Die weiße Hölle vom Piz Palü

Katselin vuonna 1929 valmistuneen saksalaisen elokuvan, jonka saksankielinen nimi on Die weiße Hölle vom Piz Palü. Elokuvan ohjasivat Arnold Fanck ja Georg Wilhelm Pabst. Pääosia esittävät Gustav Diessl (Tohtori Johannes Krafft), Leni Riefenstahl (Maria Maioni) ja Ernst Petersen (Hans Brandt). Käsikirjoituksen tekivät Arnold Fanck ja Ladislaus Vajda. Kyseessä on vuorikiipeilystä kertova draamallinen mykkäelokuva, joka kunnostettiin vuonna 1998 ja varustettiin Ashley Irwinin säveltämällä musiikilla, jonka esittää Babelsbergin Saksalainen Elokuvaorkesteri. Musiikki on klassisen tyylin mukaista ja paikoin mahtipontista vuorien mahtavuutta korostaen. Minä katselin youtubesta englanninkielisillä teksteillä varustetun version nimeltä The White Hell of Piz Palü.

Alkuteksteissä kerrotaan elokuvan alkuna olleen lyhyen uutisen sanomalehdessä. Uutinen kertoi nuorista kiipeilijöistä, jotka olivat Innsbruckin seutuvilla joutuneet sivuun reitiltään ja kamppailleet henkensä edestä seitsemän päivää.

Elokuvan aiheena on tragedia eikä elokuva jää uutisesta jälkeen traagisuudessa. Tapahtumapaikkana ja kuvauspaikkana toimii Sveitsin Berninan Alpeilla sijaitseva huippu nimeltä Piz Palü. Tässä tapauksessa paikka todellakin toimii, pelkkä Föhn-tuuli ei puhku vuorenrinteen ainoana osuutena, kasautunut lumi näyttää lähtökohtaisesti vaaralliselta ja se osoittautuu juuri niin kohtalokkaaksi kuin odottaa sopii. Kuvat jäisenä ja lumisena odottavasta vuorenhuipusta ovat toimivia. Tosin aika paljon niitä tulee, mutta eiköhän se ole ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, etteivät elokuvien katsojat sata vuotta sitten olleet katselleet tv:n luontodokumentteja, joitten teossa on käytössä aivan uudenlainen tekniikka.

Alussa tohtori Johannes (”Hannes”) Krafft on kiipeilemässä Piz Palün rinteellä nuoren vaimonsa Marian kanssa, kun äkillinen lumivyöry surmaa nuorikon eikä hänen ruumistaan löydetä jäisestä rotkosta. Tohtori järkyttyy ja jää vuosikausiksi kiipeilemään vuoren maisemiin.

Muutama vuosi myöhemmin kihlapari Hans ja Maria saapuvat Piz Palün lähellä olevaan kiipeilijäin majaan. He tapaavat tohtori Krafftin ja pyytävät saada lähteä hänen kanssaan kiipeämään Piz Palülle. Tohtori suostuu. Samaan aikaan joukko sveitsiläisiä opiskelijoita on lähdössä kohti samaa huippua. Syntyy kilpailu, jota vuorenrinteille kasautuneet lumimassat näyttävät odottelevan. Syntyykö kilpailua myös Mariasta ja periikö kukaan voiton?

Elokuvan nimen ”valkoinen helvetti” lienee peräisin jaksosta, jossa urhea pelastuspartio yrittää henkensä kaupalla löytää lumivyöryn uhreja öisestä rotkosta, jota he valaisevat soihduilla. Pohjattomalta näyttävän rotkon jäiset seinämät kimaltelevat soihtujen valossa ja luovat näkymän, joka tuo mieleen Danten kuvauksen Helvetistä. Tekstinä onkin lyhyesti: ”Inferno”.

Tapahtumiin on ympätty myös lentokone, jota käyttelee näyttäviä silmukoita suorittaen eka maailmansodan lentäjä Ernst Udet. Hänen onnistuu paikantaa kadonneet kiipeilijät. Siitä on kuitenkin vielä matkaa heidän pelastamiseensa.

Tästä elokuvasta on leikattu ja kunnostettu useampia versioita ja 1950-luvulla elokuva tehtiin uudelleen. Katsomani youtubesta löytyvä versio on pituudeltaan 134 min.

