Osmo Laatukallio: Jumalan palvelija lempeästi hymyilevä Varvara

Tässä kirjoituksessa kuvailtua kirjaa ei ole olemassa. Ei ole olemassa myöskään kirjan kirjoittajaa. Onko ollut olemassa lempeästi hymyilevä Jumalan palvelija Varvara, sitä en minä tiedä ja voineeko tuota kukaan muukaan tietää. Niin paljon eilen tapahtunutta on jo tänään unohtunut. Mitä tapahtui Sardesin kaupungissa vuonna 123 jaa tai jonain muuna vuonna? Mistä sitä tietää! Itse asiassa omistan tämän kirjoituksen kaikille Jumalan palvelijoille, joista kukaan ei tiedä yhtään mitään. Olen varma, että omistan kirjoitukseni erittäin suurelle joukolle hyvää tarkoittaneita ihmisiä. Ehkä heitä voisi nimittää Herran hiljaisiksi? Ehkä he ovat juuri sitä mitä minä lähimmäisellä otaksun tarkoitettavan.

Toinen toisiaan tukevia rukouskynttilöitä

Sardesin kaupungissa nykyisen Turkin alueella elänyt Varvara, jonka tarkempia henkilötietoja ei tunneta, on kristinuskon merkkihahmoista noin muutoinkin varsin vähän tunnettu. Kristinuskon myyttien tutkijan Osmo Laatukallion (s. 1956) teos Jumalan palvelija lempeästi hymyilevä Varvara esittelee tämän kristinuskon varhaisen merkkihenkilön asiasta kiinnostuneille lukijoille.

Koska Varvaran elämänvaiheista tiedetään kovin vähän, on Laatukallion kirjakin melko lyhyt ja sellaisena miellyttävää luettavaa vaikka mätäkuun aikana. Laatukallio on paneutunut aiheeseen vakavissaan ja kuvallista informaatiota on tarjolla roppakaupalla. Kirja esittelee Sardesin kaupungin menneisyyttä ja nykyisyttä, jotka kietoutuvat tietyllä tavalla yhteen Varvaran tarinan kanssa.

Laatukallio ajoittaa Varvaran elämän jonnekin 100-luvun alkupuoliskolle. Varvaran elämästä tunnetaan näet vanhana perimätietona vain yksi tapahtuma, jonka mukaan häntä jonkin aikaa pidettiin merkittävänä kristittynä. Noin vuonna 123 jaa Sardesin kaupungissa vieraili kristitty saarnamies, jonka nimi on valitettavasti aikain saatossa painunut unholaan. Kyseinen sananjulistaja oli kenties matkastaan väsynyt tai muuten kankeakielinen, sillä puhuessaan hän sekosi jutuissaan pahan kerran, niin että osa kuulijoista repesi nauramaan. Tästä puhuja kimpaantui ja olisi voinut syntyä melkoinen käsirysy, ellei kuulijoitten joukosta olisi noussut esiin nainen, jolla oli”syvä ääni kuin laulu erämaakaivosta”. Lempeästi hymyillen varhaiskristitty Jumalan palvelija Varvara oli ohjannut puhujan takaisin oikeille jäljille ja tyynnyttänyt myös ivanaurut. Koko tilaisuuden ajan oli puhuja siitä lähtien pysynyt helposti aiheessaan eikä hän ollut osoittanut enää väsymyksen merkkejä. Taru kertoo, että jatkossa kyseinen puhuja oli aina takellellessassaan muistanut Varvaraa, rauhoittunut ja saanut asiansa esitettyä. Pitkän aikaa kristityt Bysantissa pitivät Varvaraa Jumalan palvelijana, jolta he rukouksissaan pyysivät apua esiintymisjännitykseen. Kuulemma Varvaraa muistivat rukouksissaan myös baritonilaulajat hänen tummanpuhuvan äänensä perusteella.

