Elina Vaara: Valitut runot

Elina Vaara (1903 – 1980) oli runoilija ja suomentaja. Lukemani Valitut runot on hänen runouttaan esittelevä kolmas, laajennettu painos ja se ilmestyi vuonna 2003. Teoksen alusta löytyy lyhyt luonnehdinta Vaaran runoudesta. Olin jo joitakin vuosia sitten lukenut Kerttu Saarenheimon kirjoittaman elämäkertateoksen Elina Vaara. Lumotusta prinsessasta itkuvirsien laulajaksi. Siinä käy ilmi mm. se, että Elina Vaara oli taiteilijanimi. Elina Vaara kuului 1920-luvulta lähtien nuorten suomenkielisten runoilijoitten Tulenkantajat-ryhmään. He sepittivät paljon hienoa, suomalaista runoutta.

Koska Elina Vaara eli varsin pitkän elämän, ennätti hän saattaa julkisuuteen viisitoista runokokoelmaa. Hänen kuoltuaan ilmestyi vielä yksi lisää. Valitut runot sisältää kaikista näistä kokoelmista runoja hyvänlaisen määrän, joten luettavaa riittää. Tässä esittämäni luonnehdinnat yksittäisistä kokoelmista perustuvat pelkästään nyt lukemaani teokseen valittuihin runoihin. Yleisesti voisi sanoa, että Elina Vaara tuli tunnetuksi mitallisen, loppusoinnutellun runon taitajana.

Ensimmäinen kokoelma Kallio ja meri (1924) sisältää laulunomaisia ritarirunoja sekä lyhyempiä, napakampia mitallisia runoja. Runossa Unten venhe runoilija esittää venheen kaiken ohitse lipuvan unelmoinnin vertauskuvana. Satu sydämestä ja auringosta (1925) jatkaa osin samoilla, sadunomaisilla aiheilla, mutta kokoelman nimirunossa pimeän linnan prinsessa alkaa valoon päästyään kaivatakin takaisin pimeään. Kokoelmasta valitut runot ovat synkempiä ja kuolemankaipuun sävyttämiä. Hopeaviulu (1928) käsittelee rakkautta ja kuolemaa, mutta niitten lisäksi myös lasta äidin näkökulmasta. Pilven varjo (1930) sisältää tyylillistä vaihtelua, kokeiluja sekä lisää runoja lapsesta.

Kokoelmassa Kohtalon viulu (1933) luonnonilmiöitä samaistetaan runoilijan omiin tuntemuksiin tai tuntemuksia kuvataan luonnon kautta.

Pitkässä runossa nimeltä Lyhteensitoja kuvataan taiteilijan tietä vahvojen luontokuvien myötä. Runo on runoilijan taidonnäyte yhdistäessään teknisen, varmaotteisen osaamisen sanottavan runolliseen kauneuteen ja runoilijan omaan elämänfilosofiaan. Runossa mainitaan kaiken luonnossa kertovan luonnon yhteydestä, mutta runon pääaihe se ei ole. Minusta Lyhteensitoja on kuin runoilijan varoitus kaikille uneksijoille. On kuin runoilija sanoisi: varokaa unianne, sillä voitte upota niihin! Runossa käytettyä runomittaa voi kuvata ainakin parilla tavalla. Kukin runon kolmestakymmenestä säkeistöstä sisältää laskutavasta riippuen joko 10 daktyylisäettä tai kahdelle riville porrastettuna yhden pentametrisäkeen ja neljä heksametrisäettä. Kannatan jälkimmäistä tulkintaa viitaten runon elegiseen poljentoon. Näytteeksi runon kolmanneksi viimeinen säkeistö:

Korkeus yksin

      ei minun korvaani haasta

viestiä äärettömyyden:

      halvinkin virpi, kun maasta

      pyrki se, mansikka mairut,

suon monenkirjava sammal,

      hyttysen himmeä siipi,

myös madon kimmellys yössä,

      myyrä, mi sänkeen hiipi,

      kaikkeuden oli airut.

Runo vaikuttaa päätyvän minun silmissäni tolstoilaiseen näkemykseen, jonka mukaan ihmisen olisi paras viettää elämänsä yksinkertaisesti jalat maassa puuhastellen. Toisaalta mietityttämään jää, miksi kaupunkilaisnainen kokisi itsensä juuri lyhteensitojaksi? Kielikuvana kaikki peltotyöt saattavat vaikuttaa säännöllisine sarkoineen ja tässä tapauksessa – rytmikkäine lyhderukoineen – mitalliselta ja loppusoinnutellulta runolta!

Kokoelmassa Yön ja auringon kehät (1937) luonnonnäkymät sulautuvat tunteitten kuviksi, runoilija kuvaa uskonkäsitystään, käsittelee äiti ja lapsi -aihetta. Mukana on myös fantasiahenkisiä runoja, jotka saavat huipennuksensa reilut 30 sivua pitkässä, kertomuksellisessa runossa Yön kehässä. Siinä Nuori vaeltaja näkee metsässä näyn, hän kohtaa vanhan loitsijan, Katariinan, joka nuoruudessaan on antanut Yön haltijavelhon viedä itsensä Unikukkalaaksoon. Runon mitta vaihtelee laaksossa kohdattujen hahmojen mukaan. Loppu vaikuttaa toistavan Lyhteensitojan ajatusta, lumous (haaveksiminen) on ihmiselle haitallinen olotila, josta voi välttyä harmaan, mutta niin armaan arkipäivän kautta.

Loitsu (1942) on sisältänyt useammanlaisia aiheita, mm. antiikista Raamattu mukaan lukien. Laulu pilville on kuvaus runoilijan elosta todellisuuden ulkopuolisena. Pilvet houkuttavat runon kertojaa puoleensa katselemaan asioita tyynesti yläilmoista, rajoja vailla. Runo Muisto kertoo kuolinviestistä, veli on kaatunut sotakentillä.

Huone holvikaaren päällä (1943) lienee syntynyt osaksi Italian-matkan innoituksilla. Matkalla kirjoittaminen ei aina ole tuloksekasta. Toisaalta kirjan nimi on kiehtova, kuten myös jotkut aiheista. Onnistunein runo Matkatoverille kertoo kuolleesta ystävästä, joka ei päässyt mukaan matkalle Italiaan.

Elämän armo (1946) sisältää neljä runoa keväällä kuolleelle ystävälle. Muuten runoissa rakastetaan niin Hämettä kuin rakastettuakin. Trokeemuotoisessa runossa Alkuaineet kuvataan neljää elementtiä, joista runoilija tuntee koostuvansa: ilma, tuli, laine, multa.

Kaupunki ja erämaa (1948). Valikoimaan on sijoitettu kokoelman runoista ensimmäiseksi Uusi elegia, joka kertonee miten hämillään runoilija on perinteisen runouden väistymisestä uudemman runoilmaisun edestä. Runoilija muistelee kokeneensa jo kaksi sotaa, joista ensimmäisen aikaan hän oli vasta lapsi. Muuttuneen maailman keskellä hän taitaa pelätä kolmatta, kaiken hävittävää sotaa. Samalla runoilija aprikoi oman runoutensa suuntaa uudessa maailmassa. Vapaamittainen runo Rikottu soitin enteilee tyylin muuttumista, mutta se jättää auki takaportin vanhaan perinteiseen ilmaisuun. Loput kokoelmasta valitut runot ovatkin sitten mitallisia ja riimiteltyjä. Niissä hakeudutaan sadun ja unen maailmaan sekä lapsuuden leikkeihin.

Sadunkertoja (1954) sijoittuu jonnekin Tuhannen ja yhden yön haminoille. Runoissa seikkailevat kukkien myyjätär Lailah ja häneen rakastunut Mizar. Runot ovat vapaamittaisia, ulkonaisesti itämaan-romantiikkaa henkiviä luomuksia.

Kokoelmasta Salaisuuksien talo (1955) valikoidut runot ovat pääasiassa mitallisia ja riimiteltyjä. Tapahtumapaikkana on antiikin Rooman valtakunta, erityisesti Pompeijin kaupunki, joka on herättänyt runoilijan sirpaleisiin kertomuksiin. Loppupuolen runoissa kirjoitusajankohdan Italiasta vapaa mitta tulee enemmän esiin. Antiikin aiheisiin eläytyviä runoja olisin lukenut enemmänkin.

Mimerkki (1963) sisältää vahvasti Kalevala-mittaa muistuttavaa kertovaa runoutta seikkailuista, vaaroista ja mahdottomista tehtävistä, joista suoriudutaan. Metsän emäntä Mimerkki setvii sotien tuomia jännitteitä, joita kuvataan salamoivana pilvenä ja häijynä olentona. Vähän vanhanaikaiselta tuntuu, että sankaria tilanteeseen haetaan metsästä.

Lokikirja (1965) sisältää matkakuvauksia Italiasta sekä laivamatkalta Marokosta Tanskaan. Sävy on paikoin realistinen paikoin sadunomainen. Mitta vaihtelee runojen mukaan vapaasta mitalliseen ja riimiteltyyn. Rehdin tuntuista runoutta, miten lie tullut omana aikanaan vastaanotetuksi?

Suru (1980). Kalevalan tapaan kirjoitettua omakohtaista, menetetyn lapsen kaipuusta kertovaa runoutta. Pieni sypressi lumessa on herkkä, upean kielikuvansa kautta hyvin koskettava kuvaus talvisesta vierailusta lapsen haudalla. Runossa Runokeijun kultaruukku etsitään kadonnutta laulun lahjaa, jonka lunnaat osoittautuvat kalliiksi. Lapsensa menettäneen äidin tuskaa haravoidaan runossa Äidit Tuonelan joella. Muodon ja aiheen yhtenäisyyden ja niitten yhteistyön toimivuuden vuoksi tämä vaikuttaa minusta Vaaran runokokoelmista parhaimmalta.

Radanvarren fuuga (1981). Vaikuttavimmat niistä runoista, jotka postuumisti ilmestyneestä kokoelmasta tässä valikoimassa ovat, käsittelevät elämän ja kuoleman mystiikkaa, Jumalaa sekä miehen ja naisen eroa. Runossa Alussa oli satu nainen saa edustaa satua, kun taas mies pilaa koko homman liialla tiedon korostamisella. Daktyylimittaan sepitetty Hän jota ei ole, kertoo ilman loppusointuja ihmeestä, jota ei nimetä, mutta josta lopussa kirjoitetaan suuraakkosin HÄN ON. Hienon vaikutuksen elämään satsaamisesta tekee myös runo Jyvä kertoo pienestä viulusta.

Kirjassa on 507 sivua ja luin sitä kiihtyvällä vauhdilla, mutta aika pitkään siinä silti meni.