Powered By Blogger

maanantai 29. elokuuta 2011

Rainer Maria Rilke: Duinon elegiat


Itävaltalainen Rainer Maria Rilke (1875 – 1926) vieraili vuonna 1912 puolisen vuotta Duinon linnassa. Tuolloin alkunsa saanut eleginen runokokoelma Duineser Elegien valmistui vasta vuonna 1922. Rilke kirjoitti elegioihinsa jatkoa Ranskassa sekä Saksassa. Aila Meriluoto suomensi teoksen vuonna 1974.

Duinon elegiat ei ole kerronnallisesti etenevä teos. Mitallisesti se vaihtelee, suurin osa elegioista on perinteistä poljennollista runoutta. Neljäs ja kahdeksas elegia ovat vapaamittaisia. Aihe ja sen käsittelyn tyyli pysyvät kuitenkin samana. Ilmaisua en voi nimittää erityisen selkeäksi ja helppolukuiseksi. Ehkä esitystavassa on tavoiteltu arkaaista runollisuutta? Joka tapauksessa pientä apua sain siitä, että suomennoksen viereen esille on asetettu alkuperäinen, saksankielinen teksti.

Runoissa käsitellään kysymystä: mihin ihmisen tulee elämässään keskittyä? Sellaiseen vastaaminen ei ole ihan itsestään selvää, joten runon kertojan – tai elegioista puhuttaessa laulajan – on ehkä viisasta puhua vertauksin, jotka lukija saa tulkita mielensä mukaan. Aihetta lähestytään vertailemalla eläviä ja kuolleita sekä enkeleitä. Elävien ja kuolleitten kohtalot tuovat mieleen Eino Leinon runon Tumma, jossa nuorukainen löytää elämänhalunsa vierailtuaan Tuonen tuvilla. Duinon elegiat ei ehkä päädy ihan samankaltaiseen lopputulemaan, mutta korostaa elämän olevan ihmisen parasta aikaa, kuten mäkihyppääjä Matti Nykänen kuuluu sanoneen. Ihminen kuitenkin kulkee elämässään kuin lavasteissa, talot, kadut ja puut jäävät, kun ihminen kuolee pois.

Ensimmäisessä elegiassa enkeleitten kerrotaan olevan paitsi kauniita, myös kauheita. Kauheita, koska voisivat niin halutessaan tuhota ihmisen. Laulajan osaksi mainitaan laulaminen rakastavaisista ja nuorena kuolleista. Tosin kuolleet eivät tarvitse eläviä, sillä he vieroittuvat maailmasta kuin lapsi äitinsä rinnoista. Elävät sen sijaan tarvitsevat kuolleita. Ihan tarkalleen ottaen en päässyt käsitykseen siitä, mikä enkelien tarkoitus näissä runoissa on. Ehkä enkelien merkitys määritellään toisessa elegiassa? Siinä enkelien kuvataan olevan itseriittoisia olentoja, jotka säteilevät omaa kauneuttaan itseensä jumaluuden peileinä. Sen sijaan ihmiset ohenevat tuntiessaan, he hiipuvat kuin pesällinen halkoja. Mutta haihtuessaan maailmasta ihmiset liukenevat kaikkeuteen ja siten myös enkeleihin, jotka kaikkeutta hengittävät.

Kolmannessa elegiassa kuvataan sitä, miten äiti suojaa lastaan maailmalta, kohtalolta, tulevaisuudelta, mutta ei mahda mitään unille ja kuumehoureille, joka johdattavat lapsen Kauhean synnillisen alkuhalun luo. Neljännessä elegiassa isä näkee pojassa oman elämänsä, vanhemmat rakastavat lastaan sen rakkauden alun tähden, jota lapsi on heitä kohtaan tuntenut, ennen kuin maailma hänet vieroittaa. Näyttämölle jää vain nukke, jota enkeli ohjailee. Lapsen elämän runonlaulaja kuvaa puhtaaksi elämäksi maailman ja leikkikalun välillä. Viides elegia kertoo ihmisistä, jotka ovat kyvyttömiä rakkauteen.