Miksi Varvara sitten on jäänyt pois kristinuskon merkittävimpien hahmojen joukosta? Luulisi nykyäänkin löytyvän ainakin joku esiintymisjännityksestä kärsivä (baritonilaulajista puhumattakaan), joka kaipaisi puhuessaan tukea sieltä mistä sitä vain suinkin on nyhtäistävissä? Tästä Laatukallio esittää oman valistuneen arvionsa. Ensiksi huomio kiinnittyy siihen, että Varvara naisihmisenä on joutunut kilpailemaan asemastaan kirkonisien maailmassa. Kenties se, että nainen olisi opastanut miestä sananjulistuksessa, oli ajatuksellisesti pari vuosituhatta ajastaan edellä alkukirkonmiehille? Toinen selitys on poliittinen. Varvaran kotipaikka oli näet myöhemmin osmanien valtakunnan kaupunki, joten Bysantissa suhtauduttiin nyreydellä kaikkeen siltä suunnalta tulevaan. Lisäksi Varvaran arvellaan olleen isaurialainen, siis ei juutalainen eikä kreikkalainen. Tätä kautta Varvaran legenda sai väistyä muitten kyseeseen tulevien kertomusten tieltä. Vuosisatojen myötä yhä harvemmat muistivat kaanonin ulkopuolelle pudotettua Jumalan palvelijaa. Nykyään ainoastaan Sardesin kaupunginpuiston kätköistä löytyy pieni, kolhiutunut veistos, jonka arvellaan esittävän Varvaraa. Tosin monet väittävät sitä Artemis-jumalattaren patsaaksi, joksi veistos on virallisesti nimettykin.

Kuten sanottu kirja on nopeaa kesäluettavaa, sivuja on 74, joten lueskeluun kului minulta vain pari päivää.

Beaivi Buorre: Yle Ođđasiid

Tässä kirjoituksessa puheenaolevaa kirjailijaa ei ole olemassa, kuten myöskään ei ole olemassa lukemaani kirjaa. Ylen kanavilla voi katsella saamenkielisiä uutisia, joitten nimenä on Yle Ođđasat. Allaoleva kuva viittaa olemattomissa novelleissa kuvatun tyttären haluun etsiytyä mukaan muun maailman menoon ja isän haluun pysytellä siitä muusta maailmasta syrjässä.

Beaivi Buorre (s. 1990) on saamenkielinen kirjailija, jonka esikoisnovellikokoelma Yle Ođđasiid ilmestyy kaiten joskus vuonna 2019. Kokoelman suomentanee Kinttu Nausikka jonakin vuonna nimellä Yle Ođđasiid. Nimi tarkoittaa Ylen uutisia.

Yle Ođđasiid kertoo useamman novellin kautta elämästä seudulla, josta katsoen koko muu Suomi on eteläistä Suomea. Osassa novelleista tapahtumapaikkana on se eteläisempi Suomi, jonne nuori neitonen on asettunut asumaan. Kokoelman niminovellissa nuori saamelaisnainen kuuntelee syrjästä, miten oululaiset nuoret miehet naureskelevat baarissa tv:n saamenkielisille uutisille ja niitten paikallisuudelle. Sen jälkeen miehet alkavat rehennellen puhua Kärppien jääkiekkopelistä. Läheskään kaikissa novelleissa ei sama pikkusiskoasetelma toistu, mutta selvää on, että ellei lappilainen nuori ihminen halua hakeutua työhön poronhoitoalalle tai matkailubisneksen apuhommiin, hänen on lähdettävä etelään. Tämä merkitsee valtaväestön kielen ja kulttuurin opeskelua, takaisin kotiseuduille palaavat yhä harvemmat ja hekin usein vain käymään.

Tykkäsin itse niistä novelleista, jotka kuvailevat nuoren ihmisen kulttuurisia törmäilyjä etelän mailla. Kuitenkin kaikkein parhaat palat osuivat niihin pikku kuvauksiin, joissa nuori saamelaisneitonen on vierailulla isänsä kodassa. Tästä pieni esimerkki:

Isän kodassa kaikki oli kuten ennenkin. Isä nojasi kyynärpäihinsä tuijun valossa. Hänen hiuksensa roikkuivat ja mustat viikset näyttivät yhtä mustilta kuin hiipuvalla nuotiolla lepäävä nokinen kahvipannu. Isä kehotti minua käymään peremmälle ja puhalsi pölyt kuksasta, jonka sitten ojensi minulle. Huomasin, että muffinsit oli halkaistu kahtia. Ehdin jo toivoa, että isä olisi viimeinkin ryhtynyt laihduttamaan. Mutta kahvia juodessaan hän söi konemaisesti kolme puolikasta ja sanoi sitten: ”Oho!” Myöhemmin isä kertoi paloitelleensa muffinsit, koska ne olivat nykyään niin kalliita.