Elonleikkuukuu

Elokuussa elo leiskuu, vattupehke tuoksuaa.
Elokuussa elon leikkuu, kasvu hiipuu, taukoaa.
Kuutamolla elokuun voi viljan varren katkoa.
Kuu on juusto, uninaama, taivas musta lakana.
Elokuu on lintuparvi, kesän tuotot järsinyt.
Intohimon runsas sarvi, ylkä kaikki kärsinyt.
Elokuu kuin punaviini, hapan, juovuttava on,
eikä etanakaan muista mihin laittoi kotilon.

Kuukauden kolme kuvaa reportaasisarjani tulee päätökseensä. Viimeisenä saa vuoron elokuu. Kirjoitin aiheesta runon, joka ei liity kuviin, joten se siitä.

Ensimmäinen kuva on otettu metsästä, jota ei enää ole. Metsänomistaja, jota en tunne, korjasi metsänsä tuoton todennäköisesti. Minä ja vaimoni kuljimme toisinaan kävelyllä sitä tietä pitkin, jolta kuva on otettu. Autioituneet maisemat eivät sittemmin enää ole kiinnostaneet. Otin samalla kertaa kolme samankaltaista kuvaa, joista joku oli oman aikansa tietokoneellani taustakuvana. Kuva on otettu 13. päivä elokuuta vuonna 2013. Kuusien juurella aluskasvustona on pihlajia, mikä tuo mieleeni aikoinaan Puijolla ottamani diakuvasarjan nimeltä Näre ja pihlaja. Puijon metsässä vanhojen kuusten juuressa kasvaa nuoria pihlajia, jotka lehtevinä näyttävät herkiltä kuin runotytöt. Puijolla pihlajat kuitenkin syksyn tullen kaadetaan kuin runotytöt, niin että niitten on kerättävä herkkyytensä seuraavana kasvukautena uudelleen. Nimittäin pihlajien. Runotytöistä en tiedä. Minä en ole kaatanut runotyttöjä enkä pihlajia, älkää kuvitelkokaan. 

Toinen kuva on otettu 14. päivä elokuuta vuonna 2016. Auringonvalo lankeaa niin armollisena päälleni samalla kun kahvi valuu kulkkuuni. Pusakkani vasemmassa olkavarressa olevat koristenuolet näyttävät alaspäin, siihen suuntaan mihin kahvi elimistöni kautta kulkiessaan päätyy ja minä itse tässä joku päivä päädyn myös. Tosin olen suunnitellut kohdalleni suorahautausta, niin että paras osa kehostani kulkeutunee samaan suuntaan kuin kahvista kohoava höyry. Kuvan otti vaimoni Puijon maisemissa. 

Kolmas kuva on otettu elokuun 16. päivä vuonna 2009. Kuvassa on hetki kotiani ympäröivän aronia-aidan elämästä. Sade on virkistävänä langennyt aroniain päälle, vähäinen kosteus puhuttelee vielä näkyvänä lehdillä ja herkissä marjanraakileissa. Erillään, kuva-alasta jo poistumassa, roikkuu männävuotinen, kuivahtanut ja kuollut marjaterttu. Se muistuttaa meitä kuin sanoisi: ”Hyvät naiset ja herrat, tytöt ja pojat, sellaista on elämä!” 

Lucius Annaeus Seneca: Herakles-tragediat

Roomalainen Lucius Annaeus Seneca (n. 4 eaa – 65 jaa.) kirjoitti Herakles-tarujen pohjalta joitakin murhenäytelmiä, joista kaksi on säilynyt. Nämä näytelmät suomentivat latinasta Maija-Leena Kallela ja Antti T. Oikarinen. He kirjoittivat myös lukemaani teokseen johdannon ja selitykset sekä laativat hakemiston.

Herakles oli kreikkalainen taruhahmo ja jumalolento, joka syntyi Zeuksen suhteesta naisimmeiseen nimeltä Alkmene. Herakles sai voittamattomat voimat ja lopulta kuolemattomuuden ja kohosi jumalien joukkoon. Sitä ennen hänellä oli aika lailla puuhaa, sillä esim. äitipuoli Hera vihasi häntä ja ainakin toivoi hänen tuhoaan. Herakles sai suorittaakseen kymmenen mahdottoman tuntuista työtä ja niitäkin vielä lisättiin kahdella, kun pari suoritusta hylättiin.

Koska Herakles oli kreikkalainen jumaluus ja koska näytelmä on roomalainen, käytetään näytelmässä ja etenkin selityksissä tarkoituksella vuoroin kreikkalaisia vuoroin roomalaisia jumaluuksien ja muitten hahmojen nimityksiä. Laitan tähän muutaman esimerkin:

kreikk. Herakles → room. Hercules
Zeus → Jupiter
Hera → Juno

Herakleen hulluus (Hercules furens) Näytelmää pidetään aidosti Senecan kirjoittamana joskus vuosina 49 – 54. Näytelmä on viisinäytöksinen, joskin näytökset tuntuvat vastaavaan lähinnä kohtauksia. En tosin tiedä mitä kaikkea oheisesitystä näytelmiin on Rooman valtakunnassa sisältynyt. HUOM! Seuraavaksi spoilaan näytelmän isolta osin:

1. näytös. Herakles on juuri suorittanut kaikki tehtävänsä ja häntä venataan Haadeksesta, kuoleman valtakunnasta Teebaan. Äitipuoli Hera on Heraklesta oottelemassa vihasta kiehuen. Hera pitää monta sivua pitkän monologin, joka hehkuu tarkoin täsmennettyä vihaa poikapuoltaan Heraklesta kohtaan. Oikeastaan Hera vihaa miestään Zeusta, jolla tuntuu olevan aviottomia kläppejä joka pitäjässä, Herakles heistä kuuluisimpana. Heran jälkeen suunvuoron saa kuoro, joka kuvailee kauniisti ja varmaankin Senecan harjoittaman stoalaisen filosofian hengessä yön vaihtumista päiväksi, epätoivon ja hulluuden kasuamista toivoksi, kunhan hyveitä noudatetaan ja kohtuudessa pysytellään.

2. näytös. Herakleen kasvatusisä Amfitryon solauttaa oman monologinsa, jossa hän kertaa Herakleen urotyöt. Sitten saa puheenvuoron Herakleen vaimo Megara, joka kiihkeästi odottaa Heraklesta palaamaan kotiin kukistamaan Lykoksen, joka on surmannut Megaran veljet ja ruvennut Teeban kunkuksi. Lykos astuu näyttämölle ja kosii Megaraa. Rukkaset tulee että roikaa. Lykos uhkaa tappaa koko suvun. Megara on entistä varmemmin häntä vastaan. Pian kuuluu jo maan tärinää ja Megara toivoo sen enteilevän Herakleen saapumista.

3. näytös. Herakles astuu näyttämölle ensimmäistä kertaa. Hän saa kuulla perheensä tilanteesta ja kiirehtii muitta mutkitta kostamaan Lykokselle. Theseus tekee Amfitryonille selkoa Manalan maista ja joista sekä muista manalaisista noista.

4. näytös. Herakles palaa näyttämölle ja kertoo surmanneensa Lykoksen ja kaikki hänen joukkonsa. Sitten hän alkaa hourailla, näkee näkyjä ja aivan yllättäen surmaa omat lapsensa ja vaimonsa Megaran. Amfitryon yrittää pidätellä hurjistunutta Heraklesta ja lopen uupuneena Herakles nukahtaa. Kuoro esittää hienovireisen valituslaulun.

5. näytös. Ymmärrettävistä syistä Herakles ajautuu itsemurhahankkeisiin. Amfitryon, joka nimittää itseään hänen isäkseen, tekee parhaansa puhuakseen Herakleen luopumaan ajatuksestaan. Myös Theseus yrittää rauhoittaa Heraklesta, joka viimein päättää jatkaa eloaan.

Näytelmän mielipuolisuuskohtausta on vaikea käsittää. Tulee mieleen, että kärsiikö Herakles työstään, jossa hänen tehtävänsä on tehdä selvää ihmisistä ja eläimistä? Heran osuus alussa jää jotenkin irralliseksi.

Herakles Oitavuorella. (Hercules Oetaeus) Näytelmän epäillään valmistuneen kymmeniä vuosia Senecan kuoleman jälkeen, mikä ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi sen sepittämiseen osuutensa. HUOM! Spoilaaminen jatkuu.

Herakles on mennyt jo kolmannen kerran naimisiin ja lapsikin on syntynyt. Sodasta Herakles on napannut mieleisensä naisimmeisen orjaksi taloonsa, mikä hämmentää tunteita kotilieden äärellä.

