Aino Kallas: Vieras veri

Aino Kallas (1878 – 1956) kirjoitti vuonna 1921 julkaistun novellikokoelman nimeltä Vieras veri, alaotsikkona Rakkausnovelleja. Luin sen.

Novellit sijoittuvat nykyisen Viron alueelle. Usein puhutaan Liivinmaasta, joka tarkoitti nykyistä eteläistä Viroa ja nykyistä pohjoista Latviaa. Ensimmäinen novelli, Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta sijoittuu Tallinnaan ja novellit Vieras veri ja Gerdruta Carponai Saarenmaalle. Lähes kaikkien novellien tapahtumat sjoittuvat kirjoitusajankohtaan nähden menneisiin aikoihin, tosin ainakin Ruutanalammikko ulottuu ensimmäiseen maailmansotaan ja sen ylikin. Ensimmäinen novelleista sijoittuu jonnekin 1200-1300-luvuille ja viimeinen 1350-luvulle.

Teemaltaan novellit sopivat todella tyylikkäästi otsikon ”Vieras veri” alle. Niistä tulee minulle mieleen se, miten rakastavaiset aina ovat jossain määrin vieraita toisilleen. Muutamassa novellissa aiheena on myös pitkänkin aviosuhteen ajan toisaalle kohdistuva rakkaus. Teemaa käsitellään virkistävästi ja viihdyttävästi, kirja ei ole tylsää luettavaa, minäkin sain sen tasoiteltua yhden päivän aikana.

Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta. Odele elää Tallinnan lähettyvillä, jossa hänen miehensä toimii pitaalisairaalan johtajana. Odele on muuttanut Liivinmaalle lapsena jostain etäisestä maasta, jota hän ei enää muista, mutta josta haaveilee, vaikkakin tietää haaveittensa olevan pelkkää unelmaa. Hän kammoksuu miehensä työtä ja kasvattaa suojatussa puutarhassaan ruusuja, joitten kuvittelee muistuttavan häntä lapsuutensa kotimaasta. Eräänä päivänä ruusutarhan porttiin koputetaan, Odele kohtaa vanhan miehen, joka on tuomassa nuorempaa miestä pitaalisairaalaan. Sairas pyytää Odelelta ruusua, joka on Odelen sylilapsen käsissä. Raaskiiko Odele luovuttaa hellimästään epätodellisesta unelmasta edes katkaistua ruusua? Novellissa muistutetaan lukijaa ohimennen Maarianmaasta, joksi nykyisen Viron ja nykyisen Latvian alueita keskiajalla kutsuttiin. Odele on kuin Neitsyt, joka kohtaa kaksi vähäisimmistä veljistään. Portilla seisovat miehet tuovat minun mieleeni antiikin ajan kertomuksen (Ovidiuksen Filemon ja Baukis) maan päälle laskeutuneet jumalat, jotka anovat itselleen yösijaa, etsivät hyvää ihmistä. Tykkäsin kovasti tästä novellista, paras on asetettu alkuun, niin pitää tehdäkin.
Ruispelto. Mieshenkilö kertoo nuoruutensa päivien rakkausseikkailusta Liivinmaan maaseudulla.
Ruutanalammikko. Köyhän naisen viimeinen mahdollisuus rakkauteen kokee kovia maailmansota-aikaan.
Luolan korva. Nuori nainen arpoo mielessään kumman ottaisi: Timuskin vai Keremin. Sattuma auttaa valintaa ja Emajoki hoitaa loput – vai hoitaako? Onko kuollutta helpompi rakastaa kuin elävää?
Vieras veri. Saarenmaan eteläiseen niemeen, Sääreniemeen, sijoittuva merimiesaiheinen novelli. Seutukunnan kuvaus on kivaa, mutta tarina jäi kaipaamaan jotain ekstrajujua.
Muuan rakkaustarina. Piikatytölle aukeamaisillaan oleva turvallinen elämä sopivan renkimiehen kumppanina saa katkeran käänteen. 

Gerdruta Carponai. Rakkausnovellien kokoelma alkaa pitaalista ja päättyy ruttoon. Mutta mikäpä hänessä. Rutto tuhosi Baltian väestöä 1350-luvulla. Tässä kertomuksessa rutto ruotii Saarenmaata 1700-luvun alussa. Päädytään melko totaaliseen annihilaatioon. Toivo silti jää.

