Saksan
kirjallisuuden suurin nimi Johann Wolfgang von Goethe (1749 – 1832)
kirjoitti nuorena miehenä kertomuksen nuoresta Wertheristä
ja hänen epätoivoisesta rakkaudestaan Lottea kohtaan.
Nuoren Wertherin kärsimykset (Die Leiden des jungen Werthers)
ilmestyi vuonna 1774. Luin kirjasta suomennoksen, jonka on laatinut
Markku Mannila vuonna 1992.
Kyseessä
on kirjeromaani, joka muodostaa eräänlaisen rekonstruktion
niistä vaiheista, jotka syöksivät päähenkilön
onnen odotuksesta mustaan toivottomuuteen. Kirjan lopulla on myös
Wertherin kirjoittamia kirjeitä järjestelleen henkilön
kuvausta tapahtumista. Suurin osa kirjeistä on suunnattu
Wilhelmille, ystävälle, jonka luota Werther kirjan alussa
on muuttanut pienelle paikkakunnalle viehättävän
jokilaakson rinteeseen.
Werther
kuuluu varakkaampaan luokkaan, hänen taloutensa on sillä
pohjalla, ettei työnteko ole välttämätöntä.
Niinpä hän keskittyy luonnon ihasteluun, piirustukseen,
paikallisiin ihmisiin ja Homerokseen, jonka teosta hän
kuljettelee mukanaan. Todellisen kiintotähden elämäänsä
Werther saa tutustuessaan Lotteen, nimismiehen tyttäreen, joka
pahaksi onneksi on jo varattu. Tästä huolimatta Werther
rakastuu Lotteen syvästi eikä hänen tunteensa horju,
vaikka hän huomaakin Lotten kihlatun Albertin kunnon mieheksi.
Werther ripustautuu toivottomaan rakkauteensa, mikä koituu
hänelle kohtalokkaaksi.
Turha
sanoakin, että kirja on taitavasti laadittu. Nuori Werther
ajatuksineen ja ihanteineen tuntuu tavattoman todelta. Maailma hänen
ympärillään on kuin paratiisillinen huvipuisto, joka
kirjan edetessä muuttuu kuoleman puutarhaksi. Kyse on Wertherin
mielenliikkeitten, mielialojen aikaansaamasta näkökulman
muutoksesta, jota on upeasti kuvattu luonnon kautta eräässä
pitemmässä kirjeessä, josta seuraava katkelma:
”...minun
sydäntäni kalvaa ja ahdistaa se kuluttava voima, joka on
piilevänä läsnä kaikessa luonnossa; joka ei
synnytä mitään, mikä ei hävittäisi omaa
itseään ja kaikkea lähellä olevaa. Ja niin seison
tässä pelokkaana ja horjuvana, ympärilläni taivas
ja maa ja niissä vaikuttavat voimat, enkä näe edessäni
mitään muuta kuin iäti ahmivan, iäti märehtivän
hirviön.”
Itsetuhon
enteet nousevat Wertherin kirjeissä toistuvasti esiin, eikä
lähimmäisten hienotunteinen ja säälivä
sivustaseuraaminen johda hyvään lopputulokseen.
Kirjassa
on 205 sivua ja lueskelin sitä viitisen päivää.
VAK kovasti arvosti Goethea. Minua tämän tyyppinen kirjallisuus ei kiehdo, mutta ansiokas hyvä postaus.
VastaaPoistaOhhoh! Löytyikö nyt kirjallisuuden laji, joka ei kiinnostaisi Jokkea! Tarkoittanetko rakkausaiheisia kirjoja vai tuota kärsimyksen ja itsetuhon teemaa? Ei kai sentään kirjeromaaneja?
VastaaPoistaKiitos kehuista! Omasta mielestäni kerron kirjan juonesta vähän liikaakin, oman näkemykseni esiintuonti on enimmäkseen rivien välissä.
Kaikki kirjallisuus kehittää, mutta lainauksesi kuparinvärisellä pohjalla edustaa sellaista ilmaisua, josta en hirveästi pidä :)
VastaaPoistaAhaa! Jännä juttu, mutta minusta koko se kirje (päivätty 18. elokuuta, vuosi on tuolloin 1771) ja tuo lainaamani pikku fragmentti on kirjan paras yksittäinen kohta! Kirjeessä ja sen ilmaisutavassa on runollisuutta, vertauskuvallisuutta ja mukaansa tempaavaa, moneen suuntaan laajenevaa energiaa, joka vetoaa minuun aivan älyttömästi. Kirjeen alun positiivinen, virtauksenomainen luonnonkokemus vaihtuu kalvavaksi synkkyydeksi, jonka kirjoittaja perustelee ymmärrettävällä tavalla. Samalla hän tulee kuvanneeksi omaa tilaansa.