Vaikka näitten novellien toukokuun yössä lentelevät riekot hauskasti äännellen ja sopulit joutuvat napaketun saaliiksi, on tarinoitten painopiste kuitenkin siinä yleisinhimillisessä lämmössä, jolla kertoja kuvaa aikuistuvan tyttären ja hänen leski-isänsä suhdetta. Isä toimii samalla myös Lappiinsa unohtuneen paimentolaisen vertauskuvana, kun taas tytär edustaa uutta, dynaamista saamelaisuutta, joka ei tyydy huolella hoitamaan porotokkaansa vaan haluaa elämältä enemmän. Kumpi on oikeassa vai onko kumpikaan väärässä, sen saa lukija itse ratkaista.

Kirjassa on 217 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

Terho Hansikas: Indiisioummetus

Allaolevan tekstin aiheena olevaa kirjaa tai kirjailijaa ei ole olemassa. Kesädekkareitten lukeminen on kelpo harrastus.

Kotimaisen kesädekkarikirjallisuuden suuri nimi Terho Hansikas (s. 1955) on minullekin tuttu nimi, vaikken aikaisemmin ollut hänen kirjojaan lukenutkaan. Hansikas on kirjoittanut tätä ennen 112 samantyyppistä kesädekkaria, joissa kaikissa rikoksia ratkoo siististi käyttäytyvä ja asiallinen ostoreskontranhoitaja Arvi Leperi. Näissä dekkareissa ei kuulemma ryypätä, ei juosta naisissa eikä AA:ssa. Joskus käväistään kastelemassa hautakukkia ja joskus vieraillaan itsekseen elelevän vanhan äitimuorin luona. Leperin harrasteena on ratkaista rikoksia siinä missä joku toinen ratkoo sudokuja. Koska asetelma jo sinällään kuulostaa yhdentekevältä, en ole ryhtynyt näihin kirjoihin lainkaan. Nyt kuitenkin sain luotettavalta taholta kuulla, että tämä uusin, 113. kesädekkari, sisältäisi jotain uutta, joten päätin kokeilla sitä.

Kirjassa ei ole kuin 199 sivua, mikä sopii minulle. Aika pitkään sain lukea, ennen kuin jotakin tavallisesta kesädekkarista poikkeavaa alkoi tapahtua. Suurin osa kirjaa kuvaa Leperin jokapäiväistä elämää. On kesä, mies odottaa lomaansa, mutta tilitoimiston kirjanpitäjä sairastuu omalla lomallaan ja Leperin on tuurattava häntä kahden viikon ajan, mikä johtaa hänen oman lomansa siirtymiseen elokuun puolelle. Toimistossa nautitaan paljon mustaa kahvia mikä kuvastanee päähenkilön mielialoja. Mielenkiintoa lukukokemukseen tuovat Leperin vierailut äitinsä luona. Myrnakupillisten lomassa maistellaan marjapiirakkaa ja muistellaan menneitä. Vanhan äidin muistelot johdattavat Leperin lopulta katselemaan ratkaistavana olevaa rikosta toisesta näkökulmasta. Mielikuvituksen lukot aukenevat ja jokivarren sokea lehtimyyjä jää kiinni tekemästään ovelasta rikoksesta. En nähdäkseni paljasta tässä mitenkään liikaa, sillä jätän kokonaan kertomatta kenet kirjassa murhataan.

Jännittävin ja ilmeisesti kirjailija Hansikkaan kesädekkarikerrontaa uudistava (tai sen kokonaan lopettava?) jakso sijoittuu kirjan viimeisen neljänkymmenen sivun osalle. Jakso alkaa siitä, kun Leperi huomaa, ettei hän ole keksinyt yhtäkään mysteeriä avaavaa todistetta. Hautakukat on hoidettu hyvin, työ on tehty tiptop kuten aina ja kesäloman alkuun on enää pari työpäivää aikaa. Todisteet – tai kuten Leperi huvikseen niitä kutsuu ”indiisiot” – sen sijan puuttuvat täysin. Äidin kertomus nuoresta paimenpojasta, joka alkoi leipätyönsä ohessa valmistaa tuohitorvia matkailijoille, mutta tuli ahneeksi, avaa Leperin mielikuvituksen salvat moneen suuntaan. Indiisiot roiskahtavat esiin melkoisella ryöpsähdyksellä. Kirjan loppujaksossa Hansikas asettaa Leperin pohdiskelemaan rikoksenratkaisuharrasteensa mielekkyyttä. Tästä pieni katkelma:

On se vaan kumma homma mitenkä tuokin kahvi maistuu vaikka on tällainen kuuma kesäpäivä. Toivottavasti ei tule ketään asiakkaita nyt iltapäivällä. En viitsisi vastailla taas samoihin kysymyksiin. Kaikki tuntuu niin samantekevältä. Nämäkin rikokset, joita olen selvitellyt... Mitä se on hyödyttänyt? Näitten 23 vuoden aikana, mitä olen rikoksia selvitellyt, on paikkakunnan väestöstä 5 % murhattu ja toiset 5 % lukittu vankilaan. Jokaisella ihmisellä on sentään vain yksi elämä.

Jaa-a, taidanpa kotimatkalla ostaa sudokulehden.

Kirjassa on 199 sivua ja lueskelin sen parissa päivässä.

Bossa nova – Kuntamolan kansalaisopiston kirjoittajapiirin parhaimmat novellit

Tässä kirjoituksessa mainittua Kuntamolan kuntaa ei ole olemassa, kuten ei ole olemassa sen kansalaisopistoa tai siellä opiskelleita ja tekstissä kuvattuun kirjaan kirjoittaneita kirjoittajia tai heidän tekstejäänkään. Mikäli on olemassa Euroopan Nyyhkyrahasto, jolta voi hakea rahoitusta kuvatunkaltaisiin hyödyllisiin hankkeisiin, pyydän kertomaan asiasta minulle.

Kuntamola voisi olla pieni kunta keskisessä Suomessa. Vuonna 2011 Kuntamolan kansalaisopiston kirjoittajapiirin kirjoittajat yhdistivät taitonsa ja Euroopan Nyyhkyrahastolta saamansa rahoituksen julkaisemalla yhteisen novelliantologian nimeltä Bossa nova.

Kirja sisältää 30 novellia, kirjoittajia on 17. Mitään yhteistä teemaa ei ole valittu, novellien aihepiiri vaihtelee ja tapahtumat sijoittuvat toisinaan Kuntamolaan toisinaan muualle maailmankaikkeuteen. Kirjoittajien joukossa on heitä, jotka ovat omaäänisempiä kuin toiset ja näin syntyvä äänien sinfonia vastaa luultavasti matkaa Kuntamolan mielenmaisemaan paremmin kuin vierailu paikkakunnalla. Tästä voi päätellä, että ainakin paikoitellen tykästyin lukemaani.

Räväkintä meininkiä pitävät ilokseni maanviljelijät, joita onkin joukossa kaksi isäntää, yksi emäntä sekä maatalouslomittaja. Aunuksen Karjalasta kotoisin oleva lomittaja Oleksi Ryabin kertoo kiirehtimättömällä tavalla elämästä maaseudulla Venäjän Karjalassa. Hänen novellinsa Poikkisarvinen on tarina lehmän ja sen hoitajan yhteydestä. Kirjoittaja antaa yksityiskohtien kirjon suodattua lukijan tuntemaan suomalaiseen todellisuuteen eleettömästi ja osoittelematta. Milla Nikkarainen vie lukijan mukanaan maaseudun talveen. Lämpimässä tuvassa kissa venyttelee lattialla ja uunissa kypsyy emännän taputtelema kalakukko. Ulkona pakkanen huurtaa navetan ikkunoita ja traktorin murrosnivelen kanssa taistelevan isännän partaa. Isäntä Mikko Ilolassi ihmettelee novellissaan Luonnon sylissä miksi kaupunkilaiset tulevat maalle metsästämään hirviä, vaikka näkyvät olevan itse niin hyvässä lihassa. Isäntä Antero Jynkäre sen sijaan laskee ravakasti leikkiä EU:n maatalouteen kohdistamista valvontatoimista. Ilman mustaa huumoria novelli tuntuisi pääasiassa ammatillisesti värittyneeltä mielipidekirjoitukselta. Muista kirjoittajista tekee mieli nostaa esiin maansiirtoyrittäjä Keijo Kemppala. Hänen novellinsa pienyrittäjän päivästä muistuttaa rehellisyydessään eräänlaista tunnustuskirjoitusta. Talousvaikeudet, ihmissuhdeongelmat ja alkoholin runsas käyttö kietoutuvat yhteen vihjailevien kyläpuheitten kanssa. Oman mausteensa tuovat poliisin ja verottajan yhteydenottopyynnöt.