Kirjassa on vain 136 sivua, lukaisin sen päivässä. Kirja on kuulunut Kuopion Suom. Yhteiskoulun toverikunnan kirjastoon, nykyään Kuopion kaupunginkirjaston kokoelmiin. Löysin tästä kirjasta sinimarjan blogiarvion.

Maailma korventuu mutta matkailu kukoistaa

Viime aikoina on ollut aika lämmintä. Meillä kotona on ilmalämpöpumppu tuottanut viilennystä vallitsevaan sääolosuhteeseen. Koska vaimoni on nyt lomalla, on syytä suunnata huomiotaan välillä myös kodin ulkopuolelle. Ulkomaanreissu jo tehtiin, joten nyt kävimme kotimaan kiertoajelulla.

Läksimme matkalle jo aamulla. Mukaan saatiin myös vaimoni sisar. Aluksi vaimo ajoi autoa helppoa reittiä Siilinjärveltä Viitasaarelle. Tietä kutsutaan nimellä Sininen tie – Blå vägen. Sinistä aloimme kuitenkin nähdä myöhemmin...

Viitasaarella pyysin saada luvan käydä katsomassa, löytäisinkö ”Suomen historian isän” Henrik Gabriel Porthanin kunniaksi pystytettyä muistokiveä. Löysin sen ja vielä lisäksi patsaan, jonka oli tehnyt Martti Peitso vuosina 1978 – 1979. Kävimme nauttimassa kahvit Porthan-kahvilassa, jossa oli se muistokivikin. Kiveen hakatun tekstin mukaan Porthan olisi syntynyt juuri sillä paikalla. Kahvila itse lienee toiminut aikoinaan Lotta-kahvilana. Hienoa, että Lotta-perinnettä pidetään yllä! 

 

Jarrutin Viitasaarella vielä sen verran, että otin kuvan Huopanankoskelta, jossa kalantuntija Juhani Aho aikoinansa perhosteli.

Autossamme on ilmastointi, joten sillä on mukava liikkua ympäriinsä helteelläkin. Jahka Pohjanmaalle saavuttuamme poikkesimme Siniseltä tieltä Lehtimäentielle saimme sitten nauttia toisenlaisesta helteestä. Peräämme lyöttäytyi Etelä-Pohjanmaan poliisin partioauto. Välillä auto (jota ei kai nykyään enää saane kutsua mustaksi maijaksi vaan pitänee puhua sinisestä maijasta, ettei tule loukanneeksi ketään) ajoi heti meistä seuraavana, välillä se katosi näkyvistä ja lopulta poliisin auton ja meidän väliin pääsi paikallinen emäntä volvollaan. Yritin parhaani mukaan ajaa nopeusrajoitusten mukaan, mikä mutkaisella tiellä oli muutoinkin itsestään selvää. Tämän parikymmenminuuttisen psykologisen pelin päätyttyä pienen kylän jälkeen automme kantaan muodostui likemmäs kymmenen auton jono, joka kiemurteli tuskaisena kohti yhteistä määränpäätämme – Tuurin kyläkauppaa.

Tuurin kyläkauppa on suuri tavaratalo, jossa myydään suunnilleen samaa tavaraa kuin muuallakin. Liikeideana lienee kuitenkin ollut luoda shoppailuhaluisille ihmisille samankaltainen keidas kuin vaikkapa Las Vegas on erilaisista rahapeleistä nauttiville. Sisäänkäynnissä onkin vegasmainen tunnelma. Ilmastointi ei ehkä toimi nykyisillä helteillä ihan yhtä hyvin kuin meidän autossamme, mutta kauppa kävi hyvin helteelläkin. Mekin einehdimme ensin ja sitten ostimme tavaraa parilla sadalla eurolla.

Paluumatkalla halusin ajaa eri reittiä. Halusin käydä Saarijärvellä katsomassa Paavoa. Saarijärvi löytyikin kohtalaisen helposti ja kirkkomaalta Paavon patsas, tekijänä Heikki Varja vuonna 1960. Runebergin runon dubbelt bark i brödet tuntui ehkä vähän irvokkaalta ostosreissun jälkeen, mutta kaipa sekin aika vielä koittaa? Saarijärven nähtävyyksiin kuuluu myös Mahlun Manpallopatsas, johon tutustuminen jäi kuitenkin toiseksi paikalta löytyvien vanhain
rakennusten rinnalla. Varsinkin siskokset löysivät niistä aineksia virkistävään huulenheittoon.

Yritimme myös käydä Äänekoskella katsomassa Hirvi-patsasta. Löysimme tieremonttien piirittämän Äänekosken, mutta Hirvi jäi näkemättä. Oman aikansa sekin jaksoi keljuttaa, mutta nyt se tuntuu mitättömältä pikku jutulta – selvittiinhän sieltä sentään pois. Perille saavuttua ilta oli jo hämärtynyt, mutta helle jatkui yhä.

Tuuliviiri perhejuhlaan

Moskovalaisen kustannusliike Radugan julkaisemana ilmestyi vuonna 1983 suomen kielellä antologia nimeltä Tuuliviiri perhejuhlaan, alaotsikkona Liettuan kirjailijoiden nuorisoaiheisia kertomuksia ja novelleja. Kirjassa esitellään kymmenen kirjailijaa ja yksi novelli/kertomus kultakin. Kirjailijain esittelyt teki Georgi Gerasimov. Suomentajia on kolme.

Juozas Aputis (1936 – 2010): Ah, Teofilis (1978). Suomentanut Kerttu Kyhälä-Juntunen. Benas, maalaiskylässä asuva nuori mies, toimii toverinsa kanssa apurina maanmittaritytöille, Mildalle ja Vilijalle. Romanttiselta hehkulta ei vältytä. Sen ohessa taitava kertoja kuvaa liettualaista maalaiskylää sosialistisen maailmanjärjestyksen alkutaipaleella. Romanssit kääntyvät ehtoopuolelle, kun vanhempi maanmittari, sarkastinen ja viinaan menevä Teofilis, saapuu sotkemaan kuvioita.

Algirdas Pocius (s. 1930): Puheenjohtaja Kunčinasin pikkuperhe. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen. Kolhoosin johtajan vaimo järjestelee kodin huonekalut uudelleen, mutta hänen miehensä käskee laittamaan tavarat entisille paikoilleen. Tähän sisältyvän symboliikan ymmärtää suomalainenkin taikauskoon perehtynyt lukija. Novellista ei käy suoraan ilmi sijoittuuko se Samogitiaan, kuten kirjailijan esittelyssä viitataan.

Raimondas Kašauskas (s. 1934): Aikuisten pelit (1969). Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen. Bronius on yksinäinen susi kuorma-autokuskien joukossa. Hän ei ole kiinnittynyt minnekään, vaikka salaa kaipaa omaa kotia ja elämänsä naista. Lopulta hän kohtaa naisensa kasvoista kasvoihin. Aiheesta on vissiin valmistunut elokuvakin.

Jonas Mikelinskas (1922 – 2015): Nimetön kirje (1970). Suom. Impi Vauhkonen. Syrjäisen Užuberžėn kyläkoulun nuhteettomasta opettajasta on tehty nimetön ilmianto. Hänen väitetään pahoinpitelevän oppilaitaan. Nuori kouluntarkastaja lähetetään matkalle, josta muodostuu hänen elämänsä taitekohta, lahkeetkin likaantuvat.

Leonidas Jacinevičius (1944 – 1995): Suolaheinäkenttä (1968). Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen. Novelli on voittanut Kaunasin silkkikutomon työläisten vuosittain myöntämän palkinnon parhaasta työläiselämää kuvaavasta teoksesta. Sen pohjalta on tehty myös elokuva, jonka nimi suomennettuna on Minne satu häipyy. Minämuotoinen novelli kuvaa pientä kaveriporukkaa ja heidän kasvuaan ulos kotikaupunkinsa Kaunasin ympyröistä. Minäkertoja Martynas pärjää hyvin koulussa, mutta ajautuu sorvariksi metallitehtaaseen.

Mykolas Sluckis (1928 – 2013): Tyttö sateessa (1971) Suom. Annikki Haapalainen. Aniceta-täti niittää heinää vetisellä niityllä toppatakki päällä. Nuoret telttailijat herättävät hänen huomionsa ja palauttavat mieleen kipeät muistot korpiveljien ajoilta.

Viktoras Miliūnas (1916 – 1986): Hunaja (1968) Suom. Annikki Haapalainen. Aikajärjestystä rikkomalla pehmennelty minämuotoinen tarina ex-teiniäitiin rakastuneesta miehestä. Lopummalla sivuvaunumoottoripyöräilyä.

