Sama meri, eri maa – aasialaista, afrikkalaista ja amerikkalaista kirjallisuutta

Sara Eevan toimittama, vuonna 2010 ilmestynyt antologia Sama meri, eri maa sisältää eri kirjoittajilta yhteensä viisi romaanikatkelmaa ja kaksitoista novellia, sikermän runoja, yhden eläinsadun sekä lopuksi afrikkalaisia sananlaskuja. Suomentajia on useampia, peräti neljä novellia on peräisin Lauri Otonkosken toimittamasta afrikkalaisten novellien antologiasta Ilon ja kivun kääntöpiiri. Kirjan lopusta löytyy kunkin kirjoittajan lyhyt esittely.

Novelleista monet käsittelevät asumista poissa kotoa, usein vieraassa maassa ja maanosassa, kaipuuta, sopeutumista, kotiinpaluuta. Katkelma japanilaisen Haruki Murakamin romaanista Sputnik-rakastettuni jaksoi kiinnostaa jonkin verran, joskin vaikutti nuorisolle suunnatulta taide- ja ihmissuhdeseikkailulta. Intialaissyntyisen Jhumpa Lahirin novelli Tämä siunattu koti sen sijaan veti tasokkuudellaan ketjukolaajan aika nöyräksi. Tosin hieman kekseliäämmästä lopusta olisin innostunut vielä enemmän. Iloisen yllätyksen tarjosivat antologian kaksi kuubalaista novellia. Nautin varsinkin Eduardo del Llanon kertomuksesta, jossa kolme syrjäytynyttä miestä alkaa suojella luontoa. Heistä sukeutuu kerrassaan ympäristöaktivisteja, joille ennustellaan tulevaisuutta telkien takana, niin että novellin nimeksi on kaukaaviisaasti annettu Greenpeace.

Annan antologian toimittajalle täyden tunnustuksen, kun hän on onnistunut valitsemaan kirjan alkuun ja loppuun kaikkein enimmin minua miellyttäneet kertomukset. Lopussa olevat afrikkalaiset sananlaskut herättävät kiinnostuksen Raimo Harjulan toimittamia sananlaskukokoelmia kohtaan. Niitten edelle sijoitettu namibialaisen Milly Jaftan lyhyt, mutta koskettava Kotiinpaluu on kokoelman helmiä. Se kertoo kehittyvän maan siirtotyöläisen paluusta perheensä luo pitkän ja vaativan palvelussuhteen päätyttyä. Ehkä eniten tykkäsin ensimmäiseksi sijoitetusta, ghanalaisen Ama Ata Aidoon selkeästä ja helppotajuisesta novellista Tyttö joka pystyy. Novelli tarjoaa näkymän afrikkalaisen naisen elämään nyt ja lähimenneisyydessä.

Näistä kehuskeluista huolimatta haluan liittää tähän lopuksi katkelman, joka sai tunteeni kuohahtamaan kaikkein vahvimmin. Katkelma on haitilaissyntyisen Edwidge Danticatin romaanista Näen, muistan, hengitän. Yhdysvalloissa asuvat siirtolaiset tungeksivat Haiti Express -nimisessä postituskonttorissa lähettämässä viestejä kotiväelle:

Nainen hymyili ottaessaan äidin rahat ja paketin. Minusta tuntui koko ajan että olisin halunnut lähettää tante Atielle enemmän. Jos minulla olisi ollut kyky kutistaa itseni ja pujahtaa kuoreen, olisin tehnyt niin.

Katselin kuinka nainen leimasi pakettimme ja pudotti sen ison pinon päälle. Ympärillämme oli kymmeniä muita ihmisiä, jotka yrittivät puristaa kaiken rakkautensa pikku pakettiin kotiin lähetettäväksi.

(Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän suom. Leena Tamminen)

Kirjassa on 144 sivua ja lueskelin sitä viitisen päivää.