Kiveen kirjoitettu – Kakolan seinäkirjoitusten kertomaa

Vankilapastori Timo Simppula kokosi kirjaan Turun Kakolan vankilan seiniltä löytyneitä vankien kirjoittamia viestejä. Joukossa on tekstejä, piirroksia ja lehtikollaaseja. Nämä viestit saattavat olla töhryjä, vimmaisia tunteenpurkauksia tai kiteytyneen tuumailun tuloksia, paikoitellen kauniita ja syvällisiäkin. Vuonna 2018 julkaistussa kirjassa Kiveen kirjoitettu – Kakolan seinäkirjoitusten kertomaa Simppula tarkastelee viestejä kahdessatoista aihealueittain järjestetyssä luvussa. Simppulan vaimo, Minna Hakala, valokuvasi nämä viestit ja iso osa niistä on katseltavissa kirjan sivuilta.

Kakolan vankila toimi toistasataa vuotta kunnes sen toiminta vuonna 2007 lakkasi vanhoissa tiloissa Kakolanmäellä. Nyt vankila toimii uusissa tiloissa, jotka eivät ole vielä muodostuneet yhtä tenhovoimaisiksi. Vankisellien kirjoitukset lienevät nykyään poissa, kirjaan valokuvatut ovat peräisin 1990-luvun lopulta vuoteen 2007. Vankien seinätaidetta pidettiin töhryinä, valtion omaisuuden turmelemisena, joten ne aika ajoin poistettiin. Monet tekstit sisältävät alatyylin ilmaisuja, mutta niissäpä juuri nousee esiin hegemoninen maskuliinisuus, käsite, joka on niin kirjan paras osa, että on hienoa, kun sen esittely osuu kirjan keskikohtaan – etten sanoisi ytimeen.

Minä voin olla miettimättä ennen kuin ajattelen (vaikka eräässä seinäkirjoituksessa toisin kehotetaan), joten saatan esittää näkemykseni tästä hegemonisesta maskuliinisuudesta sellaisena kuin minä sen käsitän. Simppula kertoo hegemonisen maskuliinisuuden viidestä todellisen miehen odotusarvosta:

1. mies käyttää valtaa ja kykenee puolustamaan itseään ja lähimpiään,
2. mies on fyysisesti voimakas,
3. mies menestyy yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti,
4. mies hallitsee tunteensa niin ettei tunteile,
5. mies on heteroseksuaalinen.

Simppula mainitsee myös, että vankilan korostunut maskuliinisuus on jo ennen vankeusaikaa opittua käyttäytymistä. Kirjassa esitetään, että kuvatunlainen miehisyyskäsitys olisi voimassa erityisesti työväenluokan piirissä. Itse en kuitenkaan usko, että kaikki eloni aikana tapaamani miehet olisivat työväenluokkaisia. Kyseisenkaltainen mieskuva tuntuu näet ratkovan kukkotappeluita armeijasta autokauppaan. Miesten välinen nokkimisjärjestys tuntuu jäsentyvän juuri tuonsuuntaisesti, enkä ole huomannut asiassa tapahtuneen mitään varteenotettavia muutoksia elinvuosieni varrella.

Muutenkin kirja sisältää monipuolista luettavaa, teksti on helppolukuista ja siinä on vierekkäin sekä viihdykettä että pohdittavaa. Koska seinätekstien tyyli vaihtelee, eivät ne kaikki sisällä pelkkiä uhitteluja ja rehentelyjä vaan myös katumusta, omien valintojen tarkastelua ja keinoja selviytyä vankeudesta, sen aiheuttamasta ahdistuksesta ja yksinäisyyden tunteesta, kerrotaan kaipuusta vapauteen ja pohditaan sitä mitä vapaus oikein merkitsee. Kokonainen luku käsittelee päihteitä, toinen uskontoihin turvautumista. Vankilan maailma on ainakin pinnallisesti heteroseksuaalinen mikä välittyy teksteistä ja kuvista. Mieleen jäi kuva, jossa Fransiskus Assisilaisen rukouksen viereen liimatuissa lehtileikkeissä keikistelivät vähäpukeiset mallitytöt.

Itse en ole lusinut vankilassa, Niuvan mielisairaalassa nuorena kuukauden kävin vipparoimassa. En muista sieltä seinäkirjoituksia. Rakennukset vaikuttivat hyväkuntoisilta, ruokalassa oli maistuvat pöperöt ja työtakki hohti kuin ylioppilaslakki. Potilaat päihittivät minut shakissa ja poislähtöni hetkellä he kehottivat minua käyttäytymään kiltisti, jotten joutuisi heidän kanssaan piinapenkkiin. Hegemoninen maskuliinisuus ei olekaan koitunut osakseni, nokkimisjärjestyksen perusteella olemukseni kuuluisi olla puolensataa kiloa kepeämpi.

Kirjassa sinänsä on 152 numeroitua sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Kirja oli minulle sellainen Mikkelin tuliainen.