Ääniä Nooan arkista & Kaiken maailman eläinsadut

Luetut kirjat:

Carmen Bernos de Gasztold: Ääniä Nooan arkista

Alkuteos: Prières dans l'arche (vuodelta 1962)

suomennos Rauni Turkia 1965

kuvitus Osmo Omenamäki (63 sivua)

Kaiken maailman eläinsadut (vuodelta 2011)

toimittanut Katriina Kauppila

kuvitus Matti Pikkujämsä

useita kirjoittajia, useita suomentajia (165 sivua)

Ranskatar Carmen Bernos de Gasztold, jolle löytyi netistä vain syntymävuosi 1919, kirjoitti osin sota-aikaan tekstejä, joissa eläimet rukoilevat. Tosin ensimmäisenä kirjassa on Nooan rukous, hän on ainut ihminen, joka on saanut kirjaan oman rukouksensa. Kirjoitukset on järjestetty kirjaan siten, että ne ovat Nooan arkissa pelastumista odottavien huokauksia.

Toisaalta useimmissa rukouksissa eläimet puhuvat niinkuin ne eläisivät tavanomaista elämäänsä, mukana ovat mm. pienen kultakalan ja vetojuhdan rukoukset.

Runot/rukoukset tuli luettua sen verran rapsakkaan tahtiin, että hieman hämmästelin, oliko nämä tekstit alunperin tarkoitettu aikuisten luettaviksi. Kirjastosta kirja löytyi lasten- ja nuortenosastolta. Kuvitus liikkuu niillä rajoilla, että nuorisoteoksesta voisi olla kyse. Joka tapauksessa minuun vetosivat eniten aasin ja apinan rukoukset, koska niissä oli dramaattista huono-osaisuuden vetovoimaa. Aasia lyödään, apinaa pidetään narrina, porsas saa pelätä murean lihansa päätyvän ihmisten ruuaksi, kultakala toivoisi pääsevänsä uiskentelemaan kaislikkoon. Jokainen rukous päättyy sanoihin Tapahtukoon niin! Viimeiset rukoukset esittävät kyyninen korppi ja toivoa, iloa ja lempeyttä kuvastava kyyhkynen. Ihan oma juttunsa on, vastaavatko eläinten luonnehdinnat niitten todellista luonnetta.

Kaiken maailman eläinsadut  on tuore satuvalikoima, jossa sadut on järjestelty kolmeen osastoon. Aluksi ääneen pääsevät vanhat kansansadut, sitten vuorossa ovat klassikot ja lopuksi esitellään lukijalle uusia satuja etupäässä Suomesta. Mukana on sopivasti satuja, jotka olivat ketjukolaajalle tuttuja ja tuntemattomiakin löytyy.

Kansansatujen joukosta minua ilahduttivat tietysti eniten sadut, joita en entuudestaan tuntenut: intiaanisatu myyrän ja kilpikonnan riitaantumisesta, afrikkalainen satu hämähäkistä ja intialainen satu puheliaasta kilpikonnasta. Hienopuheisimmin puhutteli kuitenkin venäläinen satu, jossa karhuisä etsii karhunpojilleen lapsenpiikaa. Päästäkseen kiinni karhun korppusäkin sisältöön lapsenpiian paikkaa hakee useampikin metsän eläin. Jänis antaa työhönottohaastattelussa karhulle seuraavan työnäytteen:

Minä hoivaan pentujasi ja puhelen niille: ”Pienet rakkaat karhut, kultaiset, pörröiset, herttaiset karhut! Istukaa hiljaa, simaturkit, älkää rähiskö, älkää tömistäkö, isäsenne tuo teille metsästä hunajaa ja mustikoita, hyvää kultaista hunajaa ja ämpärillä mustikoita. Karhuseni, malttakaahan, karhuseni!” Niin minä juttelen niille ja silitän niiden selkää ja pientä pehmoista mahaa, ja minä sanon: ”Oi te pienet karhut! Oi te hullunkuriset herttaiset mesimahat, mustikkasuut, hunajakämmenet karhut!”

(Suomennos Eeva-Liisa Manner, vuodelta 1966)

Jotta en pilaa lukijalta jännitystä, en paljasta, saako jänis piian paikan.

Vaikka perinteiset eläinsadut ovat aika tuttuja, Bremenin kaupungin soittoniekat jaksoi silti hauskuuttaa erikoisella ajatuksellaan eläimistä musikantteina. Ruman ankanpoikasen traagisesta kohtalosta lukiessani olin nukahtaa sohvalle.

Uusista saduista löytyi aika räväköitäkin tarinoita. Jukka Itkosen ja Kari Hotakaisen miehekkäät, parodiansävyistä, absurdinpuoleista huumoria sisältävät sadut saivat hymyn huulilleni. Hannele Huovin satu Kenguru kertoo poikasesta, jolle kasvavat jo viikset, mutta lähtö emon pussista ei vain houkuta. Sen voi laskea kuuluvan koko kirjan parhaimmistoon.

Yhteenvetona sanoisin sen, että on aika tarkka homma mitä eläinten voi kirjallisuudessa antaa toilailla – tai sitten on mahdollista mennä ylitse aika monien rajojen ja kirjoittaa kuten Itkonen ja Hotakainen. Satujen ja runojen kääntäminen ja ylipäätään niitten sepittäminen on myös tarkkaa touhua, jossa varomaton sanavalinta tai sekava sanajärjestys voi leväyttää muuten ihan kehityskelpoisen tekstin.

Kuten tunnettua ovat ihmiset nähneet eläimissä inhimillisiä piirteitä tai niitten käytöksessä piirteitä, jotka viittaavat johonkin ihmiselle tyypilliseen käyttäytymiseen tai ominaisuuteen. Niitä näkemisiä voi kritisoida tai ottaa ne vain sellaisenaan. Jos kirjassa kuvataan ahkeraa muurahaista, voi lukija vääntää asian mielessään siten, että kaipa muurahaiskekoon ahkeriakin muurahaisia mahtuu, vaikka muurahaiset suurimman osan päivästä lepäilisivätkin.

Vanhus ja meri & Hän lähti valaiden matkaan

Luetut kirjat:

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Alkuteos: The Old Man and the Sea vuodelta 1952

suomennos Tauno Tainio v. 1952 (133 sivua)

Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan    runoja

vuodelta 2011 (96 sivua)

Amerikkalainen Ernest Hemingway (1899 – 1961) kirjoitti pienoisromaanin vanhemmasta mieshenkilöstä, joka työskentelee omaan lukuun ja laskuun kalastajana pienellä paikkakunnalla Kuuban pohjoisenpuoleisella rannikolla. Mies laskettelee pienellä kalastusveneellään Golf-virran viemänä ja toivoo kunnon saalista pitkän kalattoman kauden jälkeen. Veneessään hän ajattelee kalakaveriaan, nuorta Manolin-poikaa, joka on hypännyt toisen kalastajan kyytiin ja hän miettii suurta amerikkalaista baseball-pelaajaa, DiMaggiota, joka kärsii luukannuksesta kantapäässään. Siimojensa lisäksi vanha mies kelailee muistojaan. Hän on mies, jota on kunnioitettu, mies, joka ei ole antanut periksi. Kalastajan odotus palkitaan ja hänen koukkuunsa tarttuu saalis, joka vetää miestä perässään uljaana ja voimakkaana.

Vanhus ja meri on kyllä kuvaus kalastajasta, se on kuvaus voimainkoettelusta, mutta nykyeuroissa ketjukolaaja lukee sen vertauskuvallisena kuvauksena siitä, miten luonnon kanssa kilpasille lähtiessä todennäköisesti ennen pitkää tulee käymään. Minun lukukokemukseni sanoo, että vertauskuvana vanha mies on luonnonvaroja ymmärtämättömästi hyödyntävä maailma, joka on kyllä sympaattinen, lämmin ja kekseliäs, mutta toisaalta myös liian ylpeä tai liiaksi omaan osaansa asettunut hoksatakseen milloin raja on ylitetty, milloin on pysähtymisen paikka. Vanhaa kalastajaa mietityttää baseball-pelaajan luukannus, mutta omien kannusten naulaan heittäminen ei käy mielessäkään. 

 

Silene Lehto (s. 1979) lähtee ensimmäisessä runokokoelmassaan eläinten maaimoihin. Lähes jokaisessa kokoelman runossa ainakin mainitaan jokin eläin. Eläimet luikertelevat runojen tapahtumiin kuin viidakko temppelin raunioille. Vaikka kokoelman nimessä lähdetään juuri valaiden matkaan, ovat monet muutkin eläimet näkyvästi kärkkymässä osaansa ihmisten elämässä. Eläinmaailma ja luonto muu edustavat mielestäni Lehdon runoissa sitä luontevaa suhdetta elämään, joka nykyisessä teknistyneessä maailmassa on ihmiskunnalta unohtunut jollekin edelliselle metroasemalle. (Noh! ketjis...!) Myös Lehdon runoissa on huumoria, ajattelumalleilla ja sanonnoilla leikittelyä.

Kokoelma on jaettu nimettyihin lukuihin, joihin runot tosiaan vaikuttavat liittyvän. Mielestäni kokoelman tietynlainen lukko-osio on nimeltään Olen ajatellut sinua paljon, Herra D. Avainruno taas voisi olla kokoelman aloittava lyhyt runonen Oliko se kaukokatseisuutta. Vastaus vaikuttaa lukitulta. En ymmärrä miksei Herra D:n nimeä voi sanoa suoraan. Jos kyseessä olisi Herra vB, arvaisin heti että kyseessä olisi Peter von Bagh, sillä hän on kirjoittanut kirjan nimeltä Lajien synty, jonka nimiseen teokseen eräässä runossa viitataan.

Näitä kahta kirjaa yhdistävät paitsi merelliset eläimet, myös kummankin kirjan Herra D. Lehdon runojen isällinen sankarihahmo, Herra D, huom! Herra isolla alkukirjaimella, saa tässä tekstissäni vastaansa romaanin suuren DiMaggion. Runossa nimeltä Rouva D nimetään Herra D kuin itse Jumalaksi, isolla alkukirjamella. Runo loppuu sanoihin: jos kosketatte häntä nyt, pääsette lähemmäs taivasta kuin kukaan elävä ikinä. Uuden luontokäsityksen luoja, herra Darwin, lienee Lehdon runoteoksen ihmisen väylä takaisin luonnolliseen yhteyteen maapallon ja elämän kanssa. Hemingwayn romaanin pesäpallotähti, suuri DiMaggio, on ajanvietteen sankari, epätodellisen viihdemaailman ilmielävä ikoni. Kun vanha kalastaja palaa uuvuttavalta meriseikkailultaan, hän haluaa nähtäväkseen viime päivien lehdet, luultavasti koska baseball-tulokset kiinnostavat häntä niin kovasti. Tämä sinänsä kotoisa ja sympaattinen toive on tilanteeseen nähden mieletön ja se kuvaa erinomaisesti sitä maailmaa, jossa myös me tänä päivänä elämme. Kännykät ja tietokoneet sosiaalisine virtuaalimaailmoineen on aina oltava ulottuvilla – niissä hiippailevat tämän päivän viihdeikonit. Annanpa tästä aiheesta viimeisen sanan Silene Lehdolle. Runosta Herra D löytyvät seuraavat säkeet:

Sinun ei olisi pitänyt sanoa, että me emme ole Luojan luomia,

kirjoittaa kaikkia niitä lajeja ihmisten muistiin,

mutta ethän sinä ajatellut, miten vaarallista se voisi olla,

(sillä ihmisten täytyy aina uskoa johonkin itseään suurempaan!)

