Kari Ketonen ja Ville Myllyrinne: Ketonen & Myllyrinne

Tv:n sketsiohjelman Ketonen & Myllyrinne 1 – 3 tuotantokausien käsikirjoituksiin perustuva teos ilmestyi vuonna 2010. Luin sen, koska teos on sijoitettu Kuopion kirjastossa näytelmä-osastolle ja kun otanhäntä osaa näytelmäin lukemishaasteeseen, niin lukaisin tämän sunnuntain viidykkeeksi. Kyseessä ei tietenkään ole varsinaisesti näytelmä, joskin tämän tyyppistä sketsisikermää kaiketi voitaisiin esittää teatterissakin. Teatterissa voidaan tosin esittää myös vatsasta puhumista ja taikatemppuja. Näitä kumpiakaan ei lukemassani kirjassa esiinny, sen sijaan satuolentoja joissakin sketseissä on tärkeissä osissa.

Kirjan takakannessa ja viimeisellä sivulla todetaan, että kirja soveltuu oppimateriaaliksi yläasteen ja lukion uskonnon, elämänkatsomustiedon, terveystiedon, filosofian ja psykologian opetukseen. Tämä pitänee paikkansa. Mustalla huumorilla lukijaa hivelevät tarinat käsittelevät vakavia olemassaolon kysymyksiä ja asiat esitetään niissä hyvällä tempolla. Lyhyet, mutta painavaa sanottavaa sisältävät sketsit saattavat vaikuttaa paikoin kepeiltä repäisyiltä ja varmaan sellaisiksi ne pääosin onkin tarkoitettu. Sanottavaa sketsit kumminkin sisältävät siinä määrin, että niitä voi huoletta verrata Nietzschen moukarilla filosofointiin. Lyhyessä tilassa ja ajassa tarjotaan lukijalle paljon pohdittavaa ja vieläpä hauskassa muodossa.

Koen näytelmät siinä mielessä itselleni soveltuvana kirjallisuutena, että niissä vuoropuhelu vaatii kirjailijaa esittämään asiansa jaarittelematta. Pidän tätä erinomaisena seikkana. Lyhyestä virsi kaunis, kuten sanotaan. Nyt puheena olevissa lyhyissä tarinoissa tällainen tiivis kerronta pääsee oikein kukintoonsa. Hyvät vitsit eivät ole turhan pitkiä, sama pätee useimpiin hyviin sketseihin. Kuopion kirjaston näytelmäosastolla oli lainattavissa myös Viivi ja Wagner -näytelmä. Harmittaa kun en tullut sitä lainanneeksi. Näistä Ketosen ja Myllyrinteen sketseistä tulivat näet mieleeni sarjakuvat, joita lapsena luin pääasiassa. Siivet -lehdessä seikkailivat englantilaiset taistelulentäjät ja Korkeajännite -lehdissä muut taistelijat. Jännite oli lyhyt, mutta korkea. Erityisesti muistan sitä tarinaa, jossa nuori taistelulentäjä rauhoitti taistoon käydessään itseään lapsuutensa lorulla: ”Liuskis, läyskis lepakko...” Varmasti on ihmisiä, jotka näkevät sarjakuvat lapsellisena hupsutuksena, jolla on lähinnä viihdearvo. Miten sitten Stanley Kubrickin elokuva Full Metal Jacket päättyy Mikki Hiiri-klubin tunnussävelmään, jota kuolemaa kylväneet nuoret soturit toinen toistaan rauhoittaakseen laulavat? Ilman muuta tämä on höperö rinnastus, mutta mitä siitä, kun se on kumminkin totta.

Koko kirja sain minut ajattelemaan sitä pojat lukemaan -intoilua. Lapsukaisena olin aivan lääpälläni kun näin ensimmäisen Asterix-albumin. Asterix-sarjakuvat eivät ehkä ihan täsmällisesti ottaen kerro totuutta Rooman valtakunnan elämänmenosta. Joiltain osin kumminkin tunnustaa, että ne saattavat osua tuttavallisessa arkisen elämän kuvailussaan lähemmäs kuviteltavissa olevaa totuutta kuin moni kuivakka valtion rakenteita, keisareita, sotia ja kaunotaiteita kuvaileva histooriateos. Latinisteilla on tapana joskus todeta, jotta sat sapienti. Vaikka en pidäkään (no, oikeesti kyllä pidän) itseäni kovin viisaana, olen usein ihmetellyt, miksi pitäisi lukea useamman sata sivua pitkiä kirjoja, kun saman voi selvittää katselemalla elokuvan tai lukaisemalla hauskan ja mieleen painuvan sarjakuvan. Säästyneellä ajalla ehtii katsella jalkapalloa ja viidenkympin hiihtoa väliaikalähdöllä.

Näissä Ketosen ja Myllyrinteen sketseissä on jotain sitä sarjakuvamaisesti tiivistynyttä elämän hämmästelyä, jota monista kaunokirjallisista teoksista saa kiusallisen pitkään etsiä. Kirjassa on 168 sivua, lukaisin sen tänään.