Minna Canth: Kovan onnen lapsia

Minna Canth (1844 – 1897) kirjoitti näytelmän Kovan onnen lapsia, jonka ensiesitys järjestyi vuonna 1888, seuraava esitys vasta vuonna 1904. Luin näytelmän kirjasta, josta löytyy myös Työmiehen vaimo. Sen luin muistaakseni viime vuonna, niin että jätin nyt väliin. Kirjan esipuheen kirjoitti Laura Ruohonen vuonna 2002.

”Kovan onnen lapsista” tuli ensimmäiseksi mieleeni Tšehovin näytelmän Kirsikkapuiston ”kovan onnen kuski”. Minna Canthin tyyli ei tuo mieleen mitään komediallista. Kyse on jyrkästä tragediasta. Köyhä työväki sinnittelee rankasti toimeentulominimin alapuolella ja kun loputkin tulot viedään, ovat huimapäisimmät jo valmiita kapinoimaan parempiosaisia vastaan. Laura Ruohonen kirjoittaa esipuheessaan erinomaisen selkeästi ja uskottavasti niistä tunnoista, joita näytelmä sai osakseen. Ensiesityksen jälkeen yhteiskuntarauhaa vaarantavana pidettyä näytelmää esittäneeltä teatterilta uhattiin kieltää valtionapu. Kyllähän näytelmässä Topra-Heikki ”julistaa” sodan alkaneen, kun köyhä väki lopultakin rohkenee pistää hanttiin rikkaammille, mutta hänen sotansa on kovin yksityistä rosvoilua hetken mielijohteesta.

Canthin usko Jumalaan tulee näytelmässä esiin. Se on paikoitellen liikuttavaa, mutta toisinaan myös kuin peilin edessä lausuttu kysymys. Canth on julman rehellinen ja vaikuttaa kysyvän onko asia näin: pitääkö Jumalaan luottaa viimeiseen asti vai auttaako Jumala tosiaankin sitä, joka auttaa itse itseään? Mielestäni Canth ei vastaa, hän jättää asian katsojan/lukijan pohdittavaksi. Ehkä vastaus olisi pelastanut näytelmän voimakkaimmalta vastustelulta, mutta se olisi tietysti syönyt tehoja ja mielestäni myös uskottavuutta.

Kun joitakin vuosia sitten luin sosialismin ajan kirjallisuutta, kyselin silloin, onko olemassa suomalaista sosialistista realismia. Minulle vastattiin, ettei ole, koska Suomi ei ollut sosialistinen valtio. Jos Suomesta olisi tullut sosialistileirin maa, uskon, että tämä näytelmä olisi esitelty vähintäänkin sosialistisen realismin edeltäjänä. Näin siitäkin huolimatta, että Canth ei itse ollut sosialisti. Hän piti kyllä yhteyttä työväenliikkeen ihmisiin, mutta ei tainnut osata asettua heidän kanssaan yksille raiteille.

Kirjan takakansitekstissä puhutaan Canthin ohjelmallisesta realismista. Sosialistimaitten parhaita saavutuksia oli naisten aseman parantaminen. Tosin sotien jälkeen naiset siirtyivät työelämään myös länsimaissa, ja silti edelleen voidaan kysyä, mikä vaikutus tämän kehityksen toteutumiselle oli sosialistimaitten antamalla myönteisellä esimerkillä?

Tämän kirjan kahdessa näytelmässä nousevat hienosti esiin Minna Canthille tärkeät yhteiskunnallista kohennusta kaipaavat kohteet: naisten aseman parantaminen, köyhien talouden kohentaminen, kaikkien mahdollisuus koulutukseen, alkoholin ongelmakäytön vähentäminen ja suomen kielen kohottaminen tasa-arvoiseksi maan muitten kielien kanssa. Näitten rinnalla Canth selkeästi muistuttaa siitä, että ihmisen tulisi säilyttää omatuntonsa puhtaana Jumalan ja muitten ihmisten edessä.

Silja (puoliääneen Antille): Eiväthän kaikki voi olla rikkaita. Toisten täytyy olla köyhiä, sen on Jumala viisaudessaan niin määrännyt... Ja itsekunkin tulee kantaa ristinsä kärsivällisyydellä, eikä soimata Herran töitä, jos kohta niitä ei ymmärräkään... Ollaan uskolliset kuolemaan saakka, kyllä ne sitten aikanaan kaikki selviävät.

Antti (samoin puoliääneen): Ei köyhyys taivaaseen auta. Sen ainakin kokemus näyttää.