Konrad Lorenz & Lehmän kohtaaminen

Luetut teokset:

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat   Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana

Alkuteos Er redete mit dem Vieh, den Vögeln und den Fischen vuodelta 1949

Suomentanut Juhani Koskimies vuonna 1953 (225 sivua)

Lehmän kohtaaminen

Valio Oy:n julkaisu, jossa ihmiset kertovat kokemuksiaan lehmän kohtaamisesta

Ilmestynyt vuonna 1995 (59 sivua)

Itävaltalainen tohtori Konrad Lorenz (1903 – 1989) kertoo kirjassa Eläimet kertovat kansantajuisella tavalla monista hauskoista sattumuksista, jotka hän on eläinten parissa työskennellessään saanut kokea. Hän myös kertoo havainnoistaan eläinten käyttäytymisen tutkijana. Vuonna 1973 Lorenz sai ottaa vastaan Nobelin lääketieteen palkinnon yhdessä kahden muun tutkijan kanssa.

Lorenz kertoo ottaneensa monenlaisia eläimiä lemmikikseen kotitaloonsa. Hänen akvaarioissaan eleli kalojen lisäksi mm. vesipäästäisiä, joitten elämästä Lorenz kertoo suurella innostuksella ja kiinnostavasti. Erityisen tunnettu Lorenz oli naakkatutkijana. Naakoista kertova luku onkin kirjan pisin ja yksityiskohtaisin. Myös koirille on omistettu oma lukunsa, Lorenzin mukaan koirat polveutuvat pääosin kesyyntyneistä kultashakaaleista. Minusta tämä väite on niin kiva, että aion uskoa siihen kuin vuoreen vaikka mitä mitokondrio-dna:ta tutkittaisiin.

Valio Oy pyysi vuonna 1994 ihmisiä lähettämään kirjoituksia ja valokuvia aiheesta ”Kerro, kuinka kohtasit lehmän”. Saadun materiaalin pohjalta syntyi kirjanen tavallisten kansalaisten lehmään liittyvistä tositarinoista. Tarinoissa lehmä kuvataan yleensä lähes myyttisenä, lauhkeana ja lämpöisenä hahmona. Monet kertojat korostavat lehmän tehtävää maidon tuottajana, monet ovat saaneet lehmän seurasta lohtua ja jotkut jopa turvaa. On joukossa tosin niitäkin kertojia, jotka ovat pelästyneet metsästä ilmestyvää nautaeläintä.

Lehmänkasvattajille lehmistä luopuminen on ollut rankka paikka, kirjoittajista moni myöntää kaipaavansa lehmiä. Lehmistä käytetään nimeä, aika tavallisia ovat Heluna ja Mansikki. Muistui mieleen, että Edith Södergranin lehmän nimi oli Punikki, joka kuuluu ennen vanhaan olleen tavallinen lehmän nimi. Myös Konrad Lorenz nimesi kasvattieläimiään. Tosin naakkayhteisön jäseniä oli sen verran paljon, että nimien alkuperänä toimivat lintujen jalkoihin kiinnitetyt värilliset renkaat, esim. Keltavihreä, Punakeltainen tai Vasenvihreä (sen jalan mukaan missä rengas oli). Vesipäästäisiä Lorenz ei nimennyt. Kun päästäiset sitten ruokintavirheen takia menehtyivät, Lorenzia harmitti tutkimustyön kuivuminen kasaan. Lehmänkasvattajille lehmistä luopuminen on selvästi ollut kova paikka. Erona maatalouden harjoittajiin on, että Lorenzin kotitaloon jäi jonkin eläinlajin hävittyäkin aikamoinen liuta elikoita – varsinkin naakkoja ullakolle.

Ennen kaikkea minua lukijana kuvannee se, että pidän lyhyistä kertomuksista, sen vuoksi varmaan lehmästä kertovat lyhyet tarinat viehättivät minua. Myös Lorenzin lyhyissä kuvauksissa asustavat hänen kirjansa todelliset helmet. Toisaalta naakkayhteisön sosiaaliset rakenteet, lintujen ääntelyn merkitys ja pitkät parisuhteet ovat tietysti nekin kiinnostavia.

