Markku Nieminen (s. 1945) kirjoitti vuonna 2022 julkaistun teoksen Kalevalan synty ja Kainuu, alaotsikkona Elias Lönnrotin matkat ja toiminta 1831 – 1853. Kyseessä on Juminkeko-säätiön julkaisu nro 143. Kirjassa keskitytään Elias Lönnrotin (1802 – 1884) harjoittamaan runonkeruuseen ja Kalevala-eepoksen kasaamiseen nimenomaan Kainuun alueella. Runonkeruumatkojen ulottuminen rajantakaiseen Vienan Karjalaan mainitaan myös, koska Vienasta saatujen runojen merkitys Kalevala-eepokselle on aivan oleellisen tärkeä. Kauniin heleäsävyisen kuvituksen laati karjalainen taiteilija Vitali Dobrinin.
Elias Lönnrot oli kiinnostunut vanhasta suomalaisesta kertovasta kansanrunoudesta. Vaikka hän valmistui lääkärin ammattiin, säilyi kansanrunous hänen intohimonaan. Kahden ensimmäinen runonkeruumatkansa jälkeen hän pääsi Kajaanin piirilääkäriksi. Kajaanin seutu tukiasemanaan Lönnrot teki runonkeruumatkoja Kainuussa. Osa matkoista oli osaksi virkamatkoja eli ne liittyivät lääkärintoimeen. Tätä puolta kuvataan kirjassa kuitenkin vain ajoittain. Kainuusta Lönnrotin ja hänen kumppaneittensa saaliiksi kertyi kertovien kansanrunojen lisäksi varsinkin arvoituksia ja sananlaskuja, joita Lönnrot kehui J. L. Runebergille osoittamassaan kirjeessä vuonna 1833 seuraavasti:
Niiden kieli on omituisen lyhyen säntillistä ja niissä ilmenevä esitystapa ei siedä muutosta. Usea on finiittiverbiä vailla, ja jos se lisätään, koko kieli usein menettää luontevuutensa.
Samassa kirjeessä, jonka Runeberg julkaisi lehdessään Helsingfors Morgonbladissa seuraavana vuonna, Lönnrot kertoo seuraavaa:
Ja nyt kirjoittaessani tätä, muuan mies tuli sisään ja sanoi: Ainaphan teiltäkin riittää tuota kirjoittamista. Kun olin vastannut kirjoittavani heidän omia sananlaskujaan, hän virkkoi: Niinpä saattanee ollaki, sillä sanotaanki noista viisas virren laulo, tuhman tyhjistä puheista, mielettömän lausunnoista.
Kiannalta (Suomussalmelta) Lönnrotin haaviin oli kahahtanut kansansatu ketusta ja hukasta. Sadun veijarimainen kettu tuntui niin tutulta, että piti ihan tarkastaa mistä sen tarinan muistan ja löysinkin sen Markku Niemisen toimittamasta Juminkeon julkaisusta Vepsän satuja, tosin hieman erilaisessa muodossa.
Kainuun kansaa Lönnrot kuvailee hitaasti avautuvaksi. Juttutuokion aloittaminen saattaa kestää tulijan mielestä kovin kauan. Tosin on huomattava, että Lönnrot vertaa Kainuun väkeä rajantakaisiin karjalaisiin, joita hän kuvaa vilkkaiksi ja puheliaiksi. Kainuun osaksi lankesivat Lönnrotin siellä ollessa katovuodet ja taudit, jotka verottivat väkilukua kovalla kädellä. Jonkinlaisia lasaretteja oli perustettu, jotta ympäriinsä kuljeksivat kerjäläiset oli saatu sinne pois tautia levittämästä. Yhteensä noin kolmeasataa hoidettavaa majoitettiin savutuvissa, joitten lattialla oli olkia leposijaksi eikä mitään petivaatteita. Kunnollisen ruuan puutteessa Kainuun ihmiset ravitsivat itseään pettuleivällä. Runonkeruumatkallaan Lönnrot saattoi saada yösijan, mutta mitään syötävää talosta ei löytynyt.
Seuraelämääkin silti harjoitettiin. Lönnrot osallistui aluksi Kajaanissa pienilukuisen sivistyneistön rientoihin, jotka koostuivat tanssista, korttipelistä ja alkoholin nautinnasta. Sittemmin hän perusti kaupunkiin Selveysseuran, joka kärsi kuitenkin pahasti osallistujien puutteesta. Jokin orastava romanssikin kuvataan, mutta sen sijaan Lönnrotin avioituminen vuonna 1849 kuitataan muutaman rivin maininnalla.