1. näytös. Herakles valittaa ääneen ikäänkuin puhuisi isälleen Zeukselle, että miksei häntä ole jo korotettu jumalaksi, kun niin moni muukin on. Kerjää tunnustusta kuin Spede aikoinaan elokuvasäätiön tukirahoja. Kuoro asettuu Herakleen kannalle. Herakleen orjaksi kaappaama naisimmeinen sen sijaan suree osaansa, mitä kuoro ei asetu myötäilemään.

2. näytös. Herakleen vaimo Deianeira on suunniltaan pelosta, että Herakles tekee uudesta jalkavaimosta rakastettunsa. Hän valmistautuu surmaamaan Herakleksen, mutta hänen vanha imettäjänsä suostuttelee käyttämään muita konsteja. Pitkän ja tuntehikkaan jahkailun jälkeen Deianeira paljastaa jo tietävänsä taikakeinon, jolla Herakles rakavoituu taas vaimoonsa. Kuoro, joka koostuu Deianeiran tyttökavereista myötäelää Deianeiran tunnoissa, mutta painottaa viisautta reitin valinnassa. Tästä näyte:

Vaatimaton laivani kulkekoon liki rantoja,
älköönkä voimakas tuuli pakottako purttani
halkomaan aaltoja keskellä merta.
Epäonni ohittaa turvalliset poukamat
ja etsii keskeltä ulappaa laivoja,
joiden märssypurjeet hakkaavat pilviä.

3. näytös. Deianeiran käyttämä taikakeino toimii toisin kuin hänelle oli kerrottu. Herakleen nahkaan palaa kiinni myrkytetty silkkivaate eikä lähe pyhäksään pois. Deianeira arvelee miehensä kuolevan ja aikoo surmata itsensä ja pyytää lopuksi poikaansa tappamaan äitinsä. Poika ei tiedä mitä tehdä.

4. näytös. Herakles kärsii valtavista tuskista. Myrkkyviitta tuhoa häntä sisältä ja ulkoa. Herakles sanoo, ettei pysty enää edes itkemään, mutta hän valittaa monisanaisesti lävitse näytöksen, joten myrkky ei ole iskenyt kieleen. Paikalle saapuvat hänen äitinsä ja poikansa, vaimo on surmannut itsensä. Herakles kehottaa poikaansa naimaan Iolen, orjanaisensa ja jos hänelle nyt jotain syntyy, niin nekin on pojan lapsia. Viimeisenä tulee kuoron mukaan Poiaan poika Filoktetes, jolle Herakles luovuttaa aseensa.

5. näytös. Filoktetes tekee selkoa Herakleen viimeisistä hetkistä. Herakles tahtoi tulla roviolla poltetuksi Oitavuorella. Herakleen äiti Alkmene saapuu paikalle ja jatkaa valitustaan. Lopulta taivaaseen ehtinyt Herakles käy tyynnyttelemässä äitiään ja lähtee sitten takaisin taivaaseen.

Tämä toinen näytelmä oli minusta aikamoinen valitusten sarja runsaalla mytologiakuorrutteella. Antiikin ajan näytelmissä näyttää suuntauksena olleen vanhoihin taruihin viittaaminen tavan takaa.

Itse asiassa aniharvoinhan antiikin näytelmät edes tuntuvat kertovan jotain uutta tarinaa. Ehkä ne ovat senaikaista saippuaoopperaa? Ainakin tässä jälkimmäisessä valitus jatkui alusta loppuun ja joka välissä muistettiin mainita, mitä mainetekoja Herakles on tehnyt, vähän niin kuin mainemainontaa. Saippua Roomassa tunnettiin, mutta oopperasta en tiedä. Roomalaiset kai olivat sen verran visionäärejä, että valmistivat saippuaoopperoita ennen television tai oopperoitten aikakautta.

Kirja oli minulla lainassa huhtikuusta asti. Lauantaina sain viestin, jonka mukaan laina-aika alkoi olla loppumassa. Olin uusinut lainan useamman kerran, mutta lukeminen ei vain ollut kiinnostanut riittävästi. Nyt luin kirjan parissa päivässä ja palautin sen kirjastoon, koska se oli varattu. Kirjassa on 228 sivua.

Kesän 2025 tapahtumia

Vaikka en ole itse tehnyt mullistavan pitkiä lomamatkoja, on kuluva kesä silti pitänyt sisällään sitä ja tätä.

