Kirsikka Saari & Jenni Toivoniemi: Masennuskomedia

Puutyöpajalla väsäämäni lokerikko.

Kirsikka Saari (s. 1973) ja Jenni Toivoniemi (s. 1978) kirjoittivat ohjaajana toimineen Mari Rantasilan aiheeseen perustuvan näytelmän nimeltä Masennuskomedia. Näytelmän ensiesitys tapahtuihe vuonna 2017. Luin näytelmän kirjana.

Tämä näytelmä kolahti minuun aivan erityisesti, sillä se sijoittuu isoimmalta osin mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Ennen kuin minut siirrettiin eläkkeelle olin itse vastaavanlaisessa työpajassa kuntouttavassa työtoiminnassa. Niinpä koin näytelmän ympäristön tutuksi vaikkakaan en kotoisaksi. Olin myös erittäin hyvilläni valitusta tyylilajista. Realistinen tai traagillinen lähestyminen aiheeseen olisi saattanut tukkia mielenkiintoni, sen sijaan hurja komedia teki terää. Harkitsen parhaillaan vakavasti tilaisinko tämän näytelmän itselleni, laatu ainakin olisi kohdallaan.

Kuten edellinen lukemani näytelmä, myös tämä on mielestäni mestariteos. Enkä usko että se johtuu omista kokemuksistani tai siitä että olisin tottunut lukemaan naisten kirjoittamia näytelmiä vaan siitä, että Masennuskomedia koostuu todentuntuisista aineksista kuten tyypillisistä myynti- ja markkinointi-ilmaisuista ja muusta vastaavasta metapuheesta, joka yhdistyy todellisuuteen kuten nyt propagandalla on tapana ja siten se itsessään on jo niin naurettavaa, että se kuulostaa hillittömän hauskalta. Mestarillisuus syntyy, kun näistäkin puheenparsista löydetään viisautta, joka loistelee vaskoolin pohjalla kuin katinkulta ainakin. ”Arvo ei ole sama asia kuin hinta.”

Toinen hieno seikka näytelmässä on sen henkilökaarti, joka osoittaa paneutumista aiheeseen. Tekijät kertovat kirjan lopussa käyneensä tutustumassa yhteen työkeskukseen ja siellä toimineisiin ihmisiin. He tuntevat myös yleiset paheksuvat arviot siitä, miten työnantajat joskus saattavat käyttää työharjoittelijoita ja kuntoutujia ilmaisena työvoimana. Hienosti aiheeseen on liitetty ajattelu siitä, miten ongelmat voidaan kääntää mahdollisuuksiksi. Mistä taas palaamme orankimaisesti viittoen metapuheen voimaan.

Eeva, 50 v. kärsii burnutista. Hän on tehnyt kovaa työtä terästeollisuuden johtotehtävissä. Hänen ansionsa ovat kiistattomat. Kesken esittelytilaisuuden hänellä alkavat suomen kielen sanat unhottua, kuten nykyisessä englantikeskeisessä toimintaympäristössämme tuppaa sattumaan. Eeva romahtaa ja joutuu sairauslomalle. Jonkin aikaa toivuttuaan hän saa passituksen työkeskukseen mielenterveyskuntoutujana. Melko nopeasti Eeva pääsee entiseen työmoodiinsa ja alkaa järjestellä keskuksen toimintaa uuteen malliin. Hänen tehokkuusajattelunsa uhkaa pian sairastuttaa koko pienen yhteisön. Huvittavimpia kohtia näytelmässä on kun Eeva esittelee työskentelytovereilleen übermann-unirytmin:

Elikkä neljä tuntii töitä, 20 minuutin nokoset ja taas neljä tuntii töitä ja niin edelleen. Tätä voi jatkaa loputtomiin!

Siinä tahdissa ei tietenkään kestä edes Eeva itse. Silti hauskuus ja karmeus kohtaavat tässä pikku yksityiskohdassa: levon tarve on todellinen, toisin kuin monet kuvittelevat. Näin kaamoksen keskellä varsinkin kannattaisi levätä, onneksi on kohta joulu.

Laitan tähän kuvitukseksi kuvan lokerikosta, jonka väsäsin siellä työpajalla. Siihen tuli aikamoinen mittavirhe, jota työtoiminnanohjaaja hyväntahtoisesti kuvasi aivopieruksi. Mutta hän ei ollutkaan nimeltään Merja, niin kuin tämän näytelmän työkeskuksen johtaja.

Kirjassa on 142 sivua miellyttävän isoa tekstiä. Lukaisin sen nyt aamusella.