Suurimman vaikutuksen minuun teki kolmannen matkan kuvaus. Sillä matkalla Lönnrot ensimmäistä kertaa pääsi käväisemään Vienan puolella rajaa ja oivalsi millainen runojen rikkaus häntä siellä odotti. Muutoinkin matka on sisältänyt vaihtelevia ja mielenkiintoisia tapahtumia, erikoisia ihmisiä ja vaivalloista matkantekoa. Matka käynnistyi Vesilahdelta Laukon kartanosta ja Kuhmon runoseuduille hakeutuminen kesti viisi viikkoa, jona aikana ei kuulemma juuri selvää päivää nähty. Nurmeksessa Lönnrot voitti korttipelissä nätit ruplat paikallisilta virkamiehiltä. Tästä matkasta riittäisi sopivasti aihetta pienimuotoiseen, viipyilevään elokuvaan.
Kirjassa on 143 sivua. Lukeminen kesti viikon, tosin pienet korttipelit otin keskenäni tuossa viikonlopun aikana ja eilen oli hitonmoinen lumen kuljetusurakka, kun tulivat talon pohjoiskulmalta jäiset lumet katolta kauheella ryminällä. Otin kirjan luettavakseni sen vuoksi, että lukemani Kajaani-niminen sarjakuvaromaani oli herättänyt aika hupsun tuntuista keskustelua blogissani. Halusin tarkastaa jostain oliko Lönnrot käyttänyt alkoholia ja oliko hänellä naissuhteita. Minusta tämä ei ole kovin hedelmällinen lähtökohta kirjan lukemiselle. Kolmas matka sai minut hetkeksi kiinnostumaan, mutta jotenkin lukukokemusta haittasi se aikaisempi keskustelu. Nyt otin esille Lönnrotin kokoaman Kanteletar-nimisen opuksen, joka sisältää Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä. Ostin sen eurolla Siilinjärven kirjaston poistomyynnistä, täällä ovat ilmeisesti kaikki jo Kantelettaren lukeneet.
Jokin aika sitten eräs tuttu väitti Koreaa saareksi, ja väitin vastaan, koska se ei sopinut maailmankuvaani ja käsitykseeni siitä, miten asiat todella ovat. Sama juttu Lönnrotin kanssa. Yhtä lailla minua häiritsisi, jos joku väittäisi Eino Leinon olleen säntillinen raittiusmies, koska se ei sopisi faktoihin ja siihen mitä tiedän asiasta. (Mutta okei, en tiedä Lönnrotin elämästä kovinkaan paljon.)
VastaaPoistaElias Lönnrotilla on minulle merkitystä mm. sen takia, että hän oli isälleni tärkeä henkilö. Mutta asialla on väliä laajemminkin: onko nykykirjailijalla oikeus napata historiallinen henkilö ja tehdä hänestä sellainen kuin haluaa? Eli sama idea kuin omimiskeskustelussa, mutta eri kontekstissa.
Ei ollut kuitenkaan tarkoitus traumatisoida sinua tuolla pitkäksi venyneellä keskustelulla, joten jos se häiritsee sinua, unohda se :-). Ja ties vaikka Lönnrotilla olisi ollut heila joka kylässä ja kaupungissa, ja jos tarkoitit kirjoittamallasi sitä, että Lönnrot ei todistettavasti ollut viiteen viikkoon selvänä tuolla pitkällä matkalla, niin sehän on selvä osoitus siitä, että minä olin väärässä. Mutta kysymys ei pohjimmiltaan ole vain Lönnrotista; pointti tässä on se, että todellisista historiallisista henkilöistä puhuttaessa käsitys heistä pitäisi muodostaa luotettavien historiallisten lähteiden perusteella.
Ja kaunokirjallisuudessa tietysti voi ja saakin esittää historiallisetkin henkilöt erilaisina kuin he todella olivat, mutta silloin pitäisi tehdä selväksi esimerkiksi jälkisanoissa, että kuvaus ei vastaa henkilö(i)stä tiedettyjä faktoja.
PoistaVoisko antaa tämän asian jo olla. Unohdetaan molemmat.
Poista