Kesäkuun alussa kävimme vaimon enon 80-vuotispäivillä Uudellamaalla neljän hengen sukulaisporukalla. Yhdellä autolla mentiin. Yövyimme Nurmijärvellä, Röykän kylässä, hotelli Kiljavassa. Se on vuonna 1950 valmistunut ammattiyhdistysliikkeen kansanopisto, isäni aikoinaan kertoi siellä olleensa Yrjö Kallisen luentoa kuulemassa. Röykän kylä näytti tosi kauniilta, tulisikohan käytyä siellä joskus uudelleen?

Kuopion Elon jalkapallojoukkue joutui luopumaan sarjapaikastaan rahavaikeuksien vuoksi. Masentava uutinen. Mutta kai se on ajateltava, että siitäkin on vain elolle eistyttävä.

KuPS sen sijaan peri makean 6 – 2 voiton Gnistanista Kuopiossa. Katselin maalin takaa, kun se on siitä halvempaa.

Heinäkuussa seurailin naisten jalkapallon Euroopan mestaruuskisoja. Olin Ylen maksuttomassa veikkauksessa mukana neljännesvälieriin asti, mutta kun lemmikkijoukkueeni Ranska putosi, meni minulta mielenkiinto veikkailuun. Olin silloin jossain 2000 – 3000 paikkeilla osallistujista. Espanja vielä tiputti Saksan ja meni loppuotteluun. No, Espanjalla on hyvä vasemman laidan hyökkäjä nimeltä Pina. Tykkään hänen pelaamisestaan. Italian hyökkääjä Cantore jakeli upeita maaliin johtaneita syöttöjä.

Tytär kävi reissussa keskisessä Euroopassa ja toi meille kaikille Brussels-sukat. Sitten vaimo lähti siskonsa kanssa Kööpenhaminaan ja toi meille kaikille Denmark-sukat! Pian on tytär lähdössä uudelle Euroopan reissulle. Mitähän sieltä tulee…? 

 

Ennen vaimon reissua kävimme tyttären ja hänen miesystävänsä kanssa Kuopiossa risteilyllä. Prisessanne-alus tiputti meidät Hietasalon saareen, jossa on kuulemma Kuopion hienoin hiekkaranta. Makkaranpaiston ja uimisen jälkeen sama alus haki meidät pois ja kierrätti vielä eteläisessä Kuopiossa. Enpä olisi tuntenut Kumpusaaren seutuja, jos niitä olisi minulle kuvista näytetty. Ei tainnut olla mitään jäljellä entisestä saunailtojen maisemasta. Paitsi muistot. Kuvasta voi päätellä, että pitäisi ruveta laihduttamaan, kun kerran horisonttikin menee vinoon vedessä kahlatessa.

 

Ennen Euroopan matkaansa tytär käväisi luonamme hellettä pitämässä. Juhlimme etukäteen hänen synttäreitään ja kävimme Iisalmen Koivukujabiennaalissa. Teemana oli Totta vai satua? Kaupungin halki kulkevan Pohjolankadun keskellä on koivukuja ja sen keskellä kävelytie. Tälle kävelytielletielle on pystytetty taidenäyttely, jossa on komeaa nähtävää kellenkä vain. Esimerkkeinä Alexander Reichsteinin teos Minotaurus  ketjukolaajalla maustettuna ja detalji Kim Simonssonin teoksesta Kaalimaja.

Kävimme Iisalmessa Pyhän Elian kirkossa, josta ohessa pieni kuva alttarin edustalla olevasta ikonista, jossa Simeon siunaa Jeesus-lapsen. Kuvassa on myös Anna, suomeksi Hanna. Lopuksi einehdimme Kultakupoli-ravintolassa. Minä söin kaksi uunimakkaraa.

Herakles New Yorkissa

Katselin vuonna 1970 valmistuneen amerikkalaisen elokuvan Herakles New Yorkissa (Hercules in New York). Elokuvan ohjasi Arthur Seidelman. Pääosassa Herculesta tai Heraklesta näyttelee Arnold Strong, joka tunnetaan paremmin oikealla sukunimellään Schwarzenegger. Hänen kaveriaan, Pretzietä, näyttelee Arnold Stang. Elokuvassa on mukana myös suomalainen Hollywood-tähti Taina Elg, roolinaan Nemesis, koston jumalatar.

