Powered By Blogger

torstai 20. huhtikuuta 2023

Elias Lönnrot: Kanteletar (Alkulause)

Vuonna 1840 julaistiin Elias Lönnrotin (1802 – 1884) kokooma ja toimittama teos Kanteletar elikkä Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä. Kirja esittelee sellaista suomalaista kansanrunoutta, jonka pääpaino ei ole kertovassa esityksessä. Kantelettaren runot ovat kalevalamittaista kansanrunoutta, mutta toisin kuin Kalevalassa eivät runot muodosta jatkuvajuonisia kokonaisuuksia vaan ne ovat lyhyitä, tekijän omasta sisäisestä kokemuksesta kumpuavia pienimuotoisia taideteoksia. Ainoastaan yksi runoilijoista tai runojen laulajista mainitaan nimeltä Lönnrotin Alkulauseessa. Nimeltä kutsuttu on ilomantsilainen Mateli Kuivalatar (1771 – 1846). Hänenkään runojaan ei ole teoksessa erikseen osoitettu.

Lönnrotin laatima Alkulause on 53 sivua pitkä, tiheällä prändätty esipuhe, joka sisältää vertailun vuoksi 24 uudempaa kansanlaulua, joista yhdeksisen kappaletta on Lönnrotin mukaan ainakin joiltain osin suomennettu ruotsin kielestä. Lönnrot jättää lukijan päätettäväksi sisältävätkö kyseiset näytteet somempaa runoutta kuin perinteiset kalevalamittaiset runot. Vertailusta tekee epäreilua nähdäkseni se, että uudemmalta runoudelta on tuohon aikaan puuttunut perinne, sen sijaan kalevalainen runous on vuosisataisen perinteen lujalla pohjalla hioutunut vakaaksi kuin vanha Väinämöinen. Toisaalta muistettava on miten Väinämöisen lopulta kävi: Sammon saattajan sijasta / Suomen kansa kaihoaapi / perjantaista satsatsaata / Käärijän käsirysyä. Pakko myöntää, että tykkäsin ruotsalaisperäisestä laulusta Varpusen olut. Se oli sitä paitsi niitten harvojen joukossa, jossa ei murehdittu menetettyä rakkautta. Toinen vastaava yhäkin joskus lauleltu on Velisurmaaja, sekin osin tuontitavaraa. Muita tuttuja laulelmia löytyy näitten uudempain joukosta myösen.

Pakosta puheenollen Lönnrot omaksuu Alkulauseessaan tahallaan, ehkä jopa keräämiensä laulujen pakottamana sen ajatuksen, että kansanrunous on syntynyt – toisin kuin teeskelty taiderunous – laulajan sisäisen sanomisen tarpeen pakosta. Ihan samalla tavalla syntyy kaiketi taiderunouskin. Sitä paitsi se mikä taiderunoudessa Lönnrotin mielestä vaikuttaa teeskellyltä saattaakin olla tekemisen taitoa. Ja sitä taitoa löytyy samalla tavalla myös kansanrunoudesta. Kalevalamitta ei ole summittaiseen juorotukseen perustuvaa vaan sääntömääräistä runoutta (tämän Lönnrot kernaasti myöntää ja viittaa Porthanin kirjaan De Poësii Fennica) ihan kuten se taiderunouskin, jota Lönnrot ehkä vähän tarkoittamattaan vaikuttaisi väheksyvän. Myös taiderunouden perinne on Suomessa tuolloin ollut kovin nuorta laatua ja perustunut juuri ulkoapäin tuotuun esimerkkiin (klassillisiin runomittoihin), jossa on kiistämättömät ansionsa, mutta joka vaatii taitoa samalla tavalla kuin kalevalamitan hallitseminenkin.

Lönnrot on sijoittanut Kantelettaren Ensimmäisen kirjan alkuun riipaisevan runon Eriskummainen kantele. Siinä mainitaan, että Soitto on suruista tehty / murehista muovaeltu. Lönnrot kirjoittaa Alkulauseessaan tästä aiheesta laajemmalti, esimerkkejä vastaavanlaisesta ajattelusta mainiten. Koin sekä koskettavana että luovuudellaan ilahduttavana runonäytteen, jossa huolistansa eroon pyrkivä pyytää korpin kantamaan huolet pois ja hukuttamaan ne lampiin. Laulaja muistuttaa vielä korppia, ettei tämä hukuttaisi hänen huoliaan kalallisiin lampiin. Luonnonsuojelunäkökohta on huomioitu.

Kalat kaikki huolestuisi,
ahvenet alas menisi,
suuret hauit halkiaisi,
sären lillit liukeneisi,
saisi siikaset surua,
kaikki mustuisi mujehet,
hänen hoikan huolistansa,
murehista mustan linnun.

Jatkan selostustani lukemisen edetessä.

2 kommenttia:

  1. Kalevalainen poljento on todellakin kiehtovaa, vaikka en kalevalaan tai kantelettareen ole juurikaan perehtynyt. Itse joitakin runokokeiluja tuolla tyylillä riimitellyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, sinä kirjoititkin parit säkeet sillä poljennolla yhteen kommenttiisi. Minä joudun kyllä KaRuSen trokeemankelista tarkastamaan, onko oma laitokseni oikeassa mitassa. Joskus on joskus ei.

      Poista