Hannu Raittila: Pohjoinen puhuu

Hannu Raittila (s. 1956) kirjoitti vuonna 1997 julkaistun novellikokoelman Pohjoinen puhuu. Raittilalta olen aikaisemmin lukenut hänen esikoisensa, novellikokoelman Pakosarja, joka sisältää parhaimmillaan tosi rapsakkaa tarinointia, varsinkin pidin kokoelman ensimmäisestä novellista Koiran kuolema, jossa Raittila sivuaa myös uraansa Kantolan perhe -kuunnelmasarjan kirjoittajana. Minulla on myös c-kasetilla Hannu Raittilan radio-ohjelma, jossa hän kertoo Pentti Haanpään jutuista, näytteet lukee Matti Pellonpää.

Pohjoinen puhuu sisältää kolme novellia, joista jokaisesta kirjoitan jokusen sanasen erikseen.

Pesä. Veturinlämmittäjän nuoren apulaisen kuumeinen matka jätkämäisten veturimiesten seurassa. Novellissa on mukana 1950-lukua, lintuharrastusta ja haamumaista parinhakua. En oikein päässyt jyväsille siitä, mitä kirjoittaja tässä tahtoo kertoa, näin kirjaviisas, harhaileva nuorukainen tuntuu jotenkin epäuskottavalta.

Huttunen. Toisen maailmansodan aikaisilta rintamilta löydettyjä vainajien varusteita ja mahdollisia luunsiruja haudataan siunattuun maahan Suomessa 1990-luvulla. Tilaisuus on järjestetty kelien kannalta hankalaan aikaan: maa on jäässä, soittajien huulet kohmeessa eivätkä soittimetkaan toimi kunnolla. Paikalle ilmaantuu sotiemme veteraaneja, joilla on omat vankat näkemyksensä tapahtumista. Monenlaista rätinää syntyy ja asioita kerrataan monelta kantilta. Näkökulmien nopea vaihtelu tekee novellin kerronnasta ilmeisesti tarkoituksellisen näkökulmikasta, välillä en saanut selvää kuka on äänessä, mutta ajattelin, että sellaistahan se on kun on monta puhujaa samassa seurueessa. Jotain Kannaksella vuonna 1944 aivan selvästi tapahtui, veteraanien mielet kuohahtavat kerran jos toisenkin. Menevä tarina. Moneen suuntaan menevä.

Pohjoinen puhuu. Novelli yrittäjästä ja hänen muutamasta apuristaan. Yrittäjyys aiheena onkin tässä novellissa parasta. Kallio, laivanvarustaja sekä import-export-liikemies, toimii yritysmaailmassa, jossa kaikki säännöt ja varsinkin yhteiskunnan tarjoamat tukiaiset on tarkoitettu yrittäjän parhaaksi, kunhan vain teettää jollain sopivan vetävät hakemukset. Tätä itsensä markkinointiahan kuulutaan harrastavan myös kirjallisuuden alalla. Niinpä kuulostaakin sopivalta, että Kallio on palkannut päiväraha- ja matkakorvauspalkalla lisäansioita kaipaavan kirjailijan luomaan kaunopuheisia visioita Kallion yritystoiminnasta valtion tukiaisviranomaisten suostuttamiseksi. Tämän lisäksi Kallio käy härskisti kauppaa poistomyyntiin Pohjoismaisilta valtioilta tulevien autojen ja työkoneitten välittämiseksi kehittyviin maihin. Myös Kallion puhetyyli on härskin suoraviivaista ja kursailematonta. Hän on paras hahmo koko novellissa. Minäkertoja – kirjailija Kallion palveluksessa – on tavanomainen nynny koti-isä, joka ottaa poikansa mukaan matkalle pohjoiseen Transit-autolla ylenpalttisen värikkäässä ja vaarallisen tuntuisessa seurassa. Mikko-poika on kiinnostunut valaista, tietää niistä kaiken, muttei ole päässyt niitä näkemään. Äkkiä lukien tuntuisi, että näistä aineksista saisi kasaan ihan kiinnostavan keitoksen, mutta melko hätäinen kalakeitto siitä on syntynyt. Suurusta on liikaa, kirkas liemi auttaisi lukijaa näkemään mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Nähdäkseni kirjailijan tehtävä ei ole sanoa, että maailmassa ei ole mitään selkeää tarinaa, sillä senhän näkee jokainen. Kirjailijan tehtävänä näkisin olevan tarinan erottamisen tästä sopasta. Siihen tarvittaisiin tarinankertojan taitoa, vaatikoon se sitten vaikka valehtelua.

Kirjassa on 174 sivua. Luin sen kolmessa päivässä.