
Minun albaniaani ei kirjoiteta isolla kirjaimella eikä sitä voida sijoittaa Euroopan kartalle. Se on yksityinen.

Vierailu Makedoniassa oli myös kiinnostava osa kirjaa. Ilmeisesti Balkanilla on lukuisia raunioituneita jäänteitä antiikin ajan kaupungeista, niistä ehkä joskus kuullaan vielä lisää.

Kirjassa on 202 sivua. Luin sen parissa päivässä.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Järähtelyä rillumarekisterillä

Hei, rillumarei!   
Kotimainen elokuva vuodelta 1954. 
Ohjaus: Armand Lohikoski
Käsikirjoitus: Reino Helismaa
Musiikki: Toivo Kärki
Pääosissa: Esa Pakarinen ja Irja Rannikko, tärkeissä sivurooleissa Sirkka-Liisa Wilén, Heikki Heino, Matti Aulos ja Kai Lappalainen.

Mitä oli rillumarei? Sen voi lukaista wikipedian artikkelista. Kyseisessä artikkelissa sotien jälkeinen rillumarei mainitaan vanhan suomalaisen rekilauluperinteen jatkajana. Siinä välissä muuten olivat mm. sota-ajan viihdytysjoukot samantyyppisine ohjelmistoineen. Sotien jälkeen Armand Lohikoski ohjasi paitsi lukuisia Pekka ja Pätkä -elokuvia, myös jatkoa elokuvalle Rovaniemen markkinoilla (1951), jonka tunnussävelmänä toimineen Reino Helismaan rallin mukaan nimettiin rillumarei, sotien jälkeinen rahvaanomainen musiikkiviihde.

Uusi elokuva sai nimen Hei, rillumarei! Sen sankarina esiintyy Esa Pakarinen, jonka roolihahmo on nimeltään Severi Suhonen, haitaria soitteleva ja lauleskeleva jätkä eli metsätyömies tai kullankaivaja. Severi saapuu osan matkaa junalla ja osan matkaa kävellen Lapista Helsinkiin sivistääkseen itseään. Kohtaaminen etelän elävien sivistyksen kanssa muodostaa elokuvan varsinaisen draivin, vaikka alkeellinen rötöstarinakin on sen päälle liimattu. Severi käy konsertissa, ihmettelemässä absurdistista näytelmää ja lopuksi oopperassa. Hän tiivistää kokemuksensa poistuessaan oopperan aitiosta kesken esityksen:

Ensin suap kuunnella laulamista, sitte näyttelemistä ja sitte tulloo molemmat yhtäaekoo!Minä oun sujut kulttuurin suhteen ja mänen kottiin.

Severi käy kipakkaa sanavaihtoa Kai Lappalaisen esittämän taidearvostelija Kehulan kanssa. Kriitikko kehottaa maalaismoukkaa pysyttelemään poissa taide-esityksistä. Severi nousee junaan matkustaakseen takaisin Lappiin ja kohtaa vielä samassa junassa entiset toverinsa, joitten kanssa alkaa pian sama rahvaanomainen rillumarei-rallatus kuin aikaisemminkin. Kohtausta katsellessa mieleeni hiipii isäni viljelemä sanonta: ”Jätkänmakkaraa koiralle ja koiranmakkaraa jätkälle.” Lisäksi mieleeni kasuaa ketjukolaaja-nimimerkillä kirjoitteleva nettihahmo, pitkäaikaistyötön merkonomi Savosta, miekkonen, joka yrittää lukea kaunokirjallisuutta sivistääkseen itseään vaikka Lentävä Kalakukko on odottanut asemalla jo vaikka kuinka kauan. (Tosin lienee niitäkin, jotka uskovat sen justiisa männeen.)

* * * *

Hei, rillumapunk!

Tuomas Salorannan kuningasajatuksesta kotimaisen scifi- ja fantasiakirjallisuuden uusrahvaanomaisen alalajin rillumapunkin maamerkiksi koottiin vuonna julkaistu 2015 antologia Hei, rillumapunk! Sen toimittivat Shimo Suntila ja Juha Jyrkäs. Esipuheessaan Shimo Suntila kertoo teoksen synnystä ja mainitsee rillumarein olleen aikansa kapinaa, jollaisena myös rillumapunk kokee esiintyä eli kuten Suntila rillumareita kuvailee:

...rillumareissa vastakkain joutui kansan kursailematon maku ja taide-eliitin pönöttävä ynseys. Rillumarei oli kapinaa.

Löytääkö lukija rillumapunkista jotain kuvatunkaltaista kapinahenkeä vai onko rillumapunk tulkittavissa cityhenkisen ja syrjäisen elämänpiirin kohtaamisiksi, riippunee lukijasta. Seuraavaksi oma lukijan näkemykseni novelli novellilta:

O. E. Lönnberg: Peikonkulta. Hieno tarina, joka saa alkunsa meluisasta olutkapasta ja sittemmin omassa hiljaisuudessaan pohtii nykyihmisen suhdetta yliluonnolliseen.
Boris Hurtta: Ainahan on maksettava, eikös juu? Menevästi kirjoitettu, sotienjälkeiseen aikaan sijoittuva rilluttelu, jossa markkinahenkiset muusikot ja muut esiintyjät keikkailevat.
Eero Korpinen: Jätkän kulta. Kulkija bunkkaa realistisesti kuvatulla tukkikämpällä kummitusjuttujen, laulelmien ja sahanviilauksen säestyksellä.
Nina Korento: Nurjapuoli. Naisimmeiset tekevät neuleita ja punovat samalla juonia Jussin pään menoksi uusrahvaanomaisessa fantasiatarinassa.
J. S. Meresmaa: Pirunkeuhko. Koskenkorvaa ei hallitse vodka vaan joku ihan muu. Pääsevätkö uittomiehet palkoilleen? Fantasiaa rajantakaisin maustein.
Jussi Katajala: Kultaa kalliimpaa. Kullankaivajatarina Helismaan ja Outsiderin hengessä. Mukana Lemmenjoki, robotti, karhu, marsilaiset ja Rovaniemi.
Toni Saarinen: Merkillisiä muistiinpanoja Markkinoilta (ontologinen matkakertomus Akatemialle). Steampunkhenkinen (?) tarina, joka toimii eräänlaisena Hei, rillumarei! -elokuvan peilikuvana. Sivistynyt herrasmies matkustaa Kaupungista kauas Lappiin, jossa on meneillään markkinat. Hänen kokemuksensa Luonnosta, kuten hän kohtaamaansa nimittää, sivuaa vastakkaiseen suuntaan Severi Suhosen kokemusta etelän taidenautinnoista:

Se tapahtui sattumuksen oikkujen kautta, mutta jälkikäteen olen useasti epäillyt tätä käsitystä. Sivistyksen, viisauden ja tieteen nimeen vannovien valistuneisiin korviin se varmastikin kuulostaa pelkältä mielettömyydeltä. Näin olisin itsekin ennen uskonut, mutta nuo päivät, jotka vietin Lapissa, muuttivat perusteellisella tavalla ajatusmaailmaani. Ehkä voisi jopa sanoa, että koko maailmankuvani kammettiin siltä akateemiselta jalustalta, jolle olin sen pystyttänyt, eikä pienin rooli ole juuri tällä tapahtumalla, jonka pian pyrin teille toistamaan mahdollisimman tarkasti.

Suomen Tasavallan satavuotisjuhlavuonna kulttuurikohtaamiset kaupunkien ja maaseudun välillä, jollaisia tämä novelli ja koko lukemani teos edustavat, yhdistävät pientä kansakuntaamme kiitettävälla tavalla.

Juha Jyrkäs: Tuopa tuoppi pirunkusta. Keittoa menee, kun vanhempi tilapäistyöläinen naistennaurattaja juorotellen paljastaa nuorukaisille menestyksensä salaisuuden.
Anu ja Eero Korpinen: Järvikylän Kaisa. Vieraan katiskan kokeminen tuottaa arvaamattomat seuraukset tässä uittomiesromantiikkaa hehkuvassa fantasiassa.
Jukka Särkijärvi: Viljaviinaa. Kammottavassa dystopiassa Alkon monopoli jyllää kylällä. Toisaalta poliiseja on vielä olemassa, toisin kuin meillä Siilinjärvellä, jossa nykyään järjestystä valvoo yksityinen vartiointiliike!
Jussi K. Niemelä: Tähtikalakukko. Spefiä ja fanifiktiota sisältävä juhannusidylli, jossa Suomisen perheen isä ja tähtien tasolla lentävä kalakukko pelastavat mitä pelastettavissa on varsinkin Hämeenkyrössä.
Kari Välimäki: Karhu ja savottalaiset. Vallattoman humoristinen fantasia, jossa karhu pelaa savottalaisten kanssa korttia.
Juri Nummelin: Plätsis, sanoi Eemeli, plätsis! Spefiä ja fanifiktiota yhdistelevä, sananmuunnoksilla pelittelevä vauhdikas eläkeläistarina Floridan auringon alta. Sisältänee pientä kriittistä piikkiä rillumarein jälkeiseen(kin) kotimaiseen viihdetuotantoon.
Shimo Suntila: Norvajärven meteoriitti. Vanhojen kotimaisten elokuvien tyyliä mukaileva ja rillumapunk-novellit yhteenkutova kertomus geologisista tutkimuksista Rovaniemellä.

Ihan kiva oli tutustua tällaiseen vanhaa elokuvaa uuteen kirjallisuuteen yhdistävään teokseen. Kirjoittajat ovat soveltaneet rillumarei-ajatusta monipuolisesti ja raikkaasti jättäen silti paikoitellen loimilangat kuultamaan kertomustensa uudenaikaisten viritysten lomitse.

Kirjassa on 235 sivua. Sen lukemiseen kului aikaa kolmisen päivää.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Heidi Mäkinen kirjoitti vuonna 2016 julkaistun romaanin Ei saa mennä ulos saunaiholla. Nyt sitten viimein minäkin luin sen.

Romaani kertoo kahdesta naisihmisestä ja yhdestä kissasta. On siinä muitakin hahmoja, mutta näkökulmaa vaihdellaan näitten kolmen hahmon välillä. Eeva on kuusikymppinen leski, Sini kolmekymppinen sinkku, kissan ikää ei taideta kertoa. Eeva ja kissa kertovat sanottavansa minä-muodossa. Koska Sini ei ole vielä löytänyt itseään, hänestä kerrotaan yksikön kolmannessa. Voi olla, että itsensä löytäminen on näillä naisille tärkeätä, kissalle asia on itsestään selvä. Kyllä se Sinikin saa lopulta langan päästä kiinni ja löytää ensimmäisen persoonansa. Hän kuvailee asiaa näin:

Ne pärjäävät, jotka ottavat sen minkä tarvitsevat.

Näin kait se on. Ihmisen on otettava se mikä ei hänelle kuulu?

Kirjan tapahtumat on sijoitettu Tampereelle, mikä on jotenkin piristävää, kun monesti kotimaisessa kirjallisuudessa touhutaan pääkaupunkiseudulla tai maaseudulla. Tampereen kaupunki on olemassa juuri sen osoittamiseksi, että Suomessa on muitakin kaupunkeja kuin Helsinki ja ne pari muuta siinä iholla.

Vaikka kirjan nimessä mainitaan sauna, ei varsinaisia saunakohtauksia kovin paljoa ole. Tosin käväistään saunomassa ja avantouinnilla Tampereella ja savusaunassa lapsuuden maaseudulla. Huumoria on kosolti, tosin se on yleensä semmoista kuivakanpuoleista, lieneekö sarkastista vai mitä, naurattaakin paikoin, mutta mikään kuoliaaksinaurattaja ei kyseessä ole. Kuolemasta puhutaan paljon. Ja varsinkin kuolleista. Eeva on ollut kiltti käskyläinen miehelleen.

Jossain määrin minua mieshenkilönä pukkasivat tympäisemään kaikki ostoskertomukset, tuotemerkit ja muut naisväen kotkotukset, mutta urheasti luin nekin. Tulin miettineeksi sitä, miltä mahtavat naisista tuntua sotakirjat ja kertomukset viinanjuonnista. Mutta noin romaanina tämä Mäkisen teos lienee aika tasaista kotimaista tasoa, jota tosin en kovin laveasti tunne – makuni kun on vähän konservatiivinen niinkuin kirjan kissalla.

Sekin sitten vielä, että olen vuosikausia jo lukenut Mäkisen mainiota blogia nimeltä Ei saa mennä ulos saunaiholla ja ehkä odotin liiaksi samankaltaista autofiktiota tältä romaanilta. Tässä romaanissahan ei kovinkaan paljoa autoilla, usein käytetään julkisia, jotka toimivatkin erinomaisesti Tampereella. Ja nythän sinne on tulossa raitiotiekin. Mäkisen huomioitten terävyys laimenee, kun siirrytään puhtaaseen fiktioon, jossa kirjailija voi tunnetusti esittää melkein yhtä räväköitä mielipiteitä kuin somessa. Itse somea romaanissa myös käsitellään lempeän hymyilevällä sävyllä. On hyvä, että some tulee osaksi kirjallisuutta tässä muodossa, ehkäpä me sitä kautta opimme somemaailmaa joskus ymmärtämään.

Kirjassa on 242 sivua ja se tuli luettua kolmessa päivässä. Muissa kirjablogeissa on Mäkisen romaanista kirjoitettu ahkerasti. Mainitsen tässä vaikkapa Elinan ja Marjatan tekstit.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Nova 2014

Turun Science Fiction Seura ry:n ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n vuodesta 2000 lähtien järjestämä vuosittainen scifi- ja fantasianovellikilpailu on suunnattu aloitteleville kirjoittajille. Vuoden 2014 kilpailun kymmenen parhaaksi arvioitua tekstiä julkaistiin vuonna 2016 antologiassa Nova 2014. Tämän sf/f-antologian toimittivat Pasi Karppanen ja Leila Paananen. TSFS:n lisäksi antologian tuotantoon osallistui Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry. Esipuheen kirjoitti Pasi Karppanen. Hän kertoo siinä maamme viime vuosien sf/f-kirjoituskilpailuista yleensä ja Nova-kilpailun historiasta erityisesti. Kilpailun todetaan täyttävän tehtävänsä uusien kirjoittajien foorumina. Karppanen huomauttaa lisäksi scifi-seurojen talouden niukkuudesta.

Muutama sananen jokaisesta novellista:

Tuukka Tenhunen: Ugrilainen tapaus. Mainio spefi- ja fantasiadekkaritarina kuvitteellisesta maailmasta, jota repivät kantaväestön ja maahanpyrkijöitten väliset jännitteet. Kansanuskomuksilla on tapahtumissa oma osuutensa. Kirjoittaja virittää alussa tunnelman hienosti ja vire myös säilyy koko novellin ajan.
Anu Korpinen: Tähden hauta. Kauniin runollinen fantasiaa ja scifiainesta yhdistävä kertomus, jonka alkutahdit soittaa Edith Södergranin runo Ihmeellinen meri. Runo sopiikin pohjustukseksi erinomaisesti, sen luoma viritys kaikuu novellin sanavalinnoissa, saturomantiikkaa hehkuvat näyt tuovat jopa mieleen Rimbaud'n runon Humaltunut venhe.
Taru Hautala: Jo joutui armas eilinen. Omintakeinen kertomus naishenkilöstä, jonka osaksi on tullut herätä uuteen päivään milloin minkäkin ikäisenä. Itse kullakin on riesansa, eikä varsinaisesti käy kateeksi hänen osansa, vaikka riittäähän siinä vaihtelua.
Susanna Hynynen: Synninsyöjä. Upea vire säilyy alusta loppuun. Selkeäsanainen, tasaisen verevä, tummasävyinen fantasiakertomus, juuri novelliin sopiva määrä kuvitteellista maailmaa, jonka tuore näkökulma viehättää minua erittäin paljon.
Liisa Näsi: Näkemisen taito. Täysin realistisesta tilanteesta kehittyvä fantasiatarina, jonka myötä sain vähän esimakua siitä, millaista eläkeläisen elämäni tulee olemaan – ei tarvitse enää odottaa pitkään ja silti maltan tuskin odottaa. Tasapainoinen, helppolukuinen novelli.
Maarit Leijon: Pyytävä tyttö. Sujuvaa luettavaa. Realistista kerrontaa ja kauhufantasiaa yhdistävä kertomus sairaanhoitajasta, joka työskentelee vanhusten ja heikkokuntoisten kotihoidossa. Niille, jotka pitävät fantasiakirjallisuutta outona eskapismina, pieni katkelma novellin realistiselta osastolta:

Äiti ei enää puhu. Hänen potilaskertomuksensa mukaan hän puhui vielä puolisen vuotta aikaisemmin, mutta hitaasti ja sanoja hakien. Sen jälkeen hän alkoi muuttua vaitonaisemmaksi, kunnes ei puhunut enää lainkaan. Hänestä on tullut vuodepotilas. Häntä täytyy syöttää ja juottaa, ja hänen asentoaan pitää vaihtaa säännöllisin väliajoin, jotta hän ei saa painehaavoja.