Saulius Šaltenis (s. 1945): Pähkinäleipää. Suom. Annikki Haapalainen. Kerrassaan mainio novelli, jonka mullan ja tulen eksotiikkaa voisi kuvailla maalaisromantiikaksi, joka tuo mieleen naivistisen maalaustaiteen? Tekstiä kaikille aisteille.

Halina Korsakienė (1910 – 2003): Veronan taivas (1969) Suom. Annikki Haapalainen. Nuori pituushyppääjäneito (ennätys 510 cm) on päässyt teatteriin tekemään lavastustöitä. Työn myötä teatterin lumo saa murtumia.

Vytautas Martinkus (s. 1943): Tuuliviiri perhejuhlaan (1978) Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen. Pienoisromaanin pituinen novelli Taurupisin kylässä elävästä Kavoliusin perheestä, jota isä-Jonas ohjailee kuten koko paikkakuntaakin. Käsitettävissä allegoriaksi neuvostomaasta, joka pyrkii tukahduttamaan yksilön omat ajatukset.

Kirjassa on 508 sivua ja se tuli luetuksi kymmenessä päivässä.

Mika Waltari: Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta

Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti salanimellä Nauticus julkaistun teoksen Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Kirja julkaistiin Ruotsissa keväällä vuonna 1941. Se käsittelee Baltian valtioitten liittämistä osaksi Neuvostoliittoa, siihen johtaneita tapahtumia ja liittymisen seurauksia. Sotien jälkeen, kun Suomessakin piti Neuvostoliittoa arvostella vähän sukkasillaan, kirja poistettiin kirjakaupoista ja kirjastoistakin, kunnes vuonna 2008 siitä julkaistiin uusi painos.

Uuden painoksen alusta löytyy Seppo Zetterbergin kirjoittama johdatus lukijalle. Zetterberg kertoo Waltarin työskennelleen Suomen valtion propagandatehtävissä talvi- ja jatkosodan aikana. Zetterberg myös uumoilee syitä tämän kirjan kirjoittamiselle. Yksi selkeä syy tulee lukijallekin mieleen eli sen korostaminen, ettei talvisodassa annettu uhri ollut suinkaan turha. Suomi säilytti itsenäisyytensä, Baltian maat antoivat Neuvostoliiton ensin lupaillen ja sitten härskisti uhkaillen miehittää maansa ja sitten vielä vaalien jälkeen pyysivät saada liittyä Neuvostoliittoon. Miksi Baltian kävi niin kuin kävi, sitä Waltari käy kohta kohdalta läpi. Miksi Suomen kannattaa varoa samaa kohtaloa, on kirjan toinen aihe. Se käy ilmi, kun kirjassa tarkastellaan Baltian maitten elämän alkutaivalta Neuvostoliiton osasina.

Waltari on kirjaansa varten hyödyntänyt jo julkaistua teosta, liettualaisen Ignas Jūrkunas-Šeiniuksen kirjoittamaa ruotsiksi vuonna 1940 ilmestynyttä kuvausta Liettuan tapahtumista, Den röda floden stiger (Punainen tulva nousee). Lisäksi hän on lukenut varsinkin virolaisia lehtiä, sikäli kuin niitä on ollut saatavilla. Myös tilastotietoa varsinkin Virossa myynnissä olleitten tavaroitten hinnoista ennen Neuvostoliittoon liittymistä ja sen jälkeen on käytössä, samoin tietoa palkoista ja niistä pidätettävistä kuluista. Waltari saa mielestäni ihan uskottavasti osoitettua, että Neuvostoliiton tapa hoitaa asioita oli luvata paljon ja hyvää ja sitten antaa yhdellä kädellä lupaamansa, kun toisellä kädellä rokotti kahta kauheemmin jostain muualta. Kun Baltian maat yksi toisensa jälkeen saatiin feikkivaaleilla (äänestys% > 90) äänestämään kommunistiset kansanedustajat itselleen (muita ehdokkaita ei juuri ollut) ja nämä olivat ensi töikseen vaatineet maansa liittämistä Neuvostoliittoon, ei ulkovalloillekaan jäänyt mitään kättä pitempää Baltian krimiä vastaan.

