Aarni Kouta: Rakkauden temppeli

Aarni Kouta (1884 – 1924) kirjoitti runoja kokoelmaksi, joka julkaistiin vuonna 1920 nimellä Rakkauden temppeli. Kokoelman runot ovat pääosin peräisin vuosilta 1919 ja 1920. Vanhin runoista ilmoitetaan sepitetyksi jo vuonna 1915 Rautalammilla ja vuodelta 1918 lienee peräisin runo Helsingin vapauttajajoukoille.

Kouta on jakanut kokoelmansa runot neljään osaan: Itsenäinen Suomi, Rakkauden temppeli, Luonnon temppeli ja Hengen temppeli. Ensimmäistä osaa, itsenäisen Suomen aiheita käsitteleviä runoja lukuunottamatta on kokoelman perussävy varsin yhtenäinen. Kokoelman alkuun sijoitettu runo Auringolle virittää muun kokoelman hengen ja luonteen. Kokoelman viimeinen runo, Helkatuli, sulkee ympyrän ilmeisen tarkoituksellisesti. Rakkauden temppeli -kokoelma hehkuu Koudan mystistä uskonnollista näkemystä. Kouta yhdistää kristillisen kuvaston luonnontieteellisiin visioihin ja jälleensyntymistä auringon kautta säteilevään kiertokulkuiseen maailmankäsitykseen, kalevalaista kansaa unohtamatta.

Itsenäisen Suomen runot ovat isänmaallisia, ne ylistävät jylhää maata ja sen asukkaita tavalla, joka on juhlarunoille ihan ok. Runo Ahvenanmaa ja Suursaari yhdistää jännästi kahta eri puolilla silloisen Suomen vesiä kohoavaa meren ympäröimää kalliorantaa. Runo Itsenäinen Suomi, joka on ilmeisesti julkaistu ensi kerran Suomen 2-vuotispäivänä, sai minut ajattelemaan väittämänsä vastaisesti, jäivätkö suomalaiset ensin ruotsalaisten ja sittemmin venäläisten ”orjiksi” täysin tahtomattaan.

Rakkauden temppeli -osiossa runoilija siirtyy parin lemmenrunon kautta tähtien tasolle, edellisten elämien ja ajan vastaisen (=tulevaisuuden) vaiheiden aavisteluun. Luonnon temppeli -osiossa näitä ajatuksia inspiroivat vuodenkierron näkymät. Osion avaava runo kertoo kevätukkosesta, mikä jo sinänsä on niin erikoinen aihe, että sipaisenpa siitä tähän pienen näytteen:

Kevätsalama lyö!

Välähtää lomi valkeiden koivunvarsien

kultainen vyö.

Sähisten sinikäärmeet

kohoaa avaruuksihin, pilvien päärmeet

tulenlieskoissa hohtaa.

Jylisee, ukonvaaja

välähtää, kipinöi, salon hongan kohtaa,

tyvehen alas kiireestä asti sen karsien.

(Kevätukkonen)

Runon hurja aihe tarjoaa runoilijalle sitä dramaattista mahtavuutta, jota hän välillä vähän turhaan etsii Suomen luonnosta. Kiihkeä kevääntulo tarjoaa runoiljalle mahdollisuuden myös liittää säkeisiinsä kuvauksen pimeän talven ajaksi kuolleen elämän virkoamisesta valon ja lämmön myötä. Kevätukkosen voi ehkä lukea vertauskuvallisena sisällissodan kuvauksena, mutta kallistun enemmän luonnonmystiikan kannalle. Runo päättyy sanoihin Avaruuksissa soihdut auringon palaa. Kahden runon työ-aiheinen runosarja päättyy runoon Maa-emon antimet. Runoilija ottaa siinä kantaa myös työttömyyteen seuraavasti:

Pidoista työtön pian häädetään,

hän pettäjä on, petti äitiään.

Työn tehnyt tyynnä vartoo satoaan

mut pettäjä – vain perikatoaan.

Runossa Sydänkesän aurinko tuodaan esiin käsite Aurinko-Luoja. Tämä auringon yhdistäminen Jumalaan tuntuu voimistuvan kokoelman loppua kohden, vaikkakin ihan säädyllisissä määrin. Jumalvoimia löytyy kuitenkin myös maan sisältä, kuten osion päättävässä mahtavasti soivassa ja Koudalle jylhän, dramaattisen aiheen tarjoavassa runossa Hekla. Siitä näyte:

On olemuksein synkkä alku-yö,

kuiluissain ainainen käy luova työ.

Rintaani lämpöä ei hyvyys luo,

siell' leimuaa vain tulivirtain vuo.

Jään halki sinkoon sinisalamoita,

ei niiden voimaa aurinkokaan voita.

Hengen temppeli -osion nimiruno on omistettu Pekka Ervastille hänen 44-vuotispäivänään vuonna 1919. Ervast oli tunnettu teosofi ja Ruusuristi-järjestön perustaja. Ilmeisesti Ervast ja Kouta olivat ainakin jossain määrin hengellisesti samantapaisia etsijöitä. Runossaan Kouta kuvaa Ervastia hengen temppelin tietäjäksi. Muutaman muun juhlarunon jälkeen on vuorossa runo Kalevalan tietäjät. Tietäjät nähdään varsinkin hengen laihon kasvattajina, suomalaisen taiteen ja tiedon, ymmärryksen herättäjinä. Kalevalan tietäjistä siirrytään sitten parin runon kautta kristilliseen pääsiäiseen ja jouluun. Eräänlaisen liiton kaikelle tälle muodostaa kokoelman päättävä Helkatuli. Runon ensimmäinen säkeistö sitoo yhteen paljonkin Koudan runojen hengestä:

Ikiliekki ihmisen henki on,

se on syttynyt säteistä auringon,

ja päivän puoleen se halaa.

Vaikk' kuiluiss' se kulkee, ja helmassa yön,

tuvat sille on tuttuja tähtien vyön,

ja tähtiin se takaisin palaa.

Kirjassa on 112 sivua, lukaisin sen parissa päivässä. Fraktuuralla painetussa tekstissä olevat w-kirjainta muistuttavat kirjaimet olen runolainauksissa tulkinnut v-kirjaimiksi.