Inkeri Kontro: Hiljaa hiipuu hiillos. Joskus nuorna miesnä pidin totena, etteivät sauna ja seksi kuulu yhteen. Sittemmin olen tullut huomaamaan, että kaikki totuudet ovat vain päiväntotuuksia. Omaperäinen aihe on tässä novellissa, joten jätän edes jotain spoilaamatta sen fantasiasta.
Eero ja Anu Korpinen: Hämärän tyttö, suvannon sulho. Sanotaanko vaikka että keskiaikatyylistä tarufantasiaa kotimaisin maustein? Pitkähkön ja runsaan kuvallisen johdantojakson jälkeisen toimeliaisuuden myötä sukeutuu ihan kelpo kertomus. Kansanrunoista ja olmeista plussaa.
Maiju Ihalainen: Maan mahlaa. Kunnianhimoinen dystopiakuvaus kasvillisuuden valtaamasta kaupungista. Novelli lienee kyberpunkkia? Sujuvaa luettavaa, ei liikaa räiskettä ja mieleiseni loppuratkaisu.
Inkeri Kontro: Välitilassa. Kohtalona Mars. Kahdella aikatasolla operoiva novelli, jossa Marsissa diplomaattina olevan isän tytär Alina joutuu opettajan esimerkkitapaukseksi maalaisena, mutta aikuisena hän suhaa porukoita Marsiin avaruussukkulalla.

Oikein kivoja ja ansiokkaita novelleja! Tämän teoksen perusteella maamme scifi-kirjallisuudelta voidaan odottaa paljon ja monipuolista hyvää jatkossakin.

Kirjassa on 165 sivua ja se tuli lukaistuksi parissa päivässä.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Antti Jalava: Halkeama

Antti Jalava (s. 1949) kirjoitti vuonna 1993 julkaistun romaanin Sprickan. Teos ilmestyi suomeksi vuonna 1993 ruotsiksi ja samana vuonna ilmestyi myös Kaarina Ripatin tekemä suomennos nimellä Halkeama.

Ruotsiin nuorena perheensä mukana muuttanut Jalava kertoo kirjoissaan Ruotsiin siirtolaisiksi muuttaneitten suomalaisten ja varsinkin heidän aikuistuneitten lastensa elämästä. Luin aikaisemmin hänen huomiota herättäneen romaaninsa Asfalttikukka. Halkeama jatkaa tavallaan Asfalttikukan tarinaa, sillä Asfalttikukan päähenkilö kirjoittaa romaania nuoresta Hannusta, joka etsii itseään siirtolaisperheen lapsena. Halkeamassa päähenkilönä on Hannu, joka hortoilee ruotsalaisessa kesässä suomalaistaustaisessa seurassa ja etenkin oman mielensä maisemissa. Matkaseurana Hannulla on Eino, molemmat ovat noin 35-vuotiaita. Romaanissa liikutaan suomalaisen seurakunnan kesäkodissa meren rannalla ja Tukholmassa. Kesäkodissa Hannu kohtaa Päivin, Tukholman Östermalmissa odottaa tyttöystävä Aija-Maija.

Halkeaman tarina on oikeastaan varsin selkeäpiirteinen, eikä kerronta ole kikkailevaa. Sen sijaan Hannun mielenliikkeitten tulkinta vaatii tarkkaavaisuutta tai ainakin eläytymistä. Romaanin suomalaistaustaiset hahmot kärsivät kaikki samasta kahtiajakoisuudesta: heidän juurensa ovat yhtäältä Suomessa ja toisaalta elämäntie kulkee Ruotsissa. Päällisin puolin nämä kaksi pohjoista maata ovat samankaltaisia monessa suhteessa. Jalavan romaanissa kieli on kuitenkin kotimaa siinä missä asuinpaikkakin. Kun ihmisen menneisyys on kiinni hänelle vieraaksi ohenevassa kielessä ja varsinkin hänen mahdollisille lapsilleen täysin katoavassa kielessä ja kulttuurissa, tuntee romaanin päähenkilö olevansa jaettu kahtia. Hän selittää tätä muille niin huomaamatonta tosiasiaa itsessään halkaisemalla kirveellä pöllin ja liittämällä sen osat tiukasti yhteen:

Jos katsot tarkemmin huomaat että tässä on liitoskohta, mutta jos joku edelleenkin pitää sitä koossa niin et voi millään tietää onko se kokonaan halki, voit vain aavistaa, ja luultavasti et piittaa tippaakaan miten sen asian laita on, koska sinulla on niin paljon muuta ajattelemista.

Romaanin tapahtumia on maustettu rakkauskertomuksella, jonka kautta kertomuksen asetelmallisuus saa lisää laajuutta. Siirtolaiset ovat tekemisissä toisten siirtolaisten kanssa, suomalaiset suomalaisten kanssa, romanit romanien kanssa. Kuvaa ruotsalaisesta yhteiskunnasta ei tässä rakenneta, kyse on lähinnä yhden parin kohtalonkesästä, jotain tärkeää tapahtuu juuri heille. Suomalaisten kesänvietosta syntyy kuva, jossa ikäänkuin poikkeusoloissa yritetään pitää yllä suomalaisia perinteitä saunomalla ja kaloja halstraamalla. Asfalttikukan shokeeraavaan tarinaan verrattuna tarjoaa Halkeama paljon siistimmän kuvan ihmisistä haprastuvine muistoineen uuden kulttuurin keskellä.

Kirjassa on 152 sivua. Omista henkilökemiallisista syistäni johtuen lukeminen kesti nelisen päivää. Tämän jälkeen lukuvuoroon pääsevät seuraavat kirjat:
Nova 2014 -antologia
Heidi Mäkisen romaani Ei saa mennä ulos saunaiholla
Hei, rillumapunk! -antologia
Maarit Verrosen matkakertomus Matka Albaniaan.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki (s. 1975) kirjoitti vuonna 2015 julkaistun runoteoksen Ei talvikunnossapitoa. Luin sen.

Kytömäen runot ovat suurimmalta osin haikuja, tuota japanialaista runomittaa, jossa runo muodostuu kolmesta säkeestä, joissa tavujen pituus on rajoitettu niin, että eka ja kolmas säe ovat viiden tavun mittaisia, toinen seitsemän tavun korkeassa mitassa. Tavujen lienee aikomus alkuperäisessä japanialaisessa haikurunossa tavoitella äänteellistä samanhenkisyyttä, tosin japanin kielessä sanat saattavat merkitä useampaa asiaa, joten runojen on tarkoitus avautua useammalla tavalla. Tätä tavujen onomatopoetiikkaa sanaleikkeineen sisältävätkin Kytömäen haikurunot ja vastaavat, sillä myös tankoja on joukossa sekä vapaampata mittaa.

Lähes kaikki kirjan runot ovat siis lyhyitä, lyhyyden tarkoitusta japanilaisessa haikurunossa en tunne, toisaalta japanin kielessä sanat eivät ole ihan sitä pituutta kuin suomen kielessä, jossa yksi sana saattaa kevyesti muodostaa haikurunon yhden säkeen. Runojen lyhyys saa kuitenkin runoilijan tiivistämään sanottavansa sillä herkullisella tavalla, että lukija saa kiinni ajatuksesta. Sanottavan tiivistäminen avaa myös tilaa lukijan omalle ajattelulle, olkoonkin, että monet Kytömäen runoista muodostuvat kaskunomaisiksi, mikä toisaalta saattaa olla hyväkin, sillä kaskuthan helposti jäävät mieleen ja mieleen jäänyt runokuva toimii lukijan ajatuksissa vielä kauan lukemisen jälkeen. Sanottavan lyhyys sitä paitsi sopii suomalaiseen mielenlaatuun ja varsinkin kielenkäyttöön, jossa ei joutavia luritella vaan puhutaan asiaa.

Runokokoelman nimi Ei talvikunnossapitoa on oivallinen esimerkki Kytömäen tamperelaisuudestaan huolimatta kovin savolaishenkisestä mielenmuljuutuksesta. Runoilija huomaa, että kesäisin polut vapautuvat talvisesta kunnostaan ja niillä pääsee vapaasti kulkemaan. Liikennemerkin ”EI TALVIKUNNOSSAPITOA” teksti saa siten runossa uuden merkityksen, joka viittaa vanhaan ja naurahdellen hyppelee siltä karkuun. Tällaista samanhenkistä näkökulmain uusjakoa harrastetaan onnistuneesti monissa muissakin kokoelman runoissa, se muodostuu runoilijan tavaramerkiksi. Runot ovat humoristisia, hyvällä ja sillä syvällä tavalla, joka lahjoittaa taiteilijalle mahdollisuuden sepittää myös elämän tarkoituksen ja lopun säkeitä koskettavasti. Paatos kaikkoaa, kun raskaat aiheet esittää henkilö, joka ei ota raskaasti ihan kaikkea eteensattuvaa.

Lukaisin tämän pienen kirjasen sunnuntaiaamuna ja sitten luin aamukahvia nauttivalle vaimolleni parhaita paloja ääneen. Hyvin upposivat meihin molempiin. Kirjassa on 93 sivua. Pekka Kytömäki pitää myös blogia nimeltä Poplaari.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Friedebert Tuglas: Kohtalo

Virolainen Friedebert Tuglas (1886 – 1971) kirjoitti vuonna 1917 julkaistun novellikokoelman Saatus. Se ilmestyi suomeksi vuonna 1919 nimellä Kohtalo, suomentajana Aino Kallas. Wikipedian mukaan Tuglas oleskeli pitkät ajat Suomessa, asustellen mm. Arvid Lydeckenin seikkailukirjan Tähtimaailmassa kuvittaneen F. G. Ålanderin kodissa sekä Ahvenanmaalla.

Novelli novellilta:

Maailman lopussa. Meripoika päätyy eriskummaiselle saarelle, jossa asustava jätti-impi solmii lemmensuhteen meripojan kanssa. Onko kyseessä fantaasia vai vertauskuvillako novellissa pelataan, tarunomaisuus tuo ainakin mieleen eeppisen harharetkeilijän, joka myös vietti aikaa parin saaren vankina. Hekkuma leiskuu novellissa todella kuumana, kuten seuraavasta näytteestä voi havaita:

Helteisenä yönä, taivaanrannalle kohoavan punaisen kuun valossa hän rakasti minua sekaisin heitetyillä patjoilla ja revityillä harsoilla.
Hän oli himokas kuin luonto ja kyltymätön kuin maa.
Hänen syleilynsä olivat kiduttavan tuskalliset, hänen suudelmansa purevat kuin käärmeen.

Ihmissyöjät. Tämän novellin olinkin lukenut jo jostain antologiasta. Lasten mielikuvitusmaailma sulautuu kylmään todellisuuteen, joka nielaisee lasten maailman nahkoineen karvoineen. Kokoelman parasta antia.

Vapaus ja kuolema. Hevosvaras kontempleeraa syvällisiä pyrkiessään vapauteen, jota saa katsella päiväkausia kaltereitten takaa. Realismia. Parhaiten kosketti ajatus, että siinä missä tavallinen väki voi rukoilla apua Jumalalta, vangin olisi kai parempi turvata paholaiseen. Sillä kukapa hevosvarasta taivaaseen tahtoisi?