Antologiaan sisältyvistä kirjastonhoitajien ja heidän asiakkaittensa kirjoituksista näkyy lukeneisuus ja halu kokeilla jonkun toisen kehittämiä tyylillisiä kikkoja. Yläasteen opettaja kirjoittaa kasvavista nuorista, ala-asteen opettaja pupujusseista ja ketusta, erityisopettajan novellissa nuorukainen on kaupungin askarteluliikkeessä valitsemassa harrastukseensa sopivaa vahvaa lennokkiliimaa.

Bossa nova on Lauri Hartiolan tekstiä. Hartiola on pitkäaikaistyötön, hänen novellinsa valitseminen antologian niminovelliksi kertoo hienolla tavalla siitä menneitten aikojen solidaarisuuden ilmapiiristä, joka Kuntamolassa vallitsee. Toisaalta saattaa johtua siitäkin, että pitkäaikaistyöttömän novellin ansiosta eurooppalaiset tukipesetat ovat saattaneet irrota helpommin? Hartiolan novellissa ulkoavaruuden oliot saapuvat lohduttamaan kuusen alla itkeä tihuuttelevaa keski-ikäistä pitkäaikaistyötöntä. Ritamari Kennonen hyödyntää scifi-teksteistä tuttuja juttuja viidessä raapaleessaan, jotka kertovat hauskoista asiakaspalvelutilanteista marketin lihatiskillä.

Kirjassa voisi olla sanokaamme 248 sivua ja olisin saattanut lueskella sitä viitisen päivää.

Gabhardt Čüttkiş: Kalkkiviivan tuoksu

Tässä kirjoituksessa käsiteltyä kirjaa, henkilöitä ja maata ei ole olemassa. Kirjoituksen kaikki yhteydet fyysisen elämän saati sitten jalkapallon todellisena pidettyihin ilmiöihin kiistetään.

Jopa suomalaisillekin jalkapallodiggareille melko tuntematon Gabhardt Čüttkiş (s. 1977) on kotimaansa Arpaduurian jalkapalloikoni, monille lajia seuraamattomillekin eräänlainen puolijumala. Luin Čüttkişin omaelämäkerrallisen muistelmateoksen Nalkhaanaŝ, jonka haamukirjoittajana on toiminut Edžardt Ellon. Kirja on melko tuore, se ilmestyy arpaduurin kielellä mahdollisesti ensi vuonna jos silloinkaan. Kirja ilmestynee suomeksi vasta tämän vuosikymmenen lopulla nimellä Kalkkiviivan tuoksu. Suomentajaa ei ole vielä päätetty.

Kuten olettaa sopii Gabhardt Čüttkiş kertoo kirjassaan paljon jalkapallosta. Kirjan nimi, Kalkkiviivan tuoksu, viittaa hänen lapsuuteensa ja sieltä kumpuavaan jalkapalloinnostukseen. Čüttkişin perheen isä toimi paikallisen jalkapallokentän vartijana ja vastasi myös kentän hoidosta ja kunnostuksesta. Koska koko perhe asui kentän katsomorakennuksessa sijainneessa talkkarin asunnossa, sai pikku-Gabhardt jo varhain tuntuman nurmikenttään, sen hoitoon ja kalkkiviivojen vetoon. Čüttkiş kertoo miten jalkapallokentän tuoksut painuivat hänen mieleensä taianomaisena sekoituksena. Kirjan lapsuutta kuvaava osuus on lähinnä kaunokirjallisuutta etenkin uskottavuutensa osalta.

