Jatkan tätä kuvakavalkadia, jonka aloitin joskus syksyllä – pitäähän vuosi saada täyteen.
Ensimmäinen kuva on otettu 24.1.2015. Se kuvastaa minusta niin erinomaisesti tammikuun pakkaskeliä, että valitsin sen, vaikka olen muistaakseni saman kuvan liittänyt johonkin aikaisempaan tekstiini. Kuvassa pakkanen on huurtanut koivut ja kuuset suorastaan satumaisiksi hahmoiksi, jotka kansoittavat pellonlaidassa alkavaa metsää. Vai alkaako pelto metsänlaidasta? Tammikuuhun kuuluvat laakeat, tasaiset lumialueet, vähäinen valonkajo, jota kylmän huntu peittelee ja pakkanen, jonka olosuhteet kokenut voi valokuvastakin aistia. Muistaakseni tuolloin lämpötila oli -14 ºC. Kävin vaimoni kanssa kävelyllä ja otin siinä sivussa tämän talvisen kuvan. Tammikuussa talvi on tavallaan valmis ja helmikuussa se valmistuu vielä lisää.
Toisenkin kuvan muistelen julkaisseeni tässä blogissani. Kuvassa on meidän kirjahyllymme. Nykytilanne on sellainen, että ostin vielä kolmannen palasen kierrätyskeskuksesta. Otin kuvan myös nykymeiningistä, mutta se ei poikkea kovin paljoa tuosta 21.1.2023 otetun kuvan tilanteesta, niin että eiköhän tuo riitä. Tänään kirjahyllyjen edustalla on pyykkejä kuivumassa, kiikkutuoli on siirretty vieläkin syrjemmälle ja kirjahyllyn lasiovet ovat saaneet lisää tuotemerkkejä koristeikseen. Kirjat eivät ole minulle niin tärkeitä, että minun kannattaisi pitää kirjablogia. Viime aikoina lukeminen on syrjäytynyt kuin kiikkutuoli, joten olen ajatellut, että pitäisi varmaan tehdä tästä blogista vain omien ajatusten summauspiste. Jos niistä nyt sitten mitään summaa kertyy.
Kirjoista oli sentään hyötyä minulle joulun seutuun. Kerroin vaimolleni ostaneeni jo itselleni joululahjan – mikä oli totta. Ostin sen nimittäin edellisenä jouluna. Kyseessä on kirja, jota en ole viitsinyt edes avata. Ehkä teen siitä toistuvan joululahjan: annan saman kirjan itselleni uudelleen joulu joulun perään. Ei tarvitse paketoida eikä avata. Lukemisesta puhumattakaan.
Kolmas kuva on otettu 18.1.2020 Viipurissa. Siinä on kolme kovaa: minä ja Torkkeli Knuutinpoika ja Viipurin linna. Linnan tornissa liehuu lippu, jossa on vanhan Viipurin vaakunantapainen. Mutta lunta ei näy, kuten ei näy enää minuakaan Viipurissa. Se on luut ny, sano ruåttalainen kun liha loppu. Juuri ennen koronaepidemian puhkeamista kävin vaimoni kanssa Pietarissa ja paluumatkalla pysähdyttiin Viipurissa. Kaupunkiin oli tullut uutta rakennuskantaa, mutta vanha Linnoituksen kaupunginosa oli kehnossa tilassa.
Vaimolle käynti Pietarissa oli ensimmäinen. Ja varmaan viimeinenkin. Käytiin siellä S-kaupassa ja saatiin bonuksia. Tosin ei viinaksista. Ja käytiin Iisakin kirkossa ja muutamassa muussa kirkossa ja Talvipalatsissa ja Venäläisen taiteen museossa ja Jokerien pelissä. Metrolla ajaa suhuteltiin, nähtiin ruuhka-aika ja paljon venäläistä väkeä. Viime aikoina olen kai hieman kaivannut niitä aikoja, kun asiat vaikuttivat olevan kunnossa venäläisten kanssa. Ne ajat ovat minun osaltani lopullisesti ohi kuin Karjalan menetys. Vanha Venäjä kumahtelee sisäisissä korvissani kuin keisarin paalien mahtipontinen tanssimusiikki. Venäjän arkku on naulattu kiinni.
Minulla sama juttu Venäjän suhteen.
VastaaPoistaEi enää vaihdettu joulun- ja uudenvuodentervehdyksiäkään pietarilaisen Olgan ja hänen Helsingissä asuvan tyttärensä kanssa. Heidän mielestään Venäjä on oikeassa hamutessaan Ukrainaa itselleen ja he eivät näytä enää tarvitsevan minua mihinkään. Hyötytarkoitukset ihmissuhteissa eivät ole minua koskaan vetäneet puoleensa, joten olen myös huojentunut niin Olgan vetäytymisen kuin Suomen uuden poliittisen suunnankin vuoksi.
Ai, sinullakin on mielessä uusi linja blogijutuissa. Sinulla-kin siinä mielessä, että itse olen potenut turhautumista siitä asti, kun lähdin tutkimaan, mitä Kirjagramissa ja KirjaTokissa tapahtuu. Puhutaan kirjasomesta, jotkut yrittävät toimia vähän kaikkialla, tekevät jopa kirjavideoita YouTubeen ja jotkut kyllästyvät pirstaloitumisen vuoksi.
Kirjablogien kultainen aika taitaa olla mennyttä, kuten Karjala.
No niin, nyt pystyn taas kirjoittamaan kommentin blogiini! En tiedä miksi se onnistuu kuten en tiedä sitäkään miksi se välillä ei onnistu, mutta tästäpä tämäkin lähtee.
PoistaKirjablogien kultainen aika jäi minulta vähän huomaamatta kuten 1980-luvun lopun huima nousukausi, olin silloinkin pääasiassa työttömänä, joten kullat ja muut asiaan liittyvät viritykset jäivät vähiin minun osaltani. Voin kai silti pitää tätä blogia entiseen malliin, vaikka lukemisintoni on aika vähäinen.
Venäjä oli ja Venäjä meni, minkäs teet? Pullo kerrallaan en ainakaan ala takaisin hamuta.
Jokainen voi hoitaa omaa blogitonttiaan kuten haluaa, viljellä siellä mitä tykkää ja vaikka jättää kesannolle - tykkään minä.
VastaaPoistaOmien mietteiden blogi on ehkä kaikkein kiinnostavin - tuoreutensa ja persoonallisuutensa vuoksi.
No, hyvä! Pitää katsoa saisiko bloginsa katoamaan kirjablogien luetteloista, ettei tule esitelleeksi siellä omia ajatuksiaan kirjallisuutena.
PoistaHeh, ei kai sekään niin vaarallista ole. Olen kyllä itse ajatellut ihan samaa. Jos alan mennä Marjatan kirjoissa ja mietteissä yhä enemmän mietteiden puolelle, niin onko väärin keikkua siellä kirjablogilistoissa.
PoistaOlen ainakin kulttuuriblogit-listassa, mutta en edes tiedä, miten olen sinne kirjautunut vai onko minut vain napattu sinne. Mietin, etten tee mitään. Tiedän paljon blogisteja, jotka kirjoittavat kaikenlaista kulttuurin nimissä, ja kyllähän se kattaakin lähes koko elämän.
En tiedä minäkään miten blogini on päätynyt Kirjasammon listalle. Olen kyllä usein käynyt itse Kirjasammon sivuilla. Siellä on paljon kuranttia tietoa, kuten aikalaisarvioita vähän vanhemmista kirjoista. Sekin on kuranttia, kun saa lukea mitä ennen on kirjasta ajateltu.
PoistaJoo, Yle1-radiokanavalla oli jotain parikymmentä vuotta sitten keskustelua siitä mikä on kulttuuria ja siinä päädyttiin siihen, että oikeastaan kaikki on kulttuuria. Ainakin kaikki ihmisen tekemä. Ja onko ihmiskäden jalallaan koskettamatonta luontoa enää olemassakaan? Kosket on perattu ja ikimetsät kaadettu, tuulipuistot humisevat siinä missä ennen kävivätten nämä peurat ja gasellit.
Kiitos menneestä vuodesta ja hyvää uutta vuotta! Blogiystävyytemme on kestänyt jo yli kymmenen vuotta. On mielenkiintoista lukea sinun ja Marjatan ajatustenvaihtoa bloggaamisesta. Minulla oli kyllä laiskin vuosi postausten määrään nähden, mutta ehkä pienemmässä määrässä on enemmän laatua. Itse olen pitänyt näistä "Vaikeaa taidetta" -jutuista, koska niihin on täytynyt ponnistella. Lopettamista en ole vielä harkinnut, siksi paljon tämä touhu on mennyt veriin.
VastaaPoistaMinun juttuni ovat kovin kehällisiä, eikä niitä juuri kommentoida, mutta toisaalta kirjoitan ensisijassa itselleni. Halusin joskus nuorempana julkaista esseitä, mutta bloggauksen kautta tämä on onnistunut mainioisti.
Kiitos samoin! Hyvää Uutta Vuotta! Kirjablogista puhuminen on nykyään minun blogini osalta vähän niin ja näin, kun en oikeastaan saa luetuksi juuri mitään. Kirjastosta on lainassa pari näytelmää, kolmesti olen uusinut laina-ajan, mutta en saa aloitettua niitä. Tällä viikolla onnistuin sentään löytämään ne sieltä minne vaimoni oli ne siivonnut ennen jotain vierailua tahi juhlapyhää.
PoistaVoisin kommentoida tekstejäsi, jotka ovat selvästikin taidolla ja kiinnostuksella laadittuja, mutta toisaalta kun en tunne niitä kirjoja niin vähän vaikeata on tiukkoja arvioita ruveta esittelemään. Varmaan tässä kirjablogiharrasteessa on jotain kaikua siitä minkä parissa itse kukin blogeeraaja on nuoremmuuttaan tahtonut puuhailla.
Tuo Venäjä on kyllä surullinen asia. Ajattelin eläkkeelle jäätyäni reissata siellä paljon, mutta nyt olen sanonut maalle henkisesti hyvästi. Luen säännöllisesti Moscow Newsejä ja Meduzaa, joskus katson, miten Pravda vääntelee asioita. Uskon kuitenkin siihen, että putinilainen yhteiskunta romahtaa nopeasti, kuten myös neuvostolalle kävi. Liitän toiveen myös iltarukoukseen.
VastaaPoistaKaikista pahimmalta tuntuu se, että olen alkanut uskoa Venäjän kansan laajan enemmistön olevan nykyisen hallinnon pyrkimysten takana. Venäjän tilanne tuntuu valitettavasti samankaltaiselta kuin oli Saksan tilanne ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vahvaa samansuuntaista tukea Venäjä saa samalta suunnalta kuin Saksa aikoinaan, ei vain tarvitse ylittää Japaninmerta eikä Koreoita.
Poista