Lehmistä kertovassa kirjassa parhaiten omien tuntojeni mukaisesti tätä eläinkunnan uljainta edustajaa kuvaa Raimo Suhonen, Uuraisten VPK:n palomies, joka kertoo suohon uponneen lehmän pelastustehtävästä ja päätyy seuraavanlaiseen filosofointiin:

Tuon elikon rauha ja yksinkertainen viisaus ovat omalla tavallaan vastaus kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin olemassaolon tarkoituksesta ja maailmanjärjestyksestä. Näin on maailma tarkoitettu, lehmä ja ihminen yhdessä, molemmat tässä ajassa omaa tehtäväänsä yhteistyössä täyttämässä. Että jotain näin tasapainoista ja selvää voikin tänä päivänä olla olemassa. On tämä ihana maa.

Eläimellinen elokuu

Elokuussa lukemisharrasteeni teemana ovat eläimet. Tarkoituksenani oli tehdä tähän jonkinlainen johdanto, jossa luettelisin mitä Kalevalassa kerrotaan karhunkaadosta ja hirvenhiihdosta. Kalevalaa vähän selailin, tuli muuta mielenkiintoista tekemistä. Johdantoa varten luin myös Runebergin runokertomuksen Hirvenhiihtäjät, jossa itse hirvenmetsästys hiipuu sivuosaan.

Ajattelin lukea uudelleen myös Franz Kafkan novellin Selonteko akatemialle, jossa puhumaan opetetulta apinalta tiedustellaan, millaista sen elämä oli viidakossa. Apina muistaakseni vastaa, ettei voi kuvailla tuntemuksiaan ajalta, koska sen muistot ovat kadonneet. Myös Muodonmuutos olisi sopinut teemaan. Siinä vuokranantajaperhe lähtee helpottuneena ajelulle, kun on päässyt eroon kuoriaiseksi muuttuneesta vuokralaisestaan. Kumpaakaan novellia en viitsinyt tässä vaiheessa lukea.

Olen valinnut luettavakseni kirjallisuutta, jossa ihmiset kertovat eläimistä. Tiukan karsinnan jälkeenkin pöydänkulmalle jäi kymmenen kirjaa. Aika luultavaa on, että jotain jää lukematta, mutta jääköön. Ryhmittelin kirjat siten, että yritän lukea ne pareina. Sitten vertailen kutakin kirjaa pariinsa. Kirjat pareittain järjesteltyinä ovat seuraavat:

Kaiken maailman eläinsadut

Carmen Bernos de Gasztold: Ääniä Nooan arkista

Käpälän kosketus – Unohtumattomia eläintarinoita (useita kertojia)

Antologiaryhmä: Tunne eläin

Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat

Lehmän kohtaaminen (Valion julkaisu)

Yrjö Kokko: Parhaat ystäväni

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Saa nähdä mihin saakka kiinnostukseni riittää. Olen lukenut lähes loppuun yhden kirjan ja jo nyt suussa on tervan maku, lähes päivittäin tekisi mieli nauttia jotain muuta kemikaalia. Ehkäpä tällaisia teemakuukausia pitäisi viettää vain kerran vuodessa, kaksi parhaassa? Mutta enköhän minä noista joitakin lukea päkerrä.

Perin pateettinen ylistys kotiseudulle

  

 

Kotiseutu, tuttavani!

Synkkä sielu kuusikon,

tumma mielenmaisemani

etkä silti lohduton.

Jylhä vaara kasvaa siellä,

rajanaanko taivas lie?

Punapölyn jaksaa niellä

savolainen rautatie.

Lempeästi, muistissani,

tunnen tornin kaupungin.

Kotiseutu, tuttavani,

ennen niinkuin vastakin.

Msaho – Runoja ja Kertomuksia Mosambikista

Inger Bäcksbackan kokoama ja Sanna Pernun suomentama Msaho-antologia esittelee mosambikilaisten kirjoittajien tuotantoa. Runot ja kertomukset on järjestelty aiheitten mukaiseen aikajärjestykseen, niin että niistä piirtyy usean kertojan välittämä kuva Mosambikin ajasta Portugalin siirtomaana, vapautumistaistelusta ja mosambikilaisten elämästä itsenäisessä valtiossa. Johdannossa Inger Bäcksbacka käy lyhyesti läpi maan kirjallisuuden historian. Kaikki kirjan kirjoittajat esitellään lyhyesti kirjan lopussa. Msaho on mosambikilaisen laulu-, musiikki- ja tanssiperinteen nimitys. Nimeä käytetään myös uudemmista lausuntatapahtumista, joissa kirjailijat itse esittävät tekstejään vaikkapa puistoissa.

Kirjan alussa esitellään kertovaa laulurunoutta ja kansantaruja. Siitä siirrytään eurooppalaisen perinteen mukaiseen runouteen, jonka teemana on afrikkalaisen väestön alistaminen ja köyhyys sekä kytevä halu nousta vastarintaan. Kuitenkin vasta João Diasin novelli Godido avaa tarinana tien kohti omaa, itsenäistä toimintaa. Novellissa murrosikäinen mustan äidin ja valkoisen isännän poika kyllästyy elämäänsä kylässä, jossa häntä odottaa pakkotyö. Hän lähtee tiehensä tavoitteenaan suuri valkoisten kaupunki.

Godidoa seuraavat Luís Bernardo Honwanan kolme novellia, jotka ovat kaikki erinomaisia. Pitempi novelli Ruokatunti sijoittuu maissipellolle, jota Madala, vanhempi mieshenkilö, kitkee tiukan työnjohtajan alaisuudessa ja paahtavassa helteessä. (Sattumalta luin tämän novellin puutarhakeinussa pistävässä iltapäivän auringossa, joten osaksi oli helppokin samaistua tarinaan.) Ruokatauon aikana Madalaa tulee tapaamaan hänen tyttärensä Maria. Novelli kuvaa alistamista ja alistumista, häpeää, myötähäpeää, inhoa ja itseinhoa. Madalan käsi pusertuu nyrkkiin kuvitellun rikkakasvin ympärille, mutta hän tajuaa, ettei hänellä ole voimia tempaista kasvia maasta.

Vastarinnasta ja vapautumistaisteluista kertovia novelleja on kumpiakin yksi. Brasilialaisen, paljon Mosambikissa oleskelleen lehtimiehen Licinío Azevedon novelli Tunnemme Lourenço Marquesin kertoo kuulustelusta ja kidutuksesta hyvin uskottavalla tavalla. Sissisoturin kohtalonhetkistä kertoo Azevedon novelli Maantiellä.

Itsenäistymisen myötä runoilijat siirtyvät kirjoittamaan rakkaudesta ja runojen kirjoittamisesta vaikka itsenäistymistaistelujakin muistellaan. Novellisteista viimeisenä mutta ei vähäisimpänä esitellään Mia Couto, jonka vuonna 1986 ilmestyneen kokoelman Öiset äänet  novelleista voi jälkiviisaana aavistella kirjailijan suuntautumista afrikkalaisten myyttien pariin. Erityisesti kirjan viimeinen novelli, Tarina henkiin heränneistä, tuo mieleen Plumeriaverannan ennakkoluulottoman asenteen elämän ja kuoleman rajan ylittämisessä.

Onko Msaho-antologialla jotakin perimosambikilaista tarjottavaa suomalaiselle lukijalle? Tietysti runojen ja tarinoitten tapahtumat sijoittuvat Mosambikiin ja kertovat mosambikilaisista, mutta kerrontatapa ja -tyyli vaikuttavat olevan tiukasti sidoksissa eurooppalaiseen kirjalliseen perinteeseen. Voi hyvällä syyllä kysyä olisiko ketjukolaajassa sitten miestä lukemaan puhtaasti afrikkalaiseen perinteeseen nojaavaa kerrontaa? Eiköhän liene niin, että tarinat räätälöidään ympäri maailman jokseenkin samojen valmiskaavojen mukaan. Oman äänen löytäminen kerrontatavassa – varsinkin sellaisen jonka lukijat helposti hyväksyvät – on hyvin hankalaa. Tämän kirjan myötä mosambikilainen kirjallisuus on kumminkin löytänyt paikkansa savolaisen ”laitakaupungin(kirjaston) katukylttiin”.

Jorge Amado: Quincas Vesikauhun kolme kuolemaa

Brasilialainen Jorge Amado (1912 – 2001) kirjoitti vuonna 1959 (julkaistu vuonna 1961?) lyhyen romaanin (tai pitkän novellin) kulkuriksi ryhtyneestä verovirkailijasta. A Morte e a Morte de Quincas Berro d'Áqua  kääntyi Jyrki Lappi-Seppälän käsissä suomenkielelle vuonna 1982. Jyrki Lappi-Seppälä kirjoitti kirjan loppuun myös jälkisanat, joissa hän käy läpi Jorge Amadon tuotannon eri vaiheita ja kirjailijan teemoja.

Amadon veijaritarina sijoittuu kaupunkiin, josta käytetään kirjassa nimitystä Bahia. Sentään jossain mainitaan Salvador, jolla nimellä kaupunki nykyään tunnetaan. Ohimennen mainitaan myös Lacerdan hissi, joka on jäänyt mieleeni television matkailuohjelmista. Kyseessä on merenrantakaupunki ja niinpä merielementillä on oma merkittävä osuutensa tapahtumiin.

Verohallinnon virkamies Joaquim Soares da Cunha on eräänä päivänä tympääntynyt täydellisesti elämäänsä, jättänyt perheensä ja työnsä ja ryhtynyt elämään kulkurina. Hänestä on kehkeytynyt Quincas Vesikauhu, tunnettu irtolainen, jota sanomalehdet ovat kuvailleet sanoilla

”Salvadorin puliukkojen keisari”, ”kauppahallin rinteen ryysyläisfilosofi”, ”laitakaupungin senaattori”, ”Quincas Vesikauhu, kulkurien kulkuri”

Oma perhe on hävennyt silmät päästään, mutta toisten kulkureitten sekä prostituoitujen joukossa Quincas on nauttinut suurta arvonantoa. Niinpä kuoleman kohdatessa Quincasin, surevat hänen lähtöään erityisesti hänen viime vuosien tuttavansa ja he surevatkin ihan erityisellä tavalla. Kertomuksessa ei kaiveta avuksi Jumalaa koneesta vaan koneeseen kaadetaan rommia siinä toivossa, että vainajakin sattuisi vielä virkoamaan. Ja lopuksi kunnon kapakkakierros maagisilla mausteilla ryyditettynä.

Amado kuvaa lämmöllä ja hyväntahtoisella huumorilla laitapuolen kulkijoita. Vakaassa yhteiskunnallisessa asemassa elävät ja taloudeltaan tasapainossa olevat ihmiset kuvataan kylmäkiskoisina ja ulkokultaisina. Vaikuttaa siltä, että Amadon ihmisrakkaudella on rajansa ja että kirjailija asettuu rajan sille puolen, jossa ihmisellä on suurempi vapaus nauttia elämästään.

Kirjassa on 109 sivua ja luin sitä kuusi tuntia. Alun perin kuvittelin lainaavani vanhan merimiehen jutuista kertovan romaanin, mutta sitä ei ollutkaan kirjastossa vaan tämä teos oli ainoa Amadon kirja koko hyllyssä. Oikeastaan tämä oli minulle varmaan parempi valinta, sillä se merikarhukirja olisikin ollut paljon pitempi ja luulenpa että tässä oli minulle juuri sopiva Amado-annos tällä erää. Sinänsä kerronta oli sillä tavalla leppoisan epäkonventionaalista, että voisi kai tuota joskus lukaista enemmänkin.