Popi ja Huhuu. Koira viettää päiviänsä asuntoon suljettuna yhdessä toisen elikon kanssa.

Kultainen rengas. Farmaseutti Jürgens vierailee äitinsä haudalla vähäpätöisessä pikkukaupungissa ja käväisee perimässään lapsuudenkodissa. Lastenhuoneen oven aukaiseminen käynnistää fantaasianomaisen aikamatkan lapsuuden valoisiin päiviin ja sitä seuraavat unenomaiset, olemassaolon tarkoitusta mittailevat houreet. Seuraava lause herätti huomioni:

Todellisuus oli jo ammoin loppuun eletty.

Voisikohan tuon liittää jotenkin blogini johtolauseeksi?

Kirjassa on 194 sivua ja sen lukemiseen kului minulta kolme päivää.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Jäinen vaeltaja – sata vuotta suomalaista tieteiskirjallisuutta

Scifi-osastolla seuraavana luettavakseni tarjoutui Tähtitieteellinen yhdistys Ursan järjestämään novellikilpailuun ja varhaisempiin suomalaisiin scifi-teksteihin perustuva antologia Jäinen vaeltaja, alaotsikkona sata vuotta suomalaista tieteiskirjallisuutta. Antologian toimittivat Jari Koponen, Olavi Markkanen, Ritva-Liisa Pilhjerta ja Pentti Holappa. Kirja ilmestyi vuonna 1986.

Teos jakautuu kolmeen osaan, ensimmäisessä esitellään tuoreen novellikilpailun satoa, toisessa vanhempia scifi-tekstejä aina ensimmäisestä, vuonna 1886 julkaistusta pakinasta lähtien. Kolmas osa on luettelo suomalaisesta scifi-kirjallisuudesta. Aluksi kirjasta löytyy toimittajien laatima esipuhe, jossa taas mainitaan kilpailuun lähetetyn aineiston tasoa vaatimattomaksi, mikä väite osoittaa arvioijen vaatimukset turhan korkeiksi, sillä ainakin esillä olevat novellit ovat kelpo luettavaa. Sananen jokaisesta novellista:

Osa I: Ursan novellikilpailun satoa
Matias Ranta: Jäinen vaeltaja. Hitaasti elelevä avaruusolio tutkailee maailmaa jääkuoren alta. Tunnelma tihenee loppua kohden.
Harri Närhi: Tuulen tuoksu. Liikuttava kertomus pariskunnasta yksinäisellä planeetalla. Rakkautta avaruudessa.
Sirpa Pasanen: Joulusauna. Mies rakentaa vieraalle planeetalle saunan tutkimusryhmän virkistysrahoilla ja osin omalla kustannuksellaan sekä hartiapankillaan. Kiva aihe!
Jouni Pohjola: Ruoho. Apokalyptinen myrsky tekee tuloaan. Mutta kuka polttaa ruohot?
Anetta Meriranta: Muumiot. Tutkimusapulainen kirjoittaa uskottavalla tavalla syrjäisen planeetan tutkijasta.
Kaj Niemi: Mikrobi. Keljumainen virus hankkiutuu maapallolle.
Harri Närhi: Kolmas kerta. Tieteellissävyisen alun jälkeinen tapahtumainkuvaus paljastaa kirjoittajan suurvaltapoliittisen paheksunnan.
Harri Närhi: Aurinkojumala. Turhaan selittelemättä tapahtunut hyppäys aikajatkumossa romahduttaa inkapapin uskon.
Johanna Sinisalo: Sorsapuisto. Tämän olin lukenut jo aikaisemmin. Oravat ja supikoirat ovat myös lisääntyneet epäilyttävästi meilläpäin.
Johanna Sinisalo: Tarina kuolleesta metsästä. Kirjoittaja nostaa terrorismin scifi-tarinan osatekijäksi.
Lumikki Tammi: Päivä vuonna miljoona. Aivan ihastuttavan naisellinen fantasiakertomus päivänpaisteisesta tulevaisuudesta.
Lumikki Tammi: Vierailu. Ihastuttavan arkipäiväinen kohtaaminen vieraan elämänmuodon edustajan kanssa.
Jussi Tanska: Vierailija. Harkittu, mutta tarinoivasti esitetty tarkanpuoleinen kuvaus toisenlaisesta eliöstä, jolla ei ole kahta jalkaa, kahta kättä ja kahta silmää yms.
Maarit Verronen: Saari ja lentäjä. Rennon keskustelun keventämä kuvaus vauhdikkaasta ja vaarallisesta avaruusturismista.