Sen mielenkiintoisemmaksi kirja käy, kun kerrotaan miten nuori Gabhardt Čüttkiş aloitti pelaamisen ja näytti pelimiehen elkeensä kaikkien hämmästeltäväksi. Vähääkään kursailematta Čüttkiş kertoo miten hänet valittiin maansa kaikkien aikojen nuorimpana pelaajana, jo 16-vuotiaana, Arpaduurian A-maajoukkueeseen. Ensimmäisessä maaottelussaan hän teki yhden maalin ja otti varoituksen suunsoitosta. Askelkuviot kansainvälisille areenoille olivat siis heti valmiit, Čüttkiş tunnetaan nykyään molempien suuntien pelaajana: hän sekä astelee kentälle että ajetaan sieltä ulos. Mutta tulosta syntyy. Värikkäästä pelaajaluonteestaan huolimatta Čüttkiş on erittäin tehokas maalintekijä, josta Euroopan pienilevikkiset seurajoukkueet tappelevat keskenään, milloin ei satu olemaan mitään mielekästä tekemistä. Kirja sisältää useita pitemmän päälle aika puuduttavia kuvauksia siitä miten Čüttkiş on lähes yksinään ratkaissut otteluita oman joukkueensa hyväksi – jopa silloinkin kun hänet on jälleen kerran ajettu pois kentältä!

Kaikkein kiinnostavin osio kirjassa käsittelee kansainvälisen jalkapalloilun henkilökemioita ja filologiaa. Jokainen Suomessakin tietää, etteivät pelaajat kuuntele pelin aikana niitä ohjeita, joita valmentaja kentän laidalta heille pää punaisena karjuu. Erotuomarit tosin joskus käyvät huutoja kommentoimassa. Sen sijaan minulle aivan uutta oli kirjan väite siitä, että huolimatta varsin pitkistäkin sanallisista neuvonpidoista, joita usein esiintyy kentällä pelaajien ja tuomarien kesken, eivät pelaajat ja tuomarit yleensä ymmärrä toistensa puhetta, sillä yhteistä kieltä harvemmin löytyy. Sanallisen viestinnän sijasta tärkeällä sijalla ovat katseet, äänenpainot, ilmeet ja kansainväliset tukiviittomat, myös eläinten ääniä matkimalla voidaan viestiä välittää! Tämä saa minut kyllä virittymään aivan uudella tavalla jalkapallo-ottelujen katseluun.

Summaa samentaakseni Gabhardt Čüttkişin muistelmateos on omaääninen puheenvuoro jalkapallokenttien raikulipojalta, joka pelittelee omilla kalkkiviivoillaan hyvässä ja pahassa.

Kirjassa tulee luultavasti olemaan kolmisensataa sivua tai vähemmän ja luullakseni lueskelen sitä ainakin viikon.

Magda Puuhuus: Paperinukkien selät

Jokseenkin kaikki tässä kirjoituksessa kerrottu on puppua. Kyseistä kirjaa ei ole olemassa, eikä sen kirjoittajaa tai suomentajaa westjakkikansasta puhumattakaan.

Perinteinen westjakkiryijy kuvattuna salaa westjakkein kansanmuseossa.

Westjakkikansaan kuulunut saksalaiskirjailijatar Magda Puuhuus (1970 – 1991) kirjoitti lyhyen elämänsä aikana vain yhden romaanin, ja senkin postuumisti vuonna 2018. Romaanin westjakinkielinen nimi on Släät pappkuliikkitte. Minä luin Inna Olkikoiran laatiman suomennoksen, jonka ilmestyy ehken vuonna 2019 nimellä Paperinukkien selät.

Westjakit ovat pieni suomensukuinen kansa, joka elelee vaikeakulkuisella, puolivuoristoisella alueella Saksassa Sveitsin rajan tuntumassa. He puhuvat omaa suomalaisugrilaista kieltään. Toisen maailmansodan aikana Saksan natsihallinto ei varsinaisesti vainonnut westjakkeja, mutta heidän oli syytä puhua yksinomaan saksaa.

Paperinukkien selät kertoo tarinan Anikasta, joka kirjan alussa on 6-vuotias tyttönen. Anikka asuu pienessä westjakkikylässä 1930-luvulla ja puhuu puhtaasti äidinkieltään westjakkia. Saksalaistamistoimien myötä Anikasta tulee koulun alkaessa Agda. Hän joutuu opettelemaan uuden kielen eikä saa käyttää äidinkieltään edes kotonaan. Agda oppii lukemaan ja kirjoittamaan saksaksi, leikeissä koulutovereitten kanssa hän puhuu vain saksaa. Mutta kotona, omissa hiljaisissa leikeissään Agda käyttää kaikilta salaa westjakin kieltä.

