Minna Canth (1844 – 1897) kirjoitti erinomaisia näytelmiä, joista tällä kertaa lukaisin vain kaksi, nimittäin ensimmäisen ja viimeisen.
Murtovarkaus (ensiesitys vuonna 1882) oli se ensimmäinen Canthin näytelmistä. Kun katselen Canthin elämänkaarta, voin vain ihmetellä miten lyhyessä ajassa hän ehtikin kirjoittaa niin jylhää ja mainiosti toimivaa fiktiota, joka puhuttelee minuakin lukijana vielä näinä koronaisina aikoina.
Murtovarkaus ei ole yhteiskunnallisesti kantaaottava teos. Se on viihdyttävä näytelmä, jota varmasti on paljon teattereissa esitetty, koska vanhempi väki toistelee samoja sanontoja ja sutkauksia, joita näytelmä runsain mitoin sisältää. Rakastavaisten onni joutuu ilkeitten juonien vuoksi kovalle koetukselle, josta se selviää ja kaikki kääntyy vielä parhain päin. Merkittävää tehtävää näyttelee sivuosasta etualalle ponnistava kiertelevä koijari nimeltä Hoppulainen. Häneltä löytyy hauska sanonta tilanteeseen jos toiseenkin. Toinen merkittävä sivuosa on suotu Penttula-nimiselle miehelle, joka harjoittaa perinteistä noituutta ja on valmis onnistumaan velhonkonsteissaan karkeallakin kieroilulla. Näytelmän lemmenpari taas on niin hyveellinen että vain sädekehä puuttuu.
Murtovarkaus on viihdyttävä ja omassa lajissaan ihan onnistunut teos, mutta se ei suinkaan edusta sitä mistä Minna Canthin voimakkaimmat näytelmät tunnetaan. Kirjailijan lahjat siinä kyllä tulevat esille, juoni ja vuoropuhelu kulkevat sujuvasti, tarina ei jää junnaamaan paikoilleen ja loppua kohti syntyy riemukas nousu, joka jättää lukijan ja luullakseni erityisesti teatteriyleisön hyvälle tuulelle.
Anna-Liisa (ensiesitys vuonna 1895) oli se viimeinen Canthin näytelmistä. Anna-Liisa oli minulle käynyt tutuksi vuonna 1945 valmistuneesta kotimaisesta elokuvasta, jonka ohjaajiksi wikipediassa ilmoitetaan Orvo Saarkikivi ja Toivo Särkkä. Aikaisemmin oli valmistunut Teuvo Puron ohjaama mykkäelokuva. Näitten lisäksi näytelmästä kuuluu olevan pari muutakin elokuvaa. Sitten voisi vielä kirjoitella siitä, pitääkö Anna Liisa kirjoittaa väliviivalla vai ilman. Ja sehän se on tärkeää.
Näytelmä luettuna ei vaikuta paljoa poikkeavan siitä tuntemastani elokuvasta. En minä sitä suinkaan ulkoa osaa, mutta aika vähän jos lainkaan yllätyksiä tämän näytelmän lukeminen minulle tarjosi (näytelmässä Anna Liisalla on vaaleat hiukset). Edvin Laine, Siiri Angerkoski, Mervi Järventaus ja muut näyttelijät tuntuivat lausuvan minulle vuorosanoja elokuvasta tutulla puhetavallaan lukemisen aikana. Eihän siinä mitä, lukeminen sujui varsin joutuun, eihän elokuvakaan kestä wikipedian mukaan kuin 77 minuuttia. Meni minulta lukiessa sentään puolilta päivin iltaan asti, puoli yhdeksän uutiset siinä sitten katseltiin ja käytiin pötköllemme.
Minna Canthin viimeinen näytelmä ei minusta vaikuta erityisemmän yhteiskunnallisesti julistavalta. Pikemminkin se on yhden pienen ihmisen kaaosmainen selviytymistarina. Niin juuri, pieni lukijani, kaaoskin voi kestää neljä vuotta tai vielä paljon pitempäänkin (enkä puhu Amerikan tilanteesta). Lopussa Anna Liisa kaivaa Jumalan koneestaan. Anna Liisalle kaaoksen aiheuttaa pelko salasuhteen paljastumisesta, se johtaa oman vastasyntyneen lapsen murhaamiseen ja ruumiin kätkemiseen lapsen isän äidin avustuksella. Anna Liisa koettaa unohtaa asian, hän elää kuin pyhimys, mutta lapsen isä ei unohda vaan vaatii Anna Liisaa puolisokseen, kun hänet on juuri kuulutettu avioon toisen kanssa.
Minna Canthin ensimmäinen ja viimeinen näytelmä tuli luettua toissapäivänä ja eilen kirjasta Minna Canth: Valitut teokset, jonka ostin elokuussa kympillä rompetorilta Kuopiosta entisen asevarikon edustalta, jossa 1970-luvulla pelattiin kyykkää. Yhteensä n. 140 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti