Terho Hansikas: Indiisioummetus

Allaolevan tekstin aiheena olevaa kirjaa tai kirjailijaa ei ole olemassa. Kesädekkareitten lukeminen on kelpo harrastus.

Kotimaisen kesädekkarikirjallisuuden suuri nimi Terho Hansikas (s. 1955) on minullekin tuttu nimi, vaikken aikaisemmin ollut hänen kirjojaan lukenutkaan. Hansikas on kirjoittanut tätä ennen 112 samantyyppistä kesädekkaria, joissa kaikissa rikoksia ratkoo siististi käyttäytyvä ja asiallinen ostoreskontranhoitaja Arvi Leperi. Näissä dekkareissa ei kuulemma ryypätä, ei juosta naisissa eikä AA:ssa. Joskus käväistään kastelemassa hautakukkia ja joskus vieraillaan itsekseen elelevän vanhan äitimuorin luona. Leperin harrasteena on ratkaista rikoksia siinä missä joku toinen ratkoo sudokuja. Koska asetelma jo sinällään kuulostaa yhdentekevältä, en ole ryhtynyt näihin kirjoihin lainkaan. Nyt kuitenkin sain luotettavalta taholta kuulla, että tämä uusin, 113. kesädekkari, sisältäisi jotain uutta, joten päätin kokeilla sitä.

Kirjassa ei ole kuin 199 sivua, mikä sopii minulle. Aika pitkään sain lukea, ennen kuin jotakin tavallisesta kesädekkarista poikkeavaa alkoi tapahtua. Suurin osa kirjaa kuvaa Leperin jokapäiväistä elämää. On kesä, mies odottaa lomaansa, mutta tilitoimiston kirjanpitäjä sairastuu omalla lomallaan ja Leperin on tuurattava häntä kahden viikon ajan, mikä johtaa hänen oman lomansa siirtymiseen elokuun puolelle. Toimistossa nautitaan paljon mustaa kahvia mikä kuvastanee päähenkilön mielialoja. Mielenkiintoa lukukokemukseen tuovat Leperin vierailut äitinsä luona. Myrnakupillisten lomassa maistellaan marjapiirakkaa ja muistellaan menneitä. Vanhan äidin muistelot johdattavat Leperin lopulta katselemaan ratkaistavana olevaa rikosta toisesta näkökulmasta. Mielikuvituksen lukot aukenevat ja jokivarren sokea lehtimyyjä jää kiinni tekemästään ovelasta rikoksesta. En nähdäkseni paljasta tässä mitenkään liikaa, sillä jätän kokonaan kertomatta kenet kirjassa murhataan.

Jännittävin ja ilmeisesti kirjailija Hansikkaan kesädekkarikerrontaa uudistava (tai sen kokonaan lopettava?) jakso sijoittuu kirjan viimeisen neljänkymmenen sivun osalle. Jakso alkaa siitä, kun Leperi huomaa, ettei hän ole keksinyt yhtäkään mysteeriä avaavaa todistetta. Hautakukat on hoidettu hyvin, työ on tehty tiptop kuten aina ja kesäloman alkuun on enää pari työpäivää aikaa. Todisteet – tai kuten Leperi huvikseen niitä kutsuu ”indiisiot” – sen sijan puuttuvat täysin. Äidin kertomus nuoresta paimenpojasta, joka alkoi leipätyönsä ohessa valmistaa tuohitorvia matkailijoille, mutta tuli ahneeksi, avaa Leperin mielikuvituksen salvat moneen suuntaan. Indiisiot roiskahtavat esiin melkoisella ryöpsähdyksellä. Kirjan loppujaksossa Hansikas asettaa Leperin pohdiskelemaan rikoksenratkaisuharrasteensa mielekkyyttä. Tästä pieni katkelma:

On se vaan kumma homma mitenkä tuokin kahvi maistuu vaikka on tällainen kuuma kesäpäivä. Toivottavasti ei tule ketään asiakkaita nyt iltapäivällä. En viitsisi vastailla taas samoihin kysymyksiin. Kaikki tuntuu niin samantekevältä. Nämäkin rikokset, joita olen selvitellyt... Mitä se on hyödyttänyt? Näitten 23 vuoden aikana, mitä olen rikoksia selvitellyt, on paikkakunnan väestöstä 5 % murhattu ja toiset 5 % lukittu vankilaan. Jokaisella ihmisellä on sentään vain yksi elämä.

Jaa-a, taidanpa kotimatkalla ostaa sudokulehden.

Kirjassa on 199 sivua ja lueskelin sen parissa päivässä.