Inga Ābele: Jasmiini

Latvialainen Inga Ābele (s. 1972) kirjoitti vuonna 2003 valmistuneen näytelmän Jasmīns. Vuonna 2007 ilmestyi Anniina Hankkion laatima suomennos nimellä Jasmiini. Suomenkielinen alaotsikko kuuluu Kolminäytöksinen primitiivinen näytelmä. En oikein tiedä mitä primitiivistä tässä näytelmässä on, sillä se kertoo pääosin ihmisistä, tosin pari apinaakin on mukana, ovatko ne ihmisiä primitiivisempiä, en osaa sanoa. Näytösten tai kirjassa osien nimet ovat Sininen, Kulta ja Norsunluu. Näin joulun alla noissa nimissä tuppaa vaistoamaan jotain jouluista, mystistä ja sen semmoista. Mitään peräti mystistä ei kuitenkaan esiin pompsahda ellei sitten ajattele näytelmää joiltain osin sanoilla Deus ex Brasilia. Näitä sanoja ei näytelmässä kyllä mainita, mutta joku muukin lukija tai näytelmän katselija voi ehken tulla niin ajatelleeksi. Tässä syyllistyin kyllä ankaraan spoilaukseen, mitä pyydän kaikilta anteeksi. Puolustuksekseni sanon, että kaikki ratkaisut eivät ole loppuratkaisuja ja sikäli kuin elämästä on kysymys, onko lopullisia ratkaisuja oikeastaan olemassakaan? Sitä paitsi voi mielestäni hyvällä syyllä kysyä, ratkeaako tässä näytelmässä paljon mikään. Sekään ei sinänsä tarkoita, etteikö näytelmä olisi katselemisen tai lukemisen arvoinen. Minulla meni näytelmän lukemiseen kolme päivää, missä ajassa tietenkin intensiteetti vähän kärsii, kun ottaa huomioon, että näytelmä on tarkoitettu esitettäväksi parin-kolmen tunnin aikana väliajat mukaan lukien, jos sellaisten viettämiseen päädytään. Väliaikatarjoilun kannalta väliajat ovat paikallaan, niillä se teatteri vasta nettoaa.

Latvialaisuus tulee näytelmässä esiin sillä tavalla kuin vain vilkkaalla mielikuvituksellani voin arvailla. Ihmiset ovat varattomia tai velkataakan uuvuttamia, heillä on takanaan sotaa ja metsäveljiä, maastamuuttoa, vierastyöläisyyttä ja vanha ompelukone. Nykyisyys pitää sisällään kotimaan pieniä palkkoja, kehnokuntoisia asuntoja, ulosottoa, lasta, joka ei ole paikalla, mutta on läsnä ja tietysti alkoholia, irtosuhteita, riistoa, muistoja, unohdusta ja kuolemaa. Niin ja tietysti läsnä on joki, joka on tulvinut taloon monta kertaa ja soljuu sen ohitse kuin aika. Näytelmä tapahtuu talossa, jonka Ekojen suku on omistanut jo vuosikymmeniä, välillä oleillaan talon sisällä, välillä puutarhassa, jossa kasuaa vanha jasmiinipensas.

Tykkäsin näytelmässä etenkin siitä, että hahmot ovat selkeitä, toisistaan erottuvia. Ainoastaan mieshenkilöistä Artis ja Viktors muistuttivat jonkin verran toisiaan muutenkin kuin naismakunsa suhteen. Kaikki naishahmot tuntuivat miehiä vahvemmilta, tietenkin yhtä miestä lukuunottamatta, onhan kyseessä naisen kirjoittama näytelmä. Nyt kun oikein pysähdyn miettimään, en tainnut samaistua oikeastaan mihinkään hahmoista. Luin siis näytelmän kuin ainakin ulkopuolinen katselija sen näkee teatterissa. Se ei sinänsä ole mikään paha asia. Jalkapallo-ottelua seuratessani, jos kyseessä ovat minulle ei mitenkään värittyneet joukkueet, seuraan lähinnä pelitapahtumia ja pelin kehitystä, eikä minun tarvitse kannattaa erityisemmin kumpaakaan osapuolta. Selostajaa voin välillä korjailla.

Näytelmän päähenkilö Jasmīne on jämähtänyt alavireiseen avioliittoon miehensä Artisin kanssa. Poika Tomās on kesäleirillä, mutta soittelee kotiin. Puutarhassa kukkii ja tuoksuu siementä tekevä jasmiinipensas, mummo Gertrūde on sitä mieltä, että mokoma pensas pitäisi raivata pois ja istuttaa tilalle perunaa, sillä syksy tulee pian. Mummo juttelee kuolleittensa kanssa, näkee heitä päivittäin, saunan taakse ammuttua miestään ja poikaansa. Vuokrahuoneessa kuhertelevat Viktors ja Lana. Kun tähän keitokseen lisätään ulosottomies, pankin täti, Brasilian vieraat ja pari apinaa, riittää siinä hämmennettävää ja hämmästeltävää. Kirjassa on 191 sivua, vietin sen seurassa kolme päivää.

Hyvvää Joulua kaikille! Joulunpyhinä saamme tuttuja vieraita. Jos luen jotain, niin ehkä Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikkaa, josta on vielä tuhatkunta sivua lukemati.