Elokuva on kepeä seikkailukomedia, jossa antiikin Hellaan puolijumala Herakles tympääntyy elettyään parituhatta vuotta Olympoksella hyvällä ruualla ja juomalla. Isänsä Zeuksen tahtoa uhmaten Herakles lähtee maailmalle ja päätyy New Yorkiin. Hän herättää huomiota voimillaan eikä ulkonäkökään ole erityisen vastenmielinen. Muistan, miten meillä oli 70-luvun alussa Arnoldin kehonrakentajakuva poikainhuoneen liukuovessa.

Herakles tutustuu ensiksi Pretzieen, miekkoseen, joka myy pretzeleitä satamassa. Sittemmin Herakles tutustuu myös kauniiseen naisimmeiseen, jolla tosin on jo miesystävä. Muitakin tuttavuuksia ilmaantuu kuvioihin.

Isäpappa-Zeus seuraa tapahtumia Olympokselta jonkinlaisen kristallipallon kautta. Hän uhkaa heittää Heraklesta salamasauvallaan, joka näyttää olevan harjateräksestä taivuteltu ja vaalean hopeanharmaaksi maalattu. Mercurius ja muutamat muut jumaluudet saavat kuitenkin taivuteltua Zeuksen säästämään poikansa. Äitipuoli Juno ei tykkää tästä, eikä Herakleesta ylipäätään. Zeus määrää Nemesiksen kostamaan Herakleelle ja Juno lisää kostoon omat mausteensa. Herakleen ylivertaiset voimat poistetaan ja hänestä tehdään muitten kuolevaisten kaltainen.

Sillä aikaa New Yorkissa Herakles on ajautunut mukaan ammattipainiin ja muihin voimalajeihin. Gangsterit painostavat Pretzietä, joka taipuu paineen edessä ja myy Herakleen oikeudet tukusta seteleitä.

Lopussa asioita setvitään ja sanomattakin on selvää, että jumala ilmaantuu koneesta. Ja lopussa jumala ilmaantuu koneen ulkopuolellakin.

Jumaluudet on kivasti kuvattu, Iso-Arska sopii osaansa mainiosti. Elokuvan mainoksessa Herakles ohjaa valjakkoa New Yorkin keskustan kadulla. Musta valjakko vaikuttaa olevan kuin Ben Hur -elokuvasta. Katsomassani elokuvassa hevosia on vain kaksi ja ne ovat valkoisia. Herakles kaappaa valjakon kadulta, kun sen ohjastaja on ostamassa hodaria. Seuraa kilometrien mittainen takaa-ajo, jossa valjakon ohjastajan perässä juoksee myös hodarin myyjä, joka juoksulenkin jälkeen saa tarjoiltua asiakkaalleen hapankaalit hodarin päälle. Taisi olla elokuvan paras vitsi.

Kesto 91 min.

Siegfried Lenz: So zärtlich war Suleyken

Siegfried Lenz (1926 – 2014) syntyi Saksalle kuuluneessa Itä-Preussissa. Toisen maailmansodan myötä alue jaettiin osaksi Puolaa (mm. Gdansk + Masuria), Neuvostoliittoa (Kaliningrad, entinen Königsberg) ja Liettuaa (Memel, nykyään Klaipeda). Pikanttia saksalaista huumoria ennenvanhaiseen kipakkaan ja omaleimaiseen elämisenmenoon lisäämällä on Lenz keittänyt kokoon kertomuskokoelman kuvitteellisesta itäpreussilaisesta Suleykenin kylästä. Alkuteos So zärtlich war Suleyken ilmestyi vuonna 1955. Suomennoksesta minulla ei ole tietoa, joten olen suomennellut kertomusten nimet omalla ymmärrykselläni. Kirjan nimi voisi olla suomeksi vaikka Niin oli hempeä Suleyken.

Lainasin tästä kirjasta helpotetulla saksan kielellä tehdyn satasivuisen kirjasen Kuopion kirjastosta. Kyseessä on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut saksan kielellä. Kirjassa on lähes joka sivun alalaidassa selitetty lukijalle muutama ilmaisu nykysaksaksi. Lukijan iloksi sivuille on livautettu hauskanpuoleisia piirroskuvia, jotka teki Erik Strøm. Kirjan on helpotetuksi toimittanut Gisela Betke Nielsen. Kirja kuuluu Easy Readers -sarjaan ja se on painettu Tanskassa vuonna 1977.

