Henrik Ibsen: Villisorsa

Norjalainen Henrik Ibsen (1828 – 1906) kirjoitti vuonna 1885 ensi kertaa esitetyn näytelmän Vildanden. Luin Eino Palolan laatiman suomennoksen nimeltä Villisorsa vuonna 2001 julkaistusta teoksesta. Kirjan alusta löytyvän esipuheen kirjoitti Liisa Lampi.

Lampi kertoo esipuheessa, että Villisorsaa on esitetty ensimmäistä kertaa Suomessa jo vuonna 1892. Lisäksi esipuheessa selviää näytelmän kantava pohjatarina, menneisyydessä tapahtunut vääryys. Tämän paljastaminen ei vie mitään näytelmän jännitteeltä, sillä myös näytelmän ensimmäisestä näytöksestä lähtien on selvää, että jonkin muinoin tapahtuneen vääryyden kautta on tukkukauppias pysynyt vauraana ja samalla hänen hyvä ystävänsä menettänyt pelin täydellisesti. Näytelmä alkaa kuitenkin jonkinlaisen sovinnon eleen kuvauksella: vääryyttä kärsineen ystävän pojan on kutsuttu päivälliselle tukkukauppiaan kotiin. Nuori mies on päivällispöydän kolmastoista vieras, minkä muut vieraat panevat merkille. Hänet on kutsunut päivälliselle tukkukauppiaan poika, jonka korkeat moraaliset vaatimukset tuntuvat olevan jostain ylemmistä sfääreistä peräisin – ihmisistä hän ei löydä totuudessa eläjiä.

Kaikkiaan näytelmän asetelma muistuttaa antiikin draamoja. Tämä pätee muittenkin lukemieni kolmen Ibsenin näytelmän suhteen. Kun jumalten huippuvuorilta tuulee, on ihmisolentojen syytä kyyristyä suojaan sinne mistä sitä suojaa löytävät. Tässä näytelmässä, kuten aikaisemmissakin, suojaksi tarjotaan tosiasioitten peittelyä tai kuten näytelmässä suoremmin sanotaan: elämänvalhetta. Elämänvalhe on metsästettäessä loukkaantunut villisorsa – se elää raajarikkona ullakolla muistamatta menettämäänsä vapautta. Ibsen tuntuu tarjoavan ihmisille kahta vaihtoehtoa: elämänvalhetta tai kuolemaa. Näin hän on samoilla linjoilla kuin vaikkapa Uuno Kailas, jonka talosta ovet avautuvat vain uneen ja kuolemaan (runossa ”Talo”).

Ibsen on taitava ihmisten kuvaaja, hänen hahmonsa tuntuvat tosilta ja eläviltä. Tämänkin vuoksi näytelmän voi lukea vaikka tietäisi mitä siinä tulee tapahtumaan. Itse asiassa antiikin näytelmien katsojat tunsivat hyvin tragedioissa ja komedioissa kuvatut taruaiheet ja silti voin kuvitella näytelmien naulinneen heidät seuraamaan miten se kaikki tapahtuikaan.

Kissa valitsi tämän kirjan luettavakseni nuuhkimalla, kun siltä neuvoa kysyin. Tuntuukin tykkäävän lähinnä linturavinnosta, joten villisorsakin taipuu siltä pohjalta. Kirjassa on ainakin 154 sivua. Eilen tai toissapäivänä aloitin lukemaan, mutta simahdin jo esipuheen ja muutaman sivun jälkeen. Tänään sitten paremmilla voimilla lukaisin koko näytelmän.

Muitten blogin pitäjäin lukukokemuksia edustakoot Läs! Lue! ja Nuharupi.