Osa II: Suomalaisia tieteisnovelleja sadan vuoden varrelta
Olavi Markkanen: Herätetyt. Pienoisnäytelmä vuodelta 1983. Tuo jotenkin mieleen Beckettin absurdistiset näytelmät. Tajusin yhtä paljon.
Seppo Lappalainen: Eliel tarjosi harvinaisen elämyksen. Novelli vuodelta 1975. Tulevaisuusvisio Helsingistä, jossa korkea veroaste on muodostunut työnteon kannustinloukuksi.
Ralf Parland: Kamreeri joka kavalsi kuun (Kamrern som försnillade månen). Vuodelta 1970. Kertoo jostakin. Mukana kamreeri, kuu, rapuja ja pomo.
Eila Pennanen: Viimeinen poikalapsi. Vuodelta 1959. Feminismi on saavuttanut huippunsa. Ainoa poikalapsi on naisten maailmassa kuin King Kong pilvenpiirtäjän huipulla.
Erkki Savolainen: Tietäjät itämailta. Vuoden 1937 novellissa käväistään aikakoneella Golgatalla erään pääsiäisen aikoihin. Sujuvasti kirjoitettu ja jännitteensä säilyttävä novelli.
Väinö Kanervo: Itään. Vuodelta 1930. Suomesta lähetetään länsimainen laivueellinen pommikoneita avustamaan nuorta Länsi-Siperian tasavaltaa taistelussa sosialismin jälkeen syntynyttä Itä-Slavian kuningaskuntaa vastaan. Suomen ja Ukrainan rajalla kaikki hyvin.
Toivo Pekkanen: Konehallitsijat eli tuhatvuotinen valtakunta. Tulevaisuusfantasia vuodelta 1929 kertoo siitä, miten ihmiskunta oppi olemaan nurkumatta koneitten toimiessa koko homman pomona.
Mika Waltari: Mies joka keksi ajatuksen siirron lait. Vuoden 1929 novellissa minä-kertoja kohtaa erikoisen nuoren kaverin, joka työkseen kaupittelee pölynimijöitä provisionipalkalla.
Arvid Lydecken: Tähtien tarhoissa. Ensimmäinen suomenkielinen scifi-novelli vuodelta 1912. Vuoden 2140 Helsinkiin ja muutamille muille paikoin sijoittuvassa tarinassa ratkeaa pelastaako Mauri Tanhua maailman, kun marsilaiset hyökkäävät. Kyseessä on nuorisolle suunnattu kertomus, jossa mm. mainitaan Luru Kiljusen keksimät mikrokiikarit.
Snygg illustrering av F. G. Ålander.
Viktor Pettersson: Kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Pakina tulevasta XXIV luvussa vuodelta 1886. Efter trettio år, suomentanut Erik Bäckman. Ensimmäinen suomalainen scifi-kertomus. Konkurssin tehnyt Trindlund-setä lähtee Amerikoihin, jossa nai varakkaan leskirouvan ja elelee 30 vuotta aviossa, kunnes rouva kuolee. Setä lähtee vaativaluontoisen tyttärensä Oppositan kanssa vierailulle Helsinkiin, syntymäkaupunkiinsa vuonna 1916. Pakinamainen kerronta sisältää kunnallispoliittista piruilua ja kirjoitusajankohdan tapain kritiikkiä. Mielenkiintoisin tulevaisuuskuva liittyy kahdesti mainittuun tunnelijunaan Helsingin ja Tallinnan välillä:

Salissa hän tutustui myös joihinkin naispuolisiin ilmailu- ja rautatieinsinööreihin, joista viimeksi mainitut olivat olleet rakentamassa Helsingin ja Tallinnan välistä uutta tunnelirataa. Onnistuttuaan nerokkaasti pitämään työntekijät aliravittuina ja täten pienentämään radan rakennuskustannuksia olivat insinöörit luonnollisesti saaneet tuntuvat lisäpalkkiot.

Kirjassa on 284 sivua. Lukeminen kesti ja kesti kolme päivää. Aika pientä merkkikokoa oli.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Hekuman huipulla – Eroottinen sf/f-antologia

Vuonna 2006 järjestivät Suomen Tieteiskirjoittajat ry ja Turun yliopiston Tieteiskulttuurikabinetti ry Hekuma-nimisen kirjoituskilpailun tavoitteenaan löytää uusia suomalaisia, eroottisin virityksin ladattuja scifi ja fantasia (sf/f) -novelleja. Kilpailun pohjalta julkaistiin vuonna 2008 nyt puheena oleva teos Hekuman huipulla, alaotsikkona Eroottinen sf/f-antologia. Kirjan toimitti Pasi Karppanen, joka myös laati esipuheen yhdessä Katja Salmisen kanssa.

Kirjan esipuhe johdatti minut erikoisen kokemuksen äärelle. Esipuheen mukaan kirjan novellien seksi ei ole lukijaa kiihottavaa, huumoria on vähän, kauhutunnelmia sitä enemmän ja dystopiatkin mainittiin. Seksuaalisuudesta näitten novellien kautta välittyvän kuvan ”mainostetaan” olevan synkkä. Olipa kyse esipuheen laatijoitten oveluudesta tai minun tunnetusta suurpiirteisyydestäni, novellit luettuani olin iloisesti pettynyt. En kokenut novelleja synkistelevinä, löysin teksteistä kivaa huumoria ja puhuttelevia tulevaisuusvisioita. Säkenöivän mielikuvituksellisia sepitteitä.
Kirjoitan pari sanaa jokaisesta kirjan novellista.

Lotta Dufva: Käärmeenlumooja. Tarina sirkuksen pop cornin -myyjän ihastumisesta käärmeenlumoojaan. Perinteisen oloinen tarinapainotteinen fantasianovelli.
Harri Erkki: Resonanssi. Korvaimplantti uudistaa naisihmisen eroottisen elämän.
Jenny Kangasvuo: Käenmuna. Tulevaisuuden eliölaji tarjoaa yhtä sun toista sille, joka antautuu symbioosiin sen kanssa. Pidin tapahtumapaikasta, Brasilian kuitupuuplantaasista.
Manna Kuusipalo: Korvike. Lyhyt novelli, jossa soturi ostaa seksiä porttolan parhaalta tanssijalta.
Jukka Laajarinne: Yövartio. Erittäin kiva novelli, jossa on hyödynnetty paitsi orwellimaista ajatusta, jossa isoveli valvoo, myös osuvasti napattu kodit väkivallan ja rikosten suunnittelun tyyssijoina valvonnan piiriin. Tässä novellissa on kirjan paras vitsi, kun valvontatyötä suorittaneen henkilön kiihottuminen haittaa hänen nukahtamistaan:

Haluaisin nukkua, mutta pikkuveli valvoo.

