Osmo Laatukallio: Jumalan palvelija lempeästi hymyilevä Varvara

Tässä kirjoituksessa kuvailtua kirjaa ei ole olemassa. Ei ole olemassa myöskään kirjan kirjoittajaa. Onko ollut olemassa lempeästi hymyilevä Jumalan palvelija Varvara, sitä en minä tiedä ja voineeko tuota kukaan muukaan tietää. Niin paljon eilen tapahtunutta on jo tänään unohtunut. Mitä tapahtui Sardesin kaupungissa vuonna 123 jaa tai jonain muuna vuonna? Mistä sitä tietää! Itse asiassa omistan tämän kirjoituksen kaikille Jumalan palvelijoille, joista kukaan ei tiedä yhtään mitään. Olen varma, että omistan kirjoitukseni erittäin suurelle joukolle hyvää tarkoittaneita ihmisiä. Ehkä heitä voisi nimittää Herran hiljaisiksi? Ehkä he ovat juuri sitä mitä minä lähimmäisellä otaksun tarkoitettavan.

Toinen toisiaan tukevia rukouskynttilöitä

Sardesin kaupungissa nykyisen Turkin alueella elänyt Varvara, jonka tarkempia henkilötietoja ei tunneta, on kristinuskon merkkihahmoista noin muutoinkin varsin vähän tunnettu. Kristinuskon myyttien tutkijan Osmo Laatukallion (s. 1956) teos Jumalan palvelija lempeästi hymyilevä Varvara esittelee tämän kristinuskon varhaisen merkkihenkilön asiasta kiinnostuneille lukijoille.

Koska Varvaran elämänvaiheista tiedetään kovin vähän, on Laatukallion kirjakin melko lyhyt ja sellaisena miellyttävää luettavaa vaikka mätäkuun aikana. Laatukallio on paneutunut aiheeseen vakavissaan ja kuvallista informaatiota on tarjolla roppakaupalla. Kirja esittelee Sardesin kaupungin menneisyyttä ja nykyisyttä, jotka kietoutuvat tietyllä tavalla yhteen Varvaran tarinan kanssa.

Laatukallio ajoittaa Varvaran elämän jonnekin 100-luvun alkupuoliskolle. Varvaran elämästä tunnetaan näet vanhana perimätietona vain yksi tapahtuma, jonka mukaan häntä jonkin aikaa pidettiin merkittävänä kristittynä. Noin vuonna 123 jaa Sardesin kaupungissa vieraili kristitty saarnamies, jonka nimi on valitettavasti aikain saatossa painunut unholaan. Kyseinen sananjulistaja oli kenties matkastaan väsynyt tai muuten kankeakielinen, sillä puhuessaan hän sekosi jutuissaan pahan kerran, niin että osa kuulijoista repesi nauramaan. Tästä puhuja kimpaantui ja olisi voinut syntyä melkoinen käsirysy, ellei kuulijoitten joukosta olisi noussut esiin nainen, jolla oli”syvä ääni kuin laulu erämaakaivosta”. Lempeästi hymyillen varhaiskristitty Jumalan palvelija Varvara oli ohjannut puhujan takaisin oikeille jäljille ja tyynnyttänyt myös ivanaurut. Koko tilaisuuden ajan oli puhuja siitä lähtien pysynyt helposti aiheessaan eikä hän ollut osoittanut enää väsymyksen merkkejä. Taru kertoo, että jatkossa kyseinen puhuja oli aina takellellessassaan muistanut Varvaraa, rauhoittunut ja saanut asiansa esitettyä. Pitkän aikaa kristityt Bysantissa pitivät Varvaraa Jumalan palvelijana, jolta he rukouksissaan pyysivät apua esiintymisjännitykseen. Kuulemma Varvaraa muistivat rukouksissaan myös baritonilaulajat hänen tummanpuhuvan äänensä perusteella.

Miksi Varvara sitten on jäänyt pois kristinuskon merkittävimpien hahmojen joukosta? Luulisi nykyäänkin löytyvän ainakin joku esiintymisjännityksestä kärsivä (baritonilaulajista puhumattakaan), joka kaipaisi puhuessaan tukea sieltä mistä sitä vain suinkin on nyhtäistävissä? Tästä Laatukallio esittää oman valistuneen arvionsa. Ensiksi huomio kiinnittyy siihen, että Varvara naisihmisenä on joutunut kilpailemaan asemastaan kirkonisien maailmassa. Kenties se, että nainen olisi opastanut miestä sananjulistuksessa, oli ajatuksellisesti pari vuosituhatta ajastaan edellä alkukirkonmiehille? Toinen selitys on poliittinen. Varvaran kotipaikka oli näet myöhemmin osmanien valtakunnan kaupunki, joten Bysantissa suhtauduttiin nyreydellä kaikkeen siltä suunnalta tulevaan. Lisäksi Varvaran arvellaan olleen isaurialainen, siis ei juutalainen eikä kreikkalainen. Tätä kautta Varvaran legenda sai väistyä muitten kyseeseen tulevien kertomusten tieltä. Vuosisatojen myötä yhä harvemmat muistivat kaanonin ulkopuolelle pudotettua Jumalan palvelijaa. Nykyään ainoastaan Sardesin kaupunginpuiston kätköistä löytyy pieni, kolhiutunut veistos, jonka arvellaan esittävän Varvaraa. Tosin monet väittävät sitä Artemis-jumalattaren patsaaksi, joksi veistos on virallisesti nimettykin.

Kuten sanottu kirja on nopeaa kesäluettavaa, sivuja on 74, joten lueskeluun kului minulta vain pari päivää.