Kirjan lopussa Waltari kuvailee osittain uskottavasti Baltian oloja keväällä 1941 ja arvailee tulevia. Syystä tai toisesta hän kuitenkin jättää kokonaan laskuista menossa olleen suursodan erittäin ilmeisen laajenemisen Baltiaan ja sen seuraukset kansalaisille. Olen näin jälkikäteen täysin varma siitä, että Baltiassa on osattu tämä asia ottaa laskelmissa huomioon, mikä on omalta osaltaan vaikuttanut vähäiseen kiinnostukseen kommunismia kohtaan. Sikäli kuin Saksa valtaisi Baltian, ei ehkä olisi kansalaiselle ihan parasta meriittiä kuulua paikalliseen kommunistipuolueeseen. Tämän Waltari sivuuttaa ja kirjoittaa virolaisten puuttuvasta halukkuudesta sitoutua kommunismiin seuraavasti:

Tällä tavoin kommunistinen puolue saa uudet jäsenensä häikäilemättömäin kiipijäin ja onnenonkijain tai elämässään epäonnistuneiden tai kuviteltuja vääryyksiä kärsineiden henkilöiden joukosta. Selvää on, että tämä ei ajan mittaan tule ainakaan parantamaan yleistä moraalia eikä turvallisuutta.

Sinänsä siteeraamani kohta on monelta osin voinut pitää paikkansakin.

Ihan kiva pikku kirja, jonka voi lukea näytteenä Waltarin monipuolisesta kiinnostuksesta historiaa ja yhteiskuntakokeiluja kohtaan. Sivuja vain 184, tuli luettua viikossa.

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset

Ruotsissa asuva suomalaissyntyinen toimittaja ja kirjailija Kalle Kniivilä (s. 1965) kirjoitti vuonna 2016 julkaistun kirjan Neuvostomaan lapset, jonka täsmentävä alaotsikko on Baltian venäläiset. Luin sen. Lukeminen oikeni kymmenessä päivässä, joskin välillä kävin Liettuassa, jona aikana luin vain menomatkalla lentokentällä ja koneessa. Matkan jälkeen pidin pari päivää ruohonleikkuu- ja Kallaveden risteily -taukoa, niin että kaikkiaan itse lukemiseen käytin aikaa viitisen päivää.

Sanon heti kärkeen, että Kniivilän kirja on erittäin hieno teos, ajattelin hankkia sen itselleni, nyt luin kirjaston kirjan. Ensinnäkin kokeneen toimittajan ote näkyy selvästi, teksti etenee tehokkaasti, haastateltavat saavat puheenvuoronsa ja tekstistä näkee mikä on haastatellun sanomaa mikä taas kirjoittajan kysymys, kommentti tai pohdiskeleva mielipide. Kerrottava on hyvässä järjestyksessä, kirjan rakenne tukee kerrontaa. Haastattelujen maantieteellinen järjestys antaa lukijalle selkeän käsityksen siitä, missä kohti Baltiaa ollaan etenemässä. (Kirjan lopusta löytyy myös kartta, jonne kohteet on merkitty.) Kerrotusta voi myös helposti bongata eroavaisuudet eri Baltian maiden osalta.

Kirjan aihe on Baltian venäjänkielisen väestön tilanne Baltian maitten uuden itsenäistymisen ja Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen. Kuten kirjan lopussa mainitaan, eivät Baltian venäläiset tietenkään ole yksi yhtenäinen, samankaltaisesti ajattelevien ihmisten ryhmä. Joukkoon mahtuu monenlaisia kohtaloita, monenlaisia tulkintoja tapahtuneesta ja monenlaisia näkemyksiä siitä mikä nyt olisi hyväksi. Kniivilän kirjan kautta lukija voi kuitenkin harimoida jonkinlaista kuvaa yleisestä tilanteesta. Voi esimerkiksi muodostaa oman näkemyksensä Viron sekä Latvian omaksumasta kansalaisuuslaista kielikokeineen tai kielen tarkastusvirastosta, joka voi määrätä ihmisille tuntuvat sakot puutteellisesta latvian kielen taidosta. Viron ja Latvian venäjänkielisen väen muukalaispassien ongelmaa ei sen sijaan ole Liettuassa, joka myönsi Liettuan kansalaisuuden kaikille maassa uuden itsenäistymisen hetkellä asuneille sekä paluumuutto-oikeuden niille, joitten juuret ovat Liettuassa. Lukija voi myös miettiä integraation ongelmia koulutusjärjestelmässä, jossa jo alakouluikäisillä venäläisessä koulussa 30 % opetuksesta tapahtuu asuinmaan – latvian tai liettuan kielellä.

Kniivilä on toteuttanut kirjansa käymällä paikan päällä haastattelemassa ihmisiä. Näitten haastattelujen perusteella hän on koostanut todella moniäänisen kuvauksen Baltian venäläisten elämästä. Haastattelut on järjestetty paikkakunnittain niin, että kirjassa edetään läpi Baltian Venäjän rajalta Venäjän rajalle, mikä sekin on erittäin kuvaavaa sekä Baltialle että varsinkin sen venäjänkielisille. Ensimmäiset haastattelut on tehty Virossa, Narvan rajakaupungissa ja lopulta Kniivilä päätyy liettualaisen kuohuviinin nautintaan Kuurinkynnäkselle, Liettuan ja Venäjän (Kaliningrad) rajalle. Taustalta hahmottuu myös kuva Baltian tasavaltojen eroista ja yhtäläisyyksistä, kielikysymyksen lisäksi koulutuksen, talouden ja infrastruktuurin osalta. Kuten Baltian venäjänkieliset, ovat myös Baltian tasavallat erilaisia keskenään ja sisäisiäkin eroja löytyy joka maasta. Myös historian tarkastelu saa osansa, kun Kniivilä vierailee Vilnan tuhotun juutalaisyhteisön Amerikoihin siirretyn yliopiston 90-vuotisjuhlassa Vilnassa. Venäjänkielistä yliopisto-opetusta Baltian maista ei ilmeisesti ole saatavissa, vaikka venäjänkielisten osuus onkin merkittävä, minkä jo vierailu Vilnassa minulle todisti. Näin sitä meillä EU:ssa.

Kirjassa on 295 sivua. Suosittelen.

Vilna

Terveiset Liettuan pääkaupungista Vilnasta! Käväisin siellä vaimon kanssa muutaman yön reissulla.

Helpotuksena matkustamiselle oli se, että molemmat lennot olivat Finnairin tytäryhtiön Norran operoimia, joten selvisimme suuntaansa yhdellä check-inillä ja turvatarkastuksella. Matka-aikaa kumminkin kertyi aika tavalla. Kotoa Siilinjärveltä lähdettiin lentoasemalle ennen viittä ja perillä hotellilla Vilnassa oltiin joskus yhden-kahden seutuun. Koska olemme tottumattomia matkaajia, meille semmoinen tuntui aika rankalta. Onneksi matka kotiinpäin kesti vain kymmenisen tuntia, sehän tuntuu aina lyhyemmältä.

Pilvenpiirtäjät

Hotelli sijaitsi pilvenpiirtäjäin juuressa, Šnipiškesin kaupunginosassa. Neris-joen toisella puolen sijaitsevaan vanhaan kaupunkiin – varsinaiseen matkailunähtävyyteen – ei ollut kuin parinkymmenen minuutin kävelymatka, joten emme käyttäneet julkisia kulkuneuvoja. Kävely ei tunnu meistä rankalta, sen aikana näkeekin yhtä ja toista paremmin kuin bussin ikkunasta.

Kansallisgalleria

 

Vilna vaikutti ihan kivalta kaupungilta matkailijalle. Hintataso oli meille edullinen eikä keli ollut liian paahtava. Tosin jalkakäytävät oli jaoteltu pyöräilijöille ja jalankulkijoille niin eriskummaisesti, ettemme aina ymmärtäneet, miksi kaistat vaihtuivat puolelta toiselle. Lisäksi sekä toiset matkailijat että paikalliset kulkijat eivät aina nähneet erityisen tärkeäksi väistää vastaantulijoita. Mitään törmäämisiä ei kumminkaan tapahtunut, osaammehan me väistää. Jossain vaiheessa kokeilimme käsikynkkäkävelyä, jonka olimme todenneet jo Turussa lomaillessamme oivaksi keinoksi saada vastaantulijatkin välillä väistämään meitä.

Minä ja Mindaugas

Kirkot ovat Vilnan tärkein nähtävyys lukumääräisestikin. Kävimme muutamissa, kaikki olivat roomalaiskatolisia. Mater misericordiassa oli meneillään puolankielinen jumalanpalvelus, joten poistuimme paikalta vähin äänin. Puolan kieltä kuulin sittemmin vain kerran kaupungilla, venäjää sitäkin enemmän. Liettuan kieli kuulosti juuri niin tuntemattomalta kuin olin odottanutkin. Viimeisenä päivänä venereissulla sain selville, että esim. nimi Vytautas pitäisi kai lausua ”Viitoutas” ja Mindaugas ”Mindougas”.

Viimeinen päivämme Vilnassa sisälsikin meille Mindaugasin-mittaisen yllärin, kun kaupungilla kuljeskellessamme huomasimme, ettei juuri ketään ollut liikkeellä. Paljastui, että valtakunnassa oli kansallinen juhlapäivä suuriruhtinas Mindaugasin kruunaamisen kunniaksi. Ja oli jo aikakin, sillä hänet kruunattiin Liettuan kuninkaaksi joskus 1200-luvulla. Oikeastaan päivä taisi olla vain sopiva hetki juhlistaa sekä Liettuan satavuotista itsenäisyyttä että Vilnassa meneillään olleita laulujuhlia. Väki kerääntyi pääkatu Gediminolle ja tuomiokirkkoaukiolle. Näimme jotain pieniä maistipaloja juhlista, mutta jätimme liettualaiset juhlimaan omalla porukallaan ja siirryimme veneisiin.

Kansallispukuja tuomiokirkkoaukiolla.

Teatternornat

Opimme muutamassa päivässä tuntemaan Vilnan kaupungin kuin omat taskumme. Tosin Helsingin lentoasemalla tajusin hävittäneeni silmälasini ja Mynttooni-rasian, jotka olin kuvitellut laittaneeni taskuihini. En löytänyt niitä etsimälläkään, kunnes vähän aikaa torkuttuani muistin, että liivintaskujen sijasta olin laittanut ne paidan rintataskuihin. Niin että vaikka tuntisi omat taskunsa, voi niitäkin joskus olla enemmän kuin muistaakaan.

Kaupunginpuistossa.

Ja sekin nyt vielä, että aamupalalla hotellissa nautin liettualaista ruislimppua ja maalaisjuustoa, jotka olivat aika mauttomia, mutta muuten ihan pureskeltavissa.

Kolme kerettiläistä

Jussi Lehtonen suomensi ja Jussi Lehtonen ja Jukka Hytti toimittivat vuonna 2007 julkaistun kirjan nimeltä Kolme kerettiläistä, alaotsikoltaan Liettualaista nykydraamaa. Kirjan näytelmät ja niitten kirjoittajat ovat:

Marius Ivaškevičius (s.1973): Annika (Artimas miestas – Close City) vuodelta 2005

Sigitas Parulskis (s. 1965): Lautturi (Keltininkas) vuodelta 2006

Daiva Čepauskaitė (s. 1967): Pavut (Pupos) vuodelta 2002

Kirjan alusta löytyy kirjan toimittajien opastava puheenvuoro Lukijalle, jossa kerrotaan lyhyesti Liettuan historiasta, liettualaisen näytelmän historiasta etenkin. Sitten seuraa latvialaisen ohjaajaprofessorin Pēteris Krilovsin (s. 1949) kuvaus ihailemastaan omintakeisesta liettualaisesta teatteri-ilmaisusta otsikolla Uteliaan naapurin muistikirjasta. Tämän jälkeen saa puheenvuoron Audronis Liuga, kriitikko sekä elokuva- ja teatterikoulutuskeskuksen johtaja. Hänpä se kuvailee lukijalle uuden liettualaisen draaman vaikeuksia päästä ylipäätään esityslavoille vanhemman näytelmäkirjallisuuden säilyttäessä sitkeästi valta-asemansa Liettuan teattereitten ohjelmistossa. Ennen kutakin näytelmää kukin kirjailija esittelee omia mietteitään ja sanoo sanasen näytelmästään, joita aiheen tasolla yhdistää avioparin ongelmiin ajautuvan parisuhteen kuvaus.

Marius Ivaškevičius kertoo näytelmässään Annika tarinan ruotsalaisesta avioparista: Annikasta ja Svantesta. Kirjoittaja kertoo näytelmänsä lopuksi, että näytelmä todellakin on hänen mielestään kuvaus tämän avioparin osapuolien keskinäisten unelmien ja todellisuuden kohtaamisesta murskaavalla tavalla. Varmasti niinkin. Minä sen sijaan kiinnitin huomiota tapahtumapaikkoihin. Näytelmä nimittäin tapahtuu Malmössä ja Kööpenhaminassa, joita yhdistää silta. Malmöstä voi myös katsella Kööpenhaminaa ja tietenkin myös päinvastoin – voi olla katselemattakin. Näytelmässä kuvatussa tapauksessa ei kumminkaan sitten voi olla katselematta ja siinäpä sitä sitten ollaan puhtaan merenneidon kanssa. Onko keho notkeampaa Juutinrauman toisella puolen? Onko matkustaminen muuta kuin siirtymistä rautatieasemalta toiselle? Vai matkustaako ihminen ennen muuta tunteisiinsa tai peräti jonkun toisen tunteisiin? Onko toinen kaupunki toisessa maassa vain paikka, jossa olla poissa kotoa? Mietiskelin itse näitä asioja, koska olen itse lähdössä Liettuaan ja vieläpä vaimoni kanssa. Niin että meillä molemmilla on varmasti omat ajatuksemme matkasta. Toivottavasti en taas ala johdatella meitä liiaksi sinne minne itse haluan vaan vaimokin saa päättää minne mennään. Näin näytelmässä myös irvailua elintasoeroille kirjoittajan kotimaan ja täytekakku-Ruotsin välillä. Kuvailisin näytelmän tyylilajia sarkastisen hulvattomaksi. Absurdit ainekset pysyvät hyvin kasassa, sillä ne ovat kumminkin johdonmukaisesti kasatut.

Sigitas Parulskis kertoo näytelmässään Lautturi nelikymppisen pariskunnan, Henrikin ja Aleksandran suhteesta, Henrikin lääkärireissusta ja sitruunoista ynnä muusta. Tämä menevä ja juonikkaanpuoleinen näytelmä vaikuttaa siltä, että sen saisi joku osaava yksilö taipumaan kuunnelmaksi. Olisi se kiva nähdä näytelmänäkin. Näytelmän aihe, parisuhde matkamittarin lukeman karttuessa, on tietysti ihan ajankohtainen kenelle hyvänsä. Näytelmässä suhaillaan taksilla kaupungilla, piipahdetaan olusilla ja kysellään kuka maksaa cocacolat – tuskin Puškin? Näytelmästä pieni näyte:

Kun kotona on kriittisessä iässä oleva mies, rauhalle ja järjestykselle voi heittää hyvästit. Kyseessä on aina potentiaalinen rikollinen. Huomatessaan elinvoimansa hiipuvan hän pyrkii laajentamaan reviiriään ja päätyy sellaisille alueille, joista ei ymmärrä tuon taivaallista. Hänen suuruudenkuvitelmansa kannustaa häntä ylivertaisiin suorituksiin. Kauheinta tässä on, ettei hän missään vaiheessa riko lakeja, vaan muuttaa niitä, sopeuttaa ne omien tarpeidensa mukaisiksi, tai jos ei sopeuta, luo kokonaan uusia, ymmärrättekö?

Daiva Čepauskaitė on saanut näytelmänsä Pavut esille Vilnan kaupunginteatteriin ja se on myös esitetty kuunnelmana sekä Liettuassa että Suomessa. Ihan kuin olisin tunnistanut jotakin näytelmässä olevasta oman elämän ”kumittamisesta”. Kirjailija kertoo itse työskennelleensä paljon näyttelijänä ja siten hänen näytelmänsä on tarkoitettu teatterin lavalle eivätkä hänen mielestään niinkään luettavaksi. Minusta lukeminenkin sujui oikein mainiosti. Näytelmän asetelma on selkeä ja haastava. Iäkäs aviopari on viemässä kasvattamiaan papuja talonsa kellariin varastoon. Miehen rakentama hissi tekee tenän ja pariskunta jää nalkkiin hissiin papujensa kanssa. Seuraa armoton ja armollinen tilitys paitsi hissin rakentamisesta myös menneistä vuosista – ja tulevista ajoista. Muutenkin ilmeinen kuoleman odotus purkautuu pintaan ja herättää kirpeää sanailua muistojen ja pelkojen tiimoilta. Tämä näytelmä on kerrassaan oiva lopetus kolmen liettualaisnäytelmän sarjalle. Huumori ja tilanteeseen sopiva naseva otattelu keventävät kerrontaa ja uskon, että tämä näytelmä uppoaa yleisöön niin teatterissa kuin radionkin välityksellä.

Kiva kirja, jossa on 268 sivua ja muutamia kuvia, tuli luettua muutamassa päivässä. Nyt olisi sitten vuorossa se Liettua.