Koli

Palatakseni kesäiseen autoiluaiheeseen kerron muutaman jutun eilisestä Kolin reissusta. Kävin eilen omalla autolla Kolilla. Matkalla mukana olivat vaimoni ja tyttäreni, jonka poikaystävä osallistui siellä järjestettyyn kongressiin.

Matkasää nousee toisinaan pääosaan. Näin voi käydä hyvässä ja pahassa. Eilinen pyrykeli tuotti meille sekä riesaa että iloa. Jo menomatkalla kauhistelin tien pinnan liukkautta. Osansa kauhistelustani taisi aiheuttaa se, että ajoin ensimmäistä kertaa tänä talvena pitemmän matkan talviolosuhteissa. Sitä mukaa kun luottamukseni uusiin talvirenkaisiin ja tien kuntoon vahvistui, alkoi oikea jalka painua kaasupedalille hanakammin. Asiaan vaikutti myös muun liikenteen olemattomuus, sillä ajoreittimme kulki Kolille mennessä Säyneisten kautta Juukaan. Yritin silti psyykata itseäni ajattelemaan, että mutkan tai nyppylän takaa saattaa milloin tahansa tulla vastaan kuljettaja, joka hänkin luottaa liiaksi tien autiuteen ja jolla kenties on vanhemmat talvirenkaat autossaan. Vaikka en teknisesti ajanut ylinopeutta, mentiin siinä välillä sellaista vauhtia, että oli vain pakko nostaa jalkaa kaasulta ja varautua hankalaan kohtaamiseen. Juuri ketään emme matkalla kuitenkaan kohdanneet. Pääsimme Juuasta hyväkuntoiselle päätielle ja sitä tehen sitten perille Kolille.

Maisemat Kolilla olivat lumisateen ansiosta silkkaa talvista taikaa. Ehkä Koli on seutua, jossa lumi tykkää tykkyyntyä? Lumen painosta taipuvat kynttiläkuuset katselivat meitä kuin satuhahmot, jotka olisivat milloin hyvänsä voineet ryhtyä puhuttelemaan meitä. Ukko-Kolin laelta löytyikin lumiukko, joka sentään jätti puheet vierailijoille. Kansallismaisema Pieliselle kangasteli sumuverhon takana ja näyttäytyi vain lyhyiksi hetkiksi.

Kävimme einehtimässä, olihan meillä vielä kotimatkakin edessä. Ravintolan ikkunasta yritin kuvata Kolin lumista kauneutta, mutta mitenpä siihen pystyisi pikku-Nikon ketjukolaajan köpelöissä koprissa! Luonto on parasta nauttia livenä.

Aterioituamme ja rupateltuamme käännyimme kotimatkalle. Ilta oli tietenkin jo pimentynyt. Kolin serpentiinitieltä selviydyttyämme alkoi jo tuulilasikin olla puhdas siihen jäätymään tinkineestä sohjosta. En kehdannut pysähtyä puhdistaakseni pyyhkijän sulkia. Tie Kolin kylältä Kolinporttiin oli pimeä, liukas ja mutkainen. Vastaantulijoita ei onneksi ollut kovin paljoa, mutta kerkesin pelätä ihan jonkin verran.

Päätie Kolilta Joensuun suuntaan oli pääosin valoton, mutta sillä ajaminen oli kuitenkin selvästi sujuvampaa kuin sivutiellä. Ongelmaksi muodostui se, että tuulilasin pyyhkimisneste loppui ja edellämme ajoi tukkirekka, joka väkisinkin vähän pärskytti likavettä tuulilasiin. Yritin pitää välimatkan noin sadassa metrissä, kerran vaimo huomautti, kun ajauduin alle viidenkymmenen metrin päähän. Muutama kilometri ennen Joensuusta lähtevää, Kuopioon johtavaa päätietä käännyin oikealle, koska muistelin, että siitä pääsee vähän oikaisemaan. Luultavasti käännyin vähän liian aikaisin, sillä päädyimme jollekin teollisuusalueelle. Tytär kuitenkin katsoi puhelimensa navigaattorista meille reitin Kuopiontielle.

Joensuusta lähtevä saa ajaa pitkän matkaa valaistua tietä, varmaan kolmisenkymmentä kilometriä Kuopion suuntaan. Kuopion ja Joensuun välillä on valottomiakin taipaleita, eivätkä ne ole mitenkään mukavia pätkiä ajaa. Pitkien ja lyhyitten valojen räplääminen ärsyttää samoin kuin takana roikkuva yksittäinen auto. Tuusniemellä oli pakko pysähtyä Teboilille, sillä oikea kankku oli puutunut. Huoltamoyrittäjä oli entinen Siilinjärven Teboilin yrittäjä. Nautimme kahvit, verryttelin reisiä ja pakaroita ja lisäsin tuulilasin pesunesteeksi vettä. Sitten tunsin virkistyneeni ja jaksoin ajaa kotiin. Seitsemältä alkoi radio-ohjelma, jossa keskusteltiin Veijo Meren novelleista. Autossa sitä oli aika hankala kuunnella rengasmelun vuoksi.