Venäläinen Daniil Harms (1905 –
1942) kirjoitti omituisia kertomuksen pätkiä ja yhtä omituisia
pikku näytelmiä. Vuonna 2008 julkaistiin Mika Rassin
suomentama ja valikoima kokonaisuus Harmsin tarinoita, näytelmiä ja
kirjeitä nimellä Perinpohjainen tutkimus. Kirjan lopusta
löytyy Jukka Mallisen laatima varsin kattava teksti, joka
kuvaa Harmsin sekä hänen pietarilaisten hengenheimolaistensa nk.
oberiuttien kirjailijaryhmittymän taidetta ja
elämänkohtaloita.
Tämän kirjan lukeminen vei minulta
aikaa vaikka kirja sinänsä on vain 221-sivuinen. Ja siinä on
tyhjiä välisivuja ja kaikin puolin ilmavasti laadittu, joskin aika
pientä tekstiä. Harms kuului siis oberiutteihin, jotka halusivat
Venäjän vallankumouksen myötä mullistaa myös taide-elämää.
Kuten tunnettua sosialistinen realismi ei sallinut kovin kummoisia
taiteellisia uudistuksia ja siksipä nämä kokeilijat joutuivat
painumaan maan alle joko kuvaannollisesti tai ihan oikeesti. Eikä
elämä ennen tätä painumistakaan liene ollut kovin kaksista.
Kirjeessään Kurskista Harms kertoo, ettei hän halua liikkua
kaupungilla, sillä ihmiset pilkkaavat häntä kadulla. Harms
kuvailee asiaa kenties humoristisesti, mutta uskon, että hän kertoo
jotakin siitä todellisuudesta, jonka hän joutui kohtaamaan taidetta
uudistavana huperona. Nykyään Harmsin tekstejä pidetään
tietenkin uraauurtavana absurdismina. Monet oberiutit saivat
Neuvostoliitossa maineenpalautuksen ja joitakin heistä alettiin
pitää hyväksyttyinä kirjailijoina 1960-luvulla. Useimmat heistä
kirjoittivat Stalinin aikaan lastenkirjallisuutta, jonka parissa he
saivat huseerata vapaammin.
Sain aika monet remakat naurut
lukiessani Harmsin kirjeitä. Niitten tyyli on sangen omintakeinen.
Laitan pienen näytteen:
Hyvä Saša,
tässä (ytimekkyyden vuoksi sanon vain ”tässä”, vaikka
tarkoitan ”tässä kirjeessä”) aion puhua vain itsestäni.
Tahdon, paremmin sanottuna, kuvailla elämääni. On kovin sääli,
etten ole aiemmin kirjoittanut sinulle kirjeitä, muutoin olisin
kirjoittanut niihin kaiken sen, mikä tästäkin jää pois.
Harms
vaikuttaa kokevan maailman umpikujien ja hakoteitten kimuranttina
sarjana, jonka mielenkiintoisuuden kanssa on vähän niin & näin.
Koska eteenpäin ei pääse, voi vaikka keskittyä hassunkuriseen
ilmaisuun. Oberiuttien ylevä ajatus oli kertoa tarinoita, jotka
eivät etene kerronnan totuttujen lakien mukaan, he halusivat nähdä
sanojen taakse, kuvata maailmaa sellaisena kuin se ei ole, jotta sen
voisi nähdä sellaisena kuin se on. Jotakin tähän tapaan. Tämän
ylevän tavoitteen takaa loisteleepi kuitenkin aika usein selkeä
kriittisyys kirjoitusajan oloja kohtaan. Neuvostovaltio, joka joutui
ihan konkreettisesti taistelemaan olemassaolostaan sekä ulkoista
että sisäistä uhkaa vastaan, ei pitemmän päälle saattanut
hyväksyä ovelasti kätkettyä arvostelua. Uudistajat työnnettiin
marginaaliin.Totta kai tämä oli omiaan yllyttämään
arvostelijoita jatkamaan mikäli vain keinoja keksivät.
Harmsin
näytelmistä pisin löytyy tästä kirjasta suomennettuna nimellä
Elisabet Bäng
(alkujaan Jelizaveta Bam). Näytelmä alkaa sillä, että kaksi
miestä paukuttaa Elisabet Bängin ovea ja vaatii häntä avaamaan.
Ei tarvita erityisempää arvailua, jotta katsojalle selviää keitä
miehet mahtavat olla. Lopussa Elisabet saa kärsiä tuomionsa.
Näytelmän aikana tosin miehet einehtivät hänen kanssaan ja
mieluilevat selvästi Elisabetia. Kirjan nimikertomuksessa Jermolaev
puhuu lääkärille, jonka kanssa sukeutuu täysin järjetön
keskustelu ja jonka lopuksi lääkäri antaa Jermolaeville
tutkimuspillerin,
johon hän kuolee.
Harmsin parissa minäkin olen joskus nauranut makeasti. Hänellä on todellakin niin ihanan järjetöntä juttua :)
VastaaPoistaPaikoitellen Harmsin jutut ovat tosiaan aika hervottomia.
PoistaHarmsia arvostetaan Suomessa kovasti. Muitakin kiinnostavia Neuvosto-Venäjän alkuvaiheen kirjailijoita löytyy, mutta ei toistaiseksi taida kovin paljon löytyä suomennettuna.