Kuudennessa elegiassa runoilija ihastelee viikunapuun hedelmällisyyttä vain huomauttaakseen miten ihmiset vitkastelevat rakkauden suhteen. Nuorena kuolleet ja sankarit sen sijaan menevät itse asiaan jopa omaa hymyään ennen. Seitsemännessä elegiassa elämä kulkee ihanasta ulkonaisesta olemuksesta kohti sisintä ja lopulta maailma on vain sisimmässä, elämä on pelkkä muuntumista. Tosi mystistä.

Kahdeksas elegia oli minusta ymmärrettävin kaikista. Siinä kuvattu ajatus oli minulle entuudestaan tuttu aiemmista yhteyksistä. Runoilijan mukaan ihminen seisoo aina väärinpäin katsellen kohti tulevaisuutta, kuolemaa, kun mennyt lapsuuden puhdas tila on aina takanamme. Vapaa eläin sen sijaan katsoo avoimesti kohti elämää ja jättää kuoleman kulkemaan takanaan. Rakastavaiset, toisiinsa takertuneina, voivat hetkellisesti päästä kurkistamaan jumalia toistensa selän takaa.

Yhdeksännestä elegiasta nauttiessani tuli tv:stä moukarinheittokilpailu. Kuinka ollakaan yhdeksäs elegia kertoo mm. seuraavaa:

Vaan moukareitten välissä
kestää sydämemme
kun hampaitten lomassa kieli
yhä vain ylistää.

Kymmenes elegia kertoo tuskankaupungin lohdunmarkkinoista, joilla esillä ovat mm. somistellun onnen ampumarata ja rahan sukuelin. Valitusten laaksosta löytyvät kivettynyt kiukku ja hioutunut pala alkutuskaa sekä valitusruhtinaitten rauniolinna. Nuorena kuollutta johdatetaan eteenpäin, kunnes saavutaan ilon lähteelle, joka virratessaan elävien maahan muodostuu mahtavaksi virraksi. Laulaja oivaltaa, että onni voikin olla virtauksessa alaspäin, ei ylös kuten uskotaan. Mitä tämä tarkoittaa, en tiedä, mutta onhan se ihan kelvollinen lopetus.

Tämän elegisen matkan taivaltaminen vei minulta kolmisen päivää aikaa.

6 kommenttia:

  1. Minulla on Duinon elegiat hyllyssä. Rilken Kirjeitä nuorelle runoilijalle on kulunut käsissäni, mutta elegioihin en ole saanut tartuttua. Nyt heräsi pieni kiinnostus.

    VastaaPoista
  2. Pitkästä saksasta voi olla hyötyä. Uskon silti että Aila Meriluoto on tehnyt parhaansa. Ja onnistunutkin niin hyvin kuin lienee mahdollista. Oli siellä yksi verbi, joka oli vähän harhaanjohtavasti käännetty.

    Saksankielisessä wikipediassa on käyty runo runolta läpi koko kirja, mutta olisi pitänyt olla Aila apuna sen selostuksen tulkinnassa. Nimi "Duino" on muuten lähellä saksan sanaa "Ruinen", rauniot. Lisäksi Rilken henkilöhistoriasta saattaa olla apua tiettyjen aiheitten valinnan ymmärtämisessä (mm. nuorena kuollut sisar).

    Onnea matkaan, jos kirjaan ryhdyt!

    VastaaPoista
  3. mukava analyysi tai kirjoitus, itte vein divariin jossain satunnaisessa köyhyydessä, tämän kirjan, jonka sanat merkitsivät minulle vaikka mitä, niin kuin lyriikka voi merkitä. En ole ihan satavarma, josko olen ostanut uuden divarista... Muuten tuo nimimerkki on tosi vanha, että sorry siitä. Pitäisi hävittää koko tuo profiili.

    VastaaPoista
  4. Kiva jos selostuksessani on jotain mukavaa luettavaa. Muistelen olleeni aika hukassa kirjan suhteen. Veinkin sen takaisin kirjastoon, enkä ole harkinnut lainaavani uudelleen. Tykkään enemmän runoista, joista saan selvää.

    VastaaPoista
  5. Kirjasta on ilmestymässä uusi Arja Meskin tekemä suomennos. Tutustukaapa. Uusi käännös on imakampi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ilmoituksesta! Eihän sitä koskaan tiedä, kun tässä elellään pesällinen kerrallaan, von Holzglut zu Holzglut, sano. Hyvät vaput!

      Poista