VastaaPoistaGoethe on kuulemma laatinut myös luonnonfilosofisia kirjoituksia ja sellaisenakin tuon kohdan voi lukea, vaikka vaikea tietysti saada kokonaiskäsitystä lyhyen lainauksen perusteella.
OK, ilmaisu sinäänsä on mahtava, mutta minulla tulee olo, että kaverin energiatasot olisivat käymässä vähiin, ja tärkeimmät eli elämänilo ja tulevaisuuden usko olisivat loppumassa, katkelman perusteella tietenkään en pysty tietämään onko näin :)
PoistaAivan oikein! Siteeraamassani kohdassa Werther esittää sen tulkinnan luonnosta, johon toivottomaksi kääntynyt mielentila hänet on ajanut. Sitä ennen hän on kirjeessään muistellut aikaisempaa voimaannuttavaa iloa, jonka hän oli luonnosta saanut. Hyvän kirjailijan tavoin Goethe esittää kyseisessä kirjeessä ensin luonnon kauneuden ja siitä kumpuavan voiman, mutta sitten heti sen jatkoksi kaikkeen luontoon sisältyvän tuhoavan vastavoiman. Nämä molemmat ovat osa luontoa ja siten perusteltavissa. Luonto ei näyttäydy yksipuolisen hyvänä tai pahana vaan sen etumerkki määräytyy katselijan oman mielentilan mukaisesti ja siten molemmat kuvat ovat tosia. Tämä on minun tulkintani Goethen tekstistä.
PoistaVarmastikin oikea tulkinta ja onhan teoksen nimikin "Nuoren Wertherin kärsimykset"
PoistaKärsimykset kuten myös niitä edeltänyt ilo aiheutuvat Wertherin rakkaudesta Lotteen. Albert ja Lotte rakastavat toisiaan - heidän välillään toimii tuo elämäniloa tuottava luonnonvoima. Mutta kirjeessään Werther korostaa, että sama voima, joka tuo noille kahdelle onnea ja iloa, musertaa Wertherin, joka jää siitä ilosta ja onnesta osattomaksi. Mutta Wertherin kuvaus luonnosta tässä yhteydessä on huomattavasti laajempi kuin vain tässä kuvaamani "kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti".
VastaaPoistaTämän kirja on tullut luettua kauan sitten. Muistaakseni (vai muistankohan oikein..) malliesimerkki yksipuolisesta riuduttavan egoistisesta rakkaudesta, voisiko sanoa: rakkaudesta omaan rakkauteensa.
VastaaPoistaOi kärsimisen ihanuus!
Kiitos että jaoit kärsimyksen kanssani! heh-heh...
VastaaPoistaLuin vasta nyt tämän Werther-analyysisi ja kommenttisi täällä ynnä hdcaniin blogissa. Nostan esiin erityisesti mielestäni hyvän rajanvetosi narsismin ja romanttisen idealismin välillä Wertherin olemuksessa.
VastaaPoistaTänään Yle Teemalta muuten tulee klo 21.00 dokumentti toisenlaisesta pakkomielteisestä rakastumisesta, jossa kauneuskuningatar Joyce McKinneyn rakkauden uhriksi joutuu onneton mormonimies.
No minä tietysti huomasin kommenttisi vasta tänään.
PoistaEilen illalla katselin vaimon kanssa ranskalaisen elokuvan Siilin eleganssi. Siinä lähdetään liikkeelle kyynisestä ilmoituksesta koskien itsemurhaa. Elokuvan kestäessä romanttiset suhteet saavat tilaa ja kääntävät tunnelman plus-merkkiseksi. Eli elokuva etenee päinvastaiseen suuntaan kuin Wertherin tarina.
Narsisti mielestäni on henkilö, joka käyttäytyy sulavasti, lipevästi ja edistää kaikessa omaa etuaan. Werther on kirjan alussa maailmaa syleilevä nuorukainen, joka onnensa kariuduttua laskeutuu henkilökohtaiseen painajaiseensa.
Tuo Teema-kanavan eilisiltainen dokumentti Tabloid - rakkaustarina kävi ainakin minulle ennakkotietoja heikommaksi kokemukseksi, joten olen vain iloinen, etten tullut antaneeksi sinulle huonoa vihjettä.
PoistaKatsoin Siilin eleganssin muutama viikko sitten, tosin myöhästyen muutaman minuutin lähdöstä. Enkä kadu. Ennakkotiedotkin lupasivat vähemmän kuin itse elokuva lopulta tarjosi.