Kirjastonhoitaja ja
kirjallisuudentutkija Walter Appelqvist (1900 – 1970) laati vuonna
1959 julkaistun elämäkerran Isostakyröstä kotoisin olleesta
vanhojen suomalaisten kirjojen keräilijästä Matti Pohdosta
(1817 – 1857). Yritin lainata aikaisemmin ilmestynyttä A.
H. Virkkusen kirjoittamaa elämäkertaa samasta hahmosta, mutta
sitä ei Kuopion kaupunginkirjaston varastosta pystytty
paikallistamaan. Niinpä pyysin kirjastonhoitajaa hakemaan varastosta
tämän toisen Pohtoa käsittelevän teoksen, minkä hän pian
minulle toimittikin. Kirjan takaa löytyi vanha lainauskortti, jonka
mukaan tämä teos oli lainattu kerran vuonna 1980. Lukusuorite on
ollut ilmeisen suurpiirteinen, sillä minun piti leikata auki yksi
aukeama, joka oli kirjapainon jäljiltä vielä kiinninäinen.
Kirjan lukemalla sain vaikutelman
siitä, että Pohdolla oli suuri merkitys vanhojen suomalaisten
kirjojen kokoelman uudelleen keräämisessä sen jälkeen kun
aikaisempi laaja kokoelma Turun palossa (1827) tuhoutui lähes
täydellisesti. Lähinnä lainassa olleet kirjat eivät päätyneet
tulen ruuaksi. Päättäväisellä ja uutteralla työllään sekä
osin kirjojen kerääjäkollegansa Emanuel Kanajärven (1801 –
1868) avulla ja Isonkyrön pitäjänapulaisen Frans Oskar
Durchmanin (1813 – 1880) kannustamana Pohto keräsi Helsingin
Yliopiston kirjastolle valtaosan Turussa tuhoutuneesta
kirjallisuudesta, Appelqvistin arvion mukaan noin viisi kuudesosaa
koko_elmasta.
Pohto oli loisen eli talottomana toisen
taloudessa asustavan miehen poika. Hänen oppineisuutensa oli kelpo
tavaraa lukukinkereillä, mutta mikään lukija hän ei luultavasti
ollut. Silti Pohto oli hillittömän kiinnostunut vanhoista kirjoista
ja hän pystyi tunnistamaan teoksen sen yksittäisten sivujen
perusteella! Eikä pelkästään teosta vaan myös painovuoden ja
painajan. Minulle syntyi lukemani perusteella se vaikutelma, että
kirjat kiinnostivat häntä esineinä. Hän kunnosti ja sitoi
kirjoja, joita oli saanut koottua vaikka osasistakin. Mutta sen
lisäksi jotain muutakin arvoa kirjoihin on täytynyt hänen
ajatuksissaan sisältyä. Pohto näet kiersi maata laajoilla alueilla
ja hankki sinnikkäästi vanhoja kirjoja niitten omistajilta.
Henkensä pitimiksi hän möi uudempia arkkiveisuja ja teki välillä
maataloustöitä.
Appelqvistin arvion mukaan Pohdon
kokoamien kirjojen määrä oli viitisen tuhatta. Näistä valtaosan
hän lahjoitti osaksi elinaikanaan, osaksi testamentissaan seuraavan
etuoikeusjärjestyksen mukaisesti: 1. Helsingin Yliopiston
kirjastolle, 2. Kuopion uudelle Tuomiokapitulille, 3. Turun
Tuomiokapitulin kirjastolle ja loput 4. Vaasan Kimnaasin kirjastolle.
Kuopion tuomiokapitulin kirjastolta Pohdon kokoelma on siirretty
Kuopion Lyseon haltuun. Olenkin jo monesti ihmetellyt Kuopion
kaupunginkirjaston sivuilta kirjoja hakiessani, miksi Kuopion
Lyskällä on oma kirjasto tutkijoita varten ja nythän sekin
mysteeri sitten ratkesi. Ajattelin ensin, että kampeutuisin Kuopion
kirjastolle, jossa Lyseon kokoelmaa nykyään säilytetään ja
pyytäisin saada ottaa valokuvan joistakin Pohdon lahjoittamista
teoksista. Kokoelman vastuuhenkilö sattuu nyt olemaan lomilla, joten
menköön nyt toistaiseksi ilmoille kuvitta ja kansitta tämä mun
kirjoitukseni.
