Urmas Hurmalainen: Äijän todellinen aapinen nro 1

Kaasujalka-lehteen kirjoittava Urmas Hurmalainen on ilmeisesti koonnut kirjoituksiaan yksiin kansiin ja julkaissut kirjan nimeltä ”Äijän todellinen aapinen nro 1”. Luvassa lienee siis jatko-osia, joista sananmukaisesti maistiaisia näyttikin olevan tarjolla Kaasujalan numerossa, jota voi lukea netissä ilmaiseksi. Kirjassa käydään humoristista rajankäyntiä muodikkaan äijä-käsitteen ympärillä. Hurmalainen tuumailee kirjassaan, mitä ”äijä” oikeastaan tarkoittaa, kuka on äijä ja kuka ei ja mistä sen tietää. Hän käy läpi näkemystään siitä, millaisista naisista äijä pitää, mikä urheilu sopii äijälle ja mitkä ovat Suomen äijä-kaupungit. Kirjan alkuosa on omistettu tälle yleiselle termin kääntelylle ja vääntelylle. Mielestäni sen olisi voinut koettaa joko sanoa suppeammin tai vaikka jättää kokonaan pois. Hurmalainen vaikuttaa minusta kirjoittajalta, jolla on kyky tehdä yksityisestä yleistä pikemminkin kuin yleisestä yksityistä – sen verran usein olin hänen yleisten väittämiensä kanssa eri mieltä. En tosin tiedä olenko itse kummoinenkaan äijä vaikka painoindeksi huutaakin punaisena ”kyllä!”.

Yksityisiä väittämiä en lähde kiistämään. Enkä koe siihen myöskään mitään tarvetta. Yleisen äijä-arvio-osuuden päätyttyä kirjassa siirrytään yksityisempään kerrontaan, minkä myötä alkaa kirjan parhaiten kilometrejä kestävä osio. Hurmalainen kuvaa omia kokemuksiaan – ja läheistensä kokemuksia – uskottavalla ja lämpimällä tavalla. Hänen erityisalaansa vaikuttavat olevan autot. Niitten suhteen hänen yksityinen näkemyksensä on sulautunut yleiseen: Hurmalaisen kertomukset hengittävät autojen sisäilmaa ilmastoinnilla tai ilman sitä. Viime vuosien parhaimpiin kotimaisiin tv-sarjoihin luen kuuluvaksi Ylen lyhyet pätkistyyppiset ohjelmat otsikolla ”Mies ja auto”. Sarjan eri jaksoissa omistajat kuorivat lepikon keskeltä esiin vanhoja auton raatoja ja kertovat niitten tarinan miehisellä lämmöllä. Samansävyinen konsepti toimii Hurmalaisen kertomuksissa automerkkien ja niihin liittyvien muistojen kautta. Kun omat ja perheenjäsenten automerkit on käyty läpi muistoina, Hurmalainen junttaa esiin teesinsä autonomistajista. Pettämättömällä varmuudella hän kuvailee millainen kunkin automerkin omistaja on ihmisenä. Tyypittelyn apuvälineiksi on valjastettu ihmisluonnon käyttökelpoisimmat mittarit, kuten esim. käyttääkö kyseisen auton omistaja vyölle kiinnitettävää kännykkäkoteloa, käyttääkö hän crockseja (reiällisiä muovihollannikkaita) ja roikkuuko hänen paidanhelmansa housujen päällä vai onko se työnnetty housunkauluksen alle. Myös kunkin mainitun automerkin omistajan musiikkimaku tuntuu olevan suvereenisti Hurmalaisen tiedossa. Lisäisin tosin omasta puolestani ihan arvauksena, että Citroën-harrastajat varmaankin kuuntelevat myös Django Reinhardtia? Tipparelluista ja kasiässistä tuli mieleen, että löytyyköhän niitä vieläkään automuseoista? Anglioita ja minejä aina löytyy, mutta olihan niitä muitakin kansanmerkkejä.

Kun autot ja autonomistajat on kirjassa tältä erää (jatkoa voisi toivoskella) käsitelty, Hurmalainen siirtyy muutaman aterian ajaksi käsittelemään lounasruokaloita. Niistä annetaan mukavalla, rennolla tavalla hahmoteltu kuva, jossa käydään läpi ruokalan miljöö, perusasiakaskunta ja annosten äijämäisyys eli rasvaisuus, annoskoko ja maistuvuus. Myös hintaa tarkastellaan kriittisesti. Näköjään tämä osio jatkuu Kaasujalan nettijulkaisussa. Jos on Hurmalaisella Kuopiossa käyntiä arkisin, niin Teollisuuskadulta löytyy lounasruokala, jossa on seisova pöytä, kohtuulliset hinnat eikä annoksiin tarvitse lisätä suolaa. Samassa rakennuksessa myydään myös ruuveja, muttereita ja työasuja.

Luin kirjan kuudessa tunnissa, joten laskennallinen lukunopeuteni oli 30 sivua/tunti.