Marko Laihinen: Pahuuden pisarat. Siskokset pääsevät hetkeksi käväisemään ajassa, jolloin vielä luomuseksiä harjoitettiin.
Heikki Nevala: Sielun peili. Tunnetun satutarinan päivitys. Varsin onnistunut mielestäni.
Markku Penttilä: Näkymätön sydän. Koulun näyttävin tyttö kerää novellin kertojan ja hänen veljensä jakamattoman huomion.
Kalle Turakka Purhonen: Ari. Seksialalla työskentelevä mies pohtii talousasioitaan.
Mari Saario: Sateenkaari 2256. Novelli koostuu kuudesta erillisestä tarinasta, jotka on nimetty värien mukaan: Punainen, Oranssi, Keltainen, Vihreä, Sininen ja Violetti. Näistä Punaista ja Keltaista en oikein tajunnut, Vihreä ja Sininen eivät innostaneet, Violetti oli ihan ok, mutta Oranssi oli tosi hieno! Tuli ihan Arrival-elokuva mieleen ulkoavaruuden elämänmuodon kohtaamisesta. Erittäin kekseliäs tarina se Oranssi.
Tuomas Saloranta: Peniskuiskaajat. Kansansadunomainen kertomus kylästä meren rannalla. Näin voi käydä, kun feminismi menee liian pitkälle. Salorannan mielikuvitus on tuottanut huiman fantasian vai onko tämä tulkittava spefiksi? Kuopion kirjastossa näkyy löytyvän lisää Salorannan tuotantoa, saattaa käydä niin, että tutustun siihen kunhan ennätän.

Kirjassa on 124 sivua ja lopussa hauskoja mainoksia. Lukemiseen kului pari päivää.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta (s. 1976) kirjoitti vuonna 2012 suomeksi julkaistun scifi-romaanin Teemestarin kirja. Luin sen.

Teemestarin kirja sijoittuu aikaan jossain kaukaisessa tulevaisuudessa. Maapallo on joutunut sotien seurauksena ekokatastrofin kouriin ja juomakelpoinen vesi on vähissä. Kuitenkin (nykyisellä Koillismaalla) toimii vielä pienellä paikkakunnalla teemestari, joka järjestää perinteisiä vissiin kiinalaisia tai japanialaisia teerituaaleja maksaville asiakkaille. Minämuotoisesti kerrotun romaanin päähenkilö on teemestarin tytär Noria.

Scifi ja ilmastonmuutos

Scifi edustaa minulle yleensä ihan ok kertomusmaailmaa. Tykkään scifi-elokuvista kuten Blade Runner, Solaris, Tähtien sota ja uudemmista vaikkapa Ex_Machina ja Arrival. Dystopia eli synkkä kuva tulevaisuudesta, on tavallinen tausta scifi-kertomuksille. Sitä voi jossain muodossa nähdä kaikissa mainitsemissani elokuvissa. Viime vuosina ilmastonmuutoksen ilmeisyys on lyönyt tai sen olisi luullut lyövän virttyneellä lekalla varpaille meitä kaikkia. Ilmastonmuutos on näkyvissä tälläkin hetkellä. Nyt on meillä päin sellaiset kevättalven kelit kuin oli 1970-luvulla vasta pari viikkoa myöhemmin. Ilmastonmuutos on pääteemana Emmi Itärannan scifi-romaanissa Teemestarin kirja, josta tässä yritän päästä kirjoittamaan. Niinpä luulisi, että Itärannan romaani löytää ketjukolaajan kynsissä suotuisan maaperän. Miksi näin ei käy?

Selityksiä

1. Alankohan minä tulla vanhaksi? Ihmettelin lukiessani miksen innostunut romaanista. Ajattelin, että ehkä scifi on muuttunut minulle jotenkin liian vieraaksi, ehkä elämä on muutenkin niin outoa, että siinä ei enää tarvita scifiä? Onko vesi jättämässä minut, niinkuin romaanissa arvellaan kuolevalle käyvän. Ainakin olen alkanut nauttia tiukkoja viinoja ilman lantrinkia.

2. Naisen kirjoittama kirja ei sovi minulle? Tällaisen kysymyksen esittäminen itselleenkin julkisesti lienee lääkintöhallituksen suositusten vastaista. Toisaalta lukiessani muistui mieleeni Mary Shelleyn romaani Frankenstein, jonka kerronta velloi tunnepyörteissä enemmän kuin kuvasi mitään repäisevää. Itärannan kirjasta pieni näyte:

Hän listasi asioita, jotka saivat hänet hymyilemään (syliin käpertyvä kissa, ensimmäinen haukkaus rapeasta omenasta, auringon lämmittämä nurmikko paljaiden jalkojen alla), ja asioita, jotka saivat hänet kiukustumaan (hiertävä kenkä, vanhoiksi käyneet silmälasit, joilla ei enää näe, musteen loppuminen silloin kun sitä eniten tarvitsee).

3. Novel, novellette, short story? Romaani sisältää minun nähdäkseni niin pitkän tarinan, ettei sitä novellissa ei edes pitkässä sellaisessa saada kerrottua. Teemestarin kirjan maailma olisi mielestäni tullut selväksi jonkin verran vähemmälläkin. Sata sivua pois ja olisi aika napakka paketti kasassa. Joku olisi varmaan selvinnyt vieläkin vähemmällä.

4. Hiihdon maailmanmestaruuskisat? Kisojen seuraaminen on vienyt kamalasti sitä parasta lukuaikaa. Onneksi Iivo voitti kumminkin sen kultamitalin.

5. Lumien pudotteleminen katolta? Tässä toinen vakavahko häiriötekijä lukemiseen keskittymiselle. Kahtena päivänä pudottelin lumia ja vieläkin niitä sinne jäi. Ehkä joskus tulee aika, jolloin lumia ei tarvitse pudotella? Dystopiaa vai utopiaa?

6. Olen taas valinnut itselleni liian paljon luettavaa? Tämä saattaakin olla pääsyy.

Kirjassa on 266 sivua. Lukeminen kesti viitisen päivää.