Ranskalainen
Marguerite Duras (1914 – 1996) kirjoitti vuonna 1981 julkaistun
näytelmän Agatha. Vuonna 2000 ilmestyi Jussi Lehtosen
laatima suomennos saman nimisenä.
Alussa
kirjailija kuvailee lavastusta sivun verran. Näytelmässä on vain
yksi näytös, koko toiminta ja sitä tukeva vuoropuhelu tapahtuvat
kahden henkilön välillä samassa huoneessa. Olen kuullut
sanottavan, että toiminta on taikasana. Tämän näytelmän toiminta
on hidasta liikettä tai sulkeutumista, tavoittelua ilman kosketusta.
Mies ja nainen istuvat vastakkaisilla sohvilla autiossa
merenrantahuvilassa, Villa Agathassa. Huvila on nimetty naisen
mukaan. Mies on hänen veljensä.
Kyseessä
on rakkaustarina. Eroottinen rakkaus sisarusten välillä. Kyseessä
on erotarina. Ikuisesti toisilleen uskollisten rakastavaisten ero. He
eroavat toisistaan lopullisesti kuin kädet. Molemmilla on pitkät ja
sirot sormet, mutta vain mies osaa soittaa pianiinoa. Loiren rannalla
kasvaa poppeleita, muistot tulivat sisään kuin talvisen meren
kuohut. Valo näytelmässä on valohämyä, kelmeää talven valoa.
Näytelmän henkilöt vääntelehtivät kielletyssä suhteessaan kuin
Duras'n pari vuosikymmentä aikaisemmin käsikirjoittaman ja Alain
Resnais 'n ohjaaman elokuvan Hiroshima, rakastettuni
avausjakson pari tuhkassa ja kuumuudessa. Joo, voi olla kaukaa
haettu, mutta tulipahan kumminkin mieleeni. Siitäkin huolimatta,
että mihinkään keholliseen break-komentoon ei Agathassa synny
aihetta.
Kuten
Hiroshimassa, myös Agathassa hahmot muistelevat menneisyytensä
ratkaisevaa kohtaamista – kaunista kesäpäivää, jolloin he
olivat rakastelleet.
Aika
vähän jäi minulle käteen tästä näytelmästä. Ehkä ajatuksena
on, että saadessaan maistaa kiellettyä hedelmää sisko ja veli
ovat saaneet toisensa, mutta menettäneet itsensä. Voiko asia olla
näin yksinkertainen? Tuskin.
Lukeminen
ei ole oikein maistunut viime aikoina. Olen ratkonut
ristisanatehtäviä ja pelannut nettipelejä. Tämäkin näytelmä
jäi kesken melkein kuukausi sitten ja nyt lukaisin sen loppuun, että
pääsen aloittamaan jotain muuta. Kissa valitsi nuuhkimalla
seuraavaksi luettavakseni Ibsenin näytelmän Villisorsa.
Mutta tänään on aikomus käydä jalkapallopelissä ja huomenna
kirkossa. Puutarhatöitäkin näkyy löytyvän, sillä vaimo on
kesälomalla.
Agathassa
on vain 84 sivua. Sanoisinko lukemisen kestäneen kuukauden?
Durasin näytelmätuotantoon tutustuminen on ollut kyllä vakaassa harkinnassa, vaikka aiemmin lukemani kirjansa eivät nyt varsinaisesti ole hurmanneet...
VastaaPoistaDuras taisi olla oman tuotantonsa Virginia Woolf, semmoinen uudistaja. Mutta kai jokseenkin ohittamaton myös.
PoistaTämä olisi kyllä mahtavaa nähdä näyttämöllä.
VastaaPoistaEi sekään aina maistu, lukeminen. Itsekin olen etsinyt jotain, mikä iskisi kunnolla. Olen lukenut, mutta en ole edes viitsinyt kirjoittaa niistä kirjoista, joista on jäänyt laimeahko olo.
Pitäis varmaan hankkia kissa! Tai koira, jos ne jo haistavat koronan, niin vois opettaa haistamaan minulle sopivan lukemisen.
Näyttämönkuvaus sai minut miettimään lavastusta. Voisiko näyttämön edessä olla läpinäkyvä valoverho, jonka avulla kellervä ylävalonheitin saisi koko näyttämön muutettua valohämyiseksi, niin etteivät hahmot erottuisi tarkkaan. Toisaalta se saattaisi häiritä joitakin katsojia. Tietysti verhoa voisi raottaa tietyissä kohdissa näytelmää, mutta taas toisaalta sillä saatettaisiin alleviivata liiaksi ratkaisevia hetkiä ja se taas voisi johtaa siihen, että hetket, jolloin valohämy sumentaa näkymän saattaisivat vaikuttaa katsojista vähemmän tärkeiltä. Tietysti nykytekniikalla voisi näyttämön takaosaan heijastaa videotykillä takaumia sisarusten nuoruuden ajoista ja se voisi elävöittää taustoittavaa kerrontaa.
PoistaMinulla on ollut hengityksen kanssa jotain ongelmia, eilen kävin iltakävelyllä ja sen ansiosta vissiin nukuin tosi hyvin ja nyt jo kävin kaupassa ja kuulemma valmistan kohta meille kasvisruokaa.
Kissa on kiva, vaikka se pureksii ja kynsii minun varpaitani varsinkin, jos on villasukat jalassa aamuisin. Naukumiseen pitää tosin varautua, mikäli kissan hankkii.