Pauli Taskinen: Katiskalla hukutettu

Kuopion seudulla vaikuttava Pauli Taskinen (s. 1949) kirjoitti vuonna 2015 julkaistun rikosromaanin Katiskalla hukutettu. Luin sen vähän niin kuin kesätekkarina.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat vuoden 2008 Kuopion seudun saariston kesään. Henki tarinassa on varsin perinteinen ellei peräti vanhahtava. Kuopio City vaikuttaa uinuvalta maakuntakeskukselta, joka se onkin – ja siinä juuri on Kuopion viehätysvoima. Ruutukaava-alueella ei juurikaan tapahduta, vaan kirjassa seurataan saariston paremmilla ja laajarantaisemmilla kesäasunnoilla eleleviä lomailijoita ja heidän naapureinaan elämäntyötään tekeviä maalaisia. Iso osa hahmoista on eläkeiässä, monet heistä vielä toimeliaita ja vereviä, toisin kuin ketjukolaaja.

Kesäasunnollaan kävijä on kirjan keskushenkilö Lauri Laitanen, joka on jonkinmoinen julkkis, tv-kasvo ja kirjailija. Hän harrastaa vanhempata kirjallisuutta, mm. Ernst Lampén sekä muut pakinoitsijat ovat hänen suosikkejaan. Lauri hankkii itselleen Lampénin teoksen Suomea maitse ja meritse, jonka sattumoisin lukaisin vuonna 2017. Pyyntihintana divarissa oli tuolloin 15 euroa, minkä hinnan Laitanen joutuu pulittamaan. Hän vierailee myös Vammalan vanhan kirjan päivillä divarinpitäjän kanssa.

Juu, ja muutakin enemmän tai vähemmän kiehtovaa kirjassa kuvaillaan. Kallaveden saaristo esitetään saarien sokkelona, jonka tunteva voi oikaista salakareja väistellen (mikä savolaisuuden mielikuva ”oikaista väistellen”). Taskinen kuvaa myös työntekoa, saariston väki on näppärää rakentelemaan ja muokkaamaan maastaan omanlaisensa.

Kirjailija Taskinen tuntuisi olevan kiinnostunut Suomen muinaisuskosta, jossain hänen näytelmässään aihetta käsiteltäneen. Myös pakinat ovat hänen sydäntään lähellä päätellen siitä, että hän on dramatisoinut pienoisnäytelmän Aapelin pakinain kestohahmosta Hermanni Hulukkosesta, jota isäni aikoinaan ihaili ja esittikin joissain juhlissa. Moni varmaan vielä muistaa Taskisen kahdesta tv-mainoksesta, toisessa hän esittää urheiluun kiihkeästi suhtautuvaa pappia, joka haukkuu erotuomaria ”samperin puusilmäksi” ja toisessa hän on formuloista vaikuttunut tarjoilija, joka kuohuviinipulloa avatessaan intoutuu suihkuttamaan kuohujuomaa ympäriinsä. Oikein hauskoja mainoksia!

Kirjassa on 238 sivua. Aloin lukea sitä heinäkuussa, mutta silloin taisi olla liian kuumat oltavat jo muutenkin. Nyt kelien viilennyttyä kirja tuli luetuksi kolmessa päivässä.

Urheiluaiheisia kuunnelmia

Kuuntelin tänään kolme urheiluaiheista kuunnelmaa, kun ei oikein ollut tv:ssä erityisempätä katseltavaa.

Lentävä suomalainen. Jouni Tossavaisen kirjoittama kuunnelma on taltioitu vuonna 2016 osana Radioteatteri liikkeellä-sarjaa. Entinen pitkänmatkanjuoksija on sepittänyt kertomuksen todellisen suomalaisen suurjuoksijan Hannes Kolehmaisen elosta New Yorkissa. Hannesta esittää Karri Lämpsä, muutkin näyttelijät ovat Kuopion teatterista, joten pääsin nyt teatterreissulle ihan omassa olohuoneessa. Ohjaaja on Pekka Laasonen. Kuunnelma etenee hieman kuulijaa mukaan odottelematta, jonkinmoiset ennakkotiedot aiheesta lienevät eduksi. Itse en tiennyt mitään tästä Kolehmaisen Ameriikan-vaiheesta, mutta eepään tuo haetannunna. Karri Lämpsä päästelee välillä aitoa savon murretta, jota on aina mukava kuunnella. Kiehtovaa on ajatella suomalaisten kolmois- tai viitoisvoittoja Ameriikan kaupunkiamaratoneilla, kun nykyään samanlaisiin suorituksiin saattavat yltää vain joittenkin harvojen Afrikan maitten juoksijat. Hannes arvelee, ettei häntä sadan vuoden kuluttua enää New Yorkissa muisteta, mutta kuten Väinölänniemen juoksijapatsas osoittaa Kuopiossa kyllä muistetaan. Kesto 45 min.

Maaottelussa. Veijo Meren kirjoittama kuunnelma on taltiointi vuodelta 1969. Tässäkin kuunnelmassa esiintyy Kuopion teatterin näyttelijä Mauri Saikkonen, vaikka ohjaajana on Ilkka Kylävaara. Varsinaiset keskushenkilöt ovat keski-ikäinen mies, jota esittää Aarno Sulkanen ja nuori nainen, jota esittää Soile Markkanen. He saavat aika laajalti kuitenkin kuunnella juopuneen vierustoverinsa kommentointia. Uolevi Vahteristo radioselostajana saa pettyä kymppätonnin juoksun loppuaikoihin ja ruotsalaisten kolmoisvoittoon. Kesto 37 min.

Keihäänheittäjä. Kari Hotakaisen kirjoittama kuunnelma on kokenut ensiesityksensä vuonna 1997. Ohjaus Janne Tapper. Seura-lehden toimittajat koettavat haastatella vähäpuheista keihäsmiestä. Tohmajärvellä. Kuunnelma on sepitteellinen, samaa voi sanoa julkaistusta haastattelusta. En jotenkin jaksanut innostua tästä. Kai se on niin, etteivät kirjoittajat ihmeemmin kiinnostu urheilusta urheiluna vaan katselevat sitä aina jostain syrjemmästä niin kuin se ei sellaisenaan olisi heillen riittävä aihe käsiteltäväksi. Kesto 46 min.

Kuunnelmasarja Armi Aavikko

Kuuntelin Yle Areenan Audiosta tuoreen kuunnelmasarjan nimeltä Armi Aavikko – siinä välissä olin elossa. Sen kirjoitti Kati Kaartinen ja ohjasi Antti Leino. Vuoden 1977 missiä ja sen myötä laulajaksi ryhtynyttä Armi Aavikkoa esittää Minka Kuustonen ja hänet showhunsa ottanutta laulajatähti Dannyä esittää Ilkka Heiskanen. Kuunnelmasarjassa on 20 jaksoa, jotka ovat pituudeltaan noin 20 minuuttia kukin. Eilen aloin kuunnella ja nyt aamupäivällä sain sarjan kuunneltua. Sarja sisältää haastattelunpätkiä, joissa Armin tunteneet ihmiset kertovat hänestä ja runsaasti varsinkin 1970- ja 1980-lukujen musiikkia. Pääosin sarja sisältää kuitenkin fiktiivistä, jokseenkin aikajärjestyksessä pysyttelevää kuvausta Armin elämästä. Minka Kuustonen Armina toimii kertojana, joka lyhyesti kommentoi tapahtumia ja johdattelee kuulijaa uusiin kohtauksiin. Varsin perinteisen tyylin mukainen kuunnelmasarja siis.

Minulle, 1970-luvun nuorelle, musiikki oli tuttua, samoin monet kuunnelman hahmoista. Muistan kun Armi valittiin missiksi. Taisin olla jotenkin yllättynyt, ehkä olisin itse valinnut jonkun toisen. Kun katselin näytöltä Armin kuvaa, tuli mieleen, että oliko osa hänen viehätysvoimaansa tosiaankin silmissä, joissa oli hellyttävää karsastusta. Armi vaikutti ”naapurin tytöltä”, joten olin aikoinaan melko yllättynyt kun hän alkoi laulaa Dannyn kanssa. Danny on kuunnelmassa kuvattu erinomaisesti. Yhdellä risteilyllä kerran näin Dannyn esiintyvän ja hän on kyllä teräksinen ammattilainen. Kuunnelmassa mainitut ”Pihtiputaan keikat” ovat koulineet hänestä esiintyjän, joka laulaa yleisölle kuin yleisölle. Kuunnelma tuo esiin Dannyn pyrkimyksen ammattimaiseen toimintaan, johon kuuluvat kunnioitus kaikkia kohtaan ja toisaalta kurinalaisuus. Armille Danny on tähti, joka nostaa hänet kuuluisuuteen laulajana. Armi myös rakastuu Dannyyn, mikä on helppo ymmärtää. Eikä minun ole erityisen vaikeata ymmärtää sitäkään miten Armi alkaa sisustaa elämäänsä alkoholilla. Sehän se on sukupolvien ajan ollut patenttiratkaisu, kun olo on alkanut tuntua painostavalta.

Luulisi että Armin tarinan saisi esitettyä lyhyemminkin kuin 20-osaa käsittävässä kuunnelmasarjassa, mutta enpä tuosta liiaksi pitkästynyt. Kotiväki oli kyllä kuullut kyllikseen sarjan tunnusmusiikkia ”Tahdon olla sulle hyvin hellä...” jo eilissä päivänä. Kuuntelin nimittäin kuunnelmasarjan isolta osin tv:n kautta, kun sellainen nykyään on mahdollista. Omassa rakkaassa nojatuolissa on niin mukava istua. Samalla voin kannustaa kissoja keskinäiseen kunnioitukseen ja kurinalaiseen käyttäytymiseen.

Amman kirjablogissa on myös kuunneltu tämä kuunnelmasarja Armista.

Vesikriisi sihisi Siilissä

Pitkään jatