Oili Tanninen: Samovaari – Elämää Moskovassa

Oili Tanninen (s. 1933) kirjoitti vuonna 1963 julkaistun muistelmateoksen Samovaari, alaotsikkona Elämää Moskovassa. Tanninen kertoo kirjassa vaikutelmiaan ajalta, jonka hän vietti Moskovassa puolisonsa, Aarne Tannisen, toimiessa siellä suomalaisen lehden ulkomaankirjeenvaihtajana. Wikipediasta luin, että Moskovan-palvelusta kesti vuodesta 1958 vuoteen 1963.

Luin tämän kirjan Leningrad – Ost-Berlin -lukuhaastettani varten. Kirjassa on vain 123 sivua, joten lukeminen sujui kevyesti noin päivässä. Sitä paitsi tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kyseisen kirjan lukaisin.

Joskus 1970-luvulla löysin kirjan pokkariversion Kuopion Tulliportinkadulta, sankarihautausmaan torinpuoleiselta kulmalta. Satoi kevyesti, kirja makasi märällä asfaltilla. Mutta se oli kauniin oranssi-valkoinen, Oili Tannisen laatima kuvitus vetosi minuun, joten poimin kirjan mukaani, vein sen kotiin, kuivatin ja luin sen. Sittemmin muutoissa kirja, jonka lehdet olivat kastuttuaan kupruilleet, heitettiin pois. Teksti jäi kuitenkin mieleeni, enkä ennen tätä uutta lukukertaa olisi voinut tajutakaan miten syvästi kirja oli vaikuttanut näkemykseeni siitä, millaista elämä Neuvostoliitossa oikein oli. Voisin jopa väittää, että kaikki sellainen tieto Neuvostoliitosta, joka on ollut ristiriidassa tämän pienen teoksen kanssa, on minusta tuntunut väärältä tiedolta. Olen pitänyt Oili Tannisen kuvausta Moskovan elämästä oikeana kuvauksena Neuvostoliitosta. Kirjan uudelleen luettuani haluaisin edelleen kovasti uskoa sen olevan kuvauksena totuudenmukainen ja rehellinen – ystävällisyyden lämmin shaali olkapäilleen laskettuna. Luultavasti totuudenmukaisia ja rehellisiä kuvia on yhtä paljon kuin kertojia ja lisäksi on paljon niitä ihmisiä, jotka eivät ole kerrottavaansa koskaan kertoneet.

Kuten sanottu on Tannisen kuvaus moskovalaiselämästä lämminhenkinen, vaikka löytää siitä toki ristiriitoja ja naapureitten perheriitoja ja pieniä taiteellisia kinastelujakin. Suomalaisen ja neuvostoihmisen kulttuuriset yhteentörmäykset on kuvailtu huumorilla. Tanniset asuivat suuressa asuinkerrostalossa, jossa naapurit olivat tavallisia neuvostokansalaisia: käytännönläheisiä, sosiaalisia, vieraanvaraisia ja aika meluisia ihmisiä. Lastaan kaitseva kotirouva saa hiekkalaatikolla seuraa lapsenlapsiaan kaitsevista babushkoista ja uteliaina ulkomaalaista tenttaavista lapsista.

Tanninen näkee Moskovan elämäntyylissä paljon miellyttävää. Mieleeni oli painunut erityisesti muutama kohtaus kirjasta. Kampaamon odotushuoneen hoitaja saa lounaaksi miehensä verkkokassissa tuomaa lämmintä keittoa, jonka hän syö suoraan kattilasta. Sen jälkeen odottamaan pitkästynyt puoliso ojentaa vaimolleen pullon ja sanoo: ”Kiisseliä.” Odotushuoneessa seurataan lounaan etenemistä. Kun mies poistuu, joku kysyy: ”Oliko se karpalokiisseliä?”

Toinen erityisesti mieleeni painunut kohta oli se, miten Tanninen kuvailee vallankumoustaistelija Frunzen mukaan nimettyä Moskova-joen rantakatua ja sen varrella penkillä istuskelevia ihmisiä:

Penkit poppelien alla ovat pitkät. Yhdelle penkille mahtuu toistakymmentä henkeä. Ja jos toistakymmentä henkeä haluaa yhtä aikaa levähtämään Frunsen rantakadun penkeille, he tietenkin istuutuvat samalle penkille. Kukaan ei haeskele tyhjiä penkkejä. Kaikki haluavat istua sinne, missä on muitakin, missä on seuraa.