Pohto teki yhteistyötä myös toisen
omaperäisen suomalaisen kirjallisuuden edistäjän, K. A.
Gottlundin kanssa. Valitettavasti miesten intressit eivät ihan
täsmälleen kohdanneet ja yhteistyön tulokset jäivät laihoiksi.
Laitan tähän katkelman Helsingin Yliopiston kirjastonhoitajan Fr.
Wilh. Pippingin (1783 – 1868) kuvauksesta Pohdosta, jonka
kanssa Pipping teki yhteistyötä vanhan suomalaisen kirjallisuuden
kokoelman kartuttamiseksi entiselleen:
Myytäviksi tai vaihdettaviksi aijotut
kirjansa samoinkuin nekin, joita hän matkoillaan oli saanut, hän
kantoi selässään tai veti pienessä kelkassa, huolellisesti
käärittyinä useaan arkkiin kartuusipaperia ja päällimmäiseksi
hän asetti palasen ruskeata nahkaa suojaksi kosteutta vastaan.
Pohdon eli Kirja-Matin, kuten häntä
nimitettiin, kotitalon, Penttalan talon tytär, emäntä Liisa
Klamppu kertoo Appelqvistin kirjassa Pohdon puhuneen itsestään
seuraavasti:
”Hassunahan te kaikki mua pidätte,
mutta niin ei tee Turkmanni, vaan kehoittaa jatkamaan.”
(Uuden Suomen artikkelista
14.8.1957)
Kirja-Matti kuoli Viipurin lähistöllä
satunnaisen väkivallanteon uhrina, hänet haudattiin Ristimäen
hautuumaalle Viipuriin. Osoituksena tuon ajan ihmisten arvostuksesta
hänen tekemäänsä työtä kohtaan haudalle teetettiin suuren
kirjan muotoinen hautakivi. Mitä sitten kertoo se, että Pohdon nimi
on sijoitettu sen kirjan takakanteen? Ehkä se kuvaa vain hänen
työnsä tulleen päätökseen.
Appelqvistin kirjassa on vajaat sata
sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Ihan on sopivan pituinen
elämäkerta minun luettavakseni.
Muissa kirjablogeissa Appelqvistin
teosta on luettu seuraavasti:
Olipas mielenkiintoiben elämäntarina! En ollut kuullutkaan ennen.
VastaaPoistaMm. Juha Hurme on viime aikoina ylistänyt Matti Pohtoa. Lisää Pohdolle osoitetusta huomiosta voi lukea seuraavasta linkistä:
Poistahttps://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/09/05/kuka-oli-matti-pohto
Luin tuon Appelquistin kirjan toissakesänä: ei elämänkerta niinkään, mutta itse Pohdon elämä oli hieno esimerkki kansanmiesten sivistystahdosta. Tänä kesänä Pohto tuli uudelleen vastaan Isossakyrössä. Joku kun vielä kunnostaisi Ristimäen hautausmaan - onhan sinne Pohdon lisäksi haudattu mm. Jaakko Juteini...
VastaaPoistaKuulemma saisin käydä Kuopion kirjastossa katselemassa jotain Pohdon lahjoittamaa kirjaa ja ottaa vaikka valokuvankin sellaisesta. Katsoo nyt mihin tästä kiireiltäni repeän.
PoistaAloittelin tuossa kirjaa Valkoliljojen maa - Suomi. Siinäkin puntaroidaan kansan omaa osallisuutta sivistyksensä kehittämisessä.
Pohdon hautakivi on kuulemma nykyään Helsingissä, olikohan se Kansalliskirjaston takapihalla?
Hyvä palvelu Kuopion kirjastossa.
VastaaPoistaTuo Valkoliljojen maa on liikuttava kirja suomalaisuudesta: sopii hyvin luettavaksi näin juhlavuonna.
Valkoliljojen maa luo alun perusteella aika utopistisen kuvan Suomesta, mutta sisältäähän se kuvauksia, joitten ainakin toivoisi olevan totta.
Poista