Der Leseteufel. (Lukemisen piru) Kertojan isoisä Hamilkar Schaß oli innokas lukija. Vihollisen lähestyessä kotiseutua Hamilkar löysi ilokseen kirjan ja luki sitä niin innoissaan, ettei huomannut vihollisen saapuneen.

Füsilier in Kulkaken. (Kulkanenin fusilieerit) Isoisä saa kutsun seutukunnan puolustusvoimiin. Siellä puuhaillaan oletettujen salakuljettajien kiinniottamiseksi. Vielä ei ole tärpännyt, mutta annas olla kun Hamilkar saapuu paikalle.

Das Bad in Wszscinsk. (Kylpy Wszscinskissä) Kertojan mukaan puolalaiset lausuvat paikannimen oikein melodisesti. Hän kuvailee miten järjestyikään vanhan tädin kylpy majatalon isossa paljussa.

Duell in kurzem Schafspelz. (Kaksintaistelu lyhyessä lampaantaljassa) Kertojan eno lyö karjakauppiaan kanssa vetoa Napoleonin etunimistä ja voittaa suuren summan rahaa. Omaisuus masentaa miehen, kunnes postinkantaja neuvoo häntä hankkimaan reen ja hevosen. Rekiretkellä eno kohtaa vedonlyönnissä hävinneen karjakauppiaan kapealla metsätiellä.

So war es mit dem Zirkus. (Näin kävi kun sirkusta seurattiin) Anita Schiebukatin sirkus joutuu lujille Suleykenin juurevalla tavallansa tiedostavan maalaisyleisön edessä.

Der rasende Schuster. (Raivoisa suutari) Suutari ajautuu jokikalastajan kanssa kiistaan siitä, olisivatko ritarit edenneet pisemmälle, jos heillä olisi ollut käytössään polkupyörät. Kiista päätetään ratkaista uintikilpailulla. Toivoisin jotenkin käsittäneeni väärin tämän tarinan, mutta onhan siinä ihan lupsakka lopputoteama.

Die Kunst, einen Hahn zu fangen. (Miten kukko napataan) Kukkoa ei vie kettu eikä hilleri ja kukkovaraskin jää kiinni karhunvatukkapehkeitten keskellä.

Ein Kleinbahn namens Popp. (Kapearaiteinen rautatie nimeltä Popp) Edistys kohtaa vastarinnan maalaisväestön vieroksuessa uudistusta. Hiilijalanjälki katoaa Suleykenin nurmen alle.

Die Reise nach Oletzko. (Oletzkon reissu) Amadeus Loch tarvitsee kilon nauloja ladon rakentamiseen. Sitä varten on tarpeen käväistä rautakaupassa Oletzkossa. Koska vieraassa paikassa ei ole mukava olla yksin, hän pyytää vaimonsa mukaan. Vaimo pyytää mukaan veljensä ja tämä taas jonkun muun, joten lopulta koko kylän väki lähtee Oletzkoon naulan ostoon. Matkailu avartaa, seuraavassa reissun sattumuksia:

Es wurden zwei Kinder geboren, der alte Logau verlor sein Holzbein, zwischen dem Schuhmacher Karl Kuckuck und dem Flußfischer Valentin Zoppek brach ein Streit aus. Man sah einen alten Auerochsen, der sich aber später als Kuh herausstellte. Man besah die merkwürdigen Kartoffelfelder von Schissomir und unterbrach die Fahrt, um den berühmten Kulkaker Füsilieren bei der Übung zuzusehen. Und man bekam natürlich ein Kilo Nagel in Oletzko.

Matkalla syntyi kaksi lasta, vanha Logau kadotti puujalkansa, suutari Karl Kuckuck ja jokikalastaja Valentin Zoppek riitaantuivat. Nähtiin vanha alkuhärkä, joka sittemmin paljastui lehmäksi. Katseltiin Schissomirin merkillisiä perunapeltoja ja pysähdyttiin seuraamaan Kulkakenin fusilieerien harjoituksia. Sekä saatiin kilo nauloja Oletzkosta.

Dienst am Geist. (Hengen palveluksessa) Kyläkoulun opettaja varautuu tarkastajan tuloon laittamalla lapset siivoamaan koulun ja oman huushollinsa. Tarkastaja saapuu ulkohuussin tyhjennyksen aikaan.

Eine Sache wie das Impfen. (Semmoinen seikka kuin rokotus) Leskiäidin kuudentoista lapsen taloudesta alkaa kiertää huhuja, joten toimikunta saapuu asiaa tarkastelemaan.

Der Mann im Apfelbaum. (Mies omenapuussa) Mies juttelee omenapuulleen sen verran paljon että nuori vaimo tulee mustankipeäksi. Mies kertoo jatkavansa elämäänsä kuolemansa jälkeen omenapuussa, jotta voi sieltä tarkkailla vaimoaan.

Die Schüssel der Prophezeiung. (Ennustuskulho) Majatalon pitäjä on huolissaan tulevista ampumakilpailuista ja menee ennustajan luo kysymään mitä tuleman pitää.

The Great White Silence

The Great White Silence on nimeltänsä dokumenttielokuva englantilaisen Robert Falcon Scottin johtamasta tutkimusmatkasta Antarktikselle vuosina 1910 – 1913. Scottin ryhmä matkasi Etelämantereelle Uuden-Seelannin kautta. Mukana matkalla oli kuvaaja Herbert Ponting, jota voidaan pitää elokuvan ohjaajana. Mykkäelokuva monin tekstiosuuksin valmistui vuonna 1924. Vuonna 2011 elokuva kunnostettiin ja siihen lisättiin meren jääkuoren jähmeää liikehdintää mieleentuova musiikki, jonka sävelsi Simon Fisher Turner. Katselin youtubesta tämän dokumenttielokuvan.

Etelänapaa tavoitelleen tutkimusretkikunnan käytössä oli tammilankuista tehty, metallivahvisteinen ja siten jäätä murtamaan kykenevä alus nimeltä Terra Nova. Koko matka oli varmaankin Yhdistyneitten Kuningaskuntien voiman- ja taidonnäyte. Tarkoituksena oli ennättää etelänavalle ennen norjalaista Amundsenia, jolla oli samankaltaiset pyrkimykset. Amundsen ehätti navalle ensin. Scottin ryhmä joutui pettymään ja lopulta kaikki viisi etelänavalle saakka matkannutta miestä kuoli paluumatkalla tukikohtaansa - Scott heidän joukossaan. Heistä kolme viimeksi kuollutta löysi partio, joka lähetettiin naparetkeilijöitä vastaan. Elokuvan alussa ja lopussa korostetaan, että Scott ja hänen miehistönsä tekivät parhaansa maansa puolesta.

Koska tutkimusmatka kesti paljon kauemmin kuin vaellus rannikolta Etelänavalle, tarjoutui kuvaaja Pontingille aikaa tallentaa Etelämantereen näkymiä. On sanottava, että hänen kuvauksensa on erittäin vaikuttavaa. Katsoja saa nähdä paitsi laivan miehistön hauskanpitoa, myös valtavia jäävuoria ja Etelämantereen asujaimia. Weddellinhylkeet ja miekkavalaat, jääpingviinit ja etelämantereenkihut käyvät selviytymistaisteluaan, joka jatkuu tänäkin päivänä. Ponting esittelee nämä eläimet hauskasti ja silti kunnioituksella. Eläimiä on seurattu tarkasti, elokuva vetää vertoja nykyisille luontodokumenteille.

Tutkimusryhmällä oli mukana omiakin eläimiä. Siperiasta hankitut ponit toimivat vetojuhtina, samalta seudulta oli mukana rekikoiria. Retkikunnan miehet liikkuivat jonkin verran hiihtäen ja ison osan matkasta kävellen. Tukikohdassa oli myös telaketjuilla liikkuva traktorin tai lumikelkan tapainen menopeli, joka kulki suunnilleen kävelyvauhtia. Tällainen kulkuneuvo ei kaiketi soveltunut epätasaiseen maastoon ja polttoainetta olisi varmaankin tarvittu liikaa.

Tässä puheena oleva elokuva on todella kiinnostava näyte siitä, mihin kameralla on pystytty jo sata vuotta sitten. Luonnon mahtavuuden kuvaamisessa kamera voittaa mielestäni kirjoitetun sanan. Tietysti aina on kyse myös osaamisesta, kuvaajan tai kirjoittajan valinnoista. Ponting ymmärsi jo sata vuotta sitten, että katsojaa kiinnostaa sekin, miten kuvat on saatu otettua.

Kesto 108 min.