Agdan rakkain harrastus ovat paperinuket. Nuket hän on itse leikannut kahvipaketeista ja hän valmistaa niille vaatteita äidiltä liikenevistä vanhojen vaatteiden tilkuista. Agda supattelee nukeille westjakiksi, nuket kun eivät osaa itse puhua lainkaan. Yksinäisen leikin lomassa Agda tulee tutkineeksi nukkien selkäpuolta, jossa on saksankielistä mainostekstiä. Saksankieliset tekstit alkavat elää omaa elämäänsä, niitten avulla Puuhuus johdattelee lukijan harhaan ja sekoittaa todellisuuden. Romaani jakautuu ajallisesti kahtia. Lukijan annetaan ymmärtää, että jotakin todella kammottavaa tapahtuu Anikan lapsuudessa ja lukija haastetaan selvittämään mitä.

Romaanin jälkimmäinen puolisko sijoittuu 2000-luvulle. Anikka on sairastunut nopeasti etenevään sairauteen, joka on jo vienyt häneltä liikuntakyvyn. Sairaus jätetään nimeämättä. Anikalla on Matius-niminen poika, joka ei työnsä vuoksi ennätä huolehtia vanhasta äidistään. Hän käy kuitenkin tapaamassa Anikkaa hoitolaitoksessa, jonne palkataan nuori Magdalena huolehtimaan erityisesti Anikasta. Magdalena puhuu jonkin verran westjakkia, mutta ei täydellisesti. Hän oivaltaa, että Anikan menneisyydessä on synkkä salaisuus, jonka Anikan oma mieli on torjunut vuosikymmenien ajan. Magdalena aloittaa varovaisen lähestymisen avatakseen Anikan salaisuuden, mutta aikaa on vähän, sillä sairaus heikentää potilaan puhekykyä ja vaikuttaa myös muistiin. Romaanin eräs teema on se, että yhdessä Matius ja Magdalena saisivat Anikan avautumaan, mutta he eivät pidä toisistaan, joten yhteistyö ei ota sujuakseen. Lukija on tässä suhteessa avainasemassa. Paljastuuko Anikan mysteeri edes lukijalle, sen jätän tässä kertomatta. Kaikki muuhan tuossa jo tulikin.

Kirjassa on 211 sivua ja viihdyin sen parissa kolmisen päivää.

Dies caniculares

Latinankielisten sanontojen käyttö on yleensä osoitus snobbailusta. Koska kuitenkin aion kirjoittaa tässä mätäkuun juttuja, voinen hyvin snobbailla otsikkoon mätäkuun latinaksi? Mikään latinisti en ole, katsoin tuon vanhasta tietosanakirjasta ”mätäkuun” kohdalta. Tietosanakirjan mukaan mätäkuu alkaa vasta heinäkuun lopulla, mutta minulla on nyt sellainen henkinen vire päällä, että näitä mätäkuun juttuja on lupa odottaa. Siinäkin mielessä on lupa odottaa, että kun kelluin siellä Kreetan meressä muuttui mahani jotenkin terävän oloiseksi kummuksi, jollainen olen käsittänyt poikamahan olevan. Uskonkin tuottavani jotain perin poikamaista.

Vaikka tämä kirjoitus ei ole blogiarvio mistään kirjasta ja vaikka aion pitää heinäkuun verran lukutaukoa (ainakaan en pakota itseäni lukemaan), en silti aio jäädä lepäämään kuulalaakereillani. Ei, blogiarvioita erinäisistä kirjoista tulee minun valmisteleman. Tällä kertaa nämä kirjat eivät kuitenkaan ole mitään olemassa olevia kirjoja vaan kirjoja, joita ehkä haluaisin lukea. Tai en välttämättä haluaisi lukea, mutta ainakin koen hauskaksi kirjoittaa niistä. Jos kävisi niin, ettei lukijasta tunnu hauskalta lukea blogiarvioitani kirjoista, joita ei ole olemassa, lukija tehköön hyvin ja lukekoon jotakin muuta. Ja koska dies caniculares tarkoittaa koiranpäiviä, pitäkööt ensimmäisen kiven heittäjät varansa. Cave canem, sano roomalainen.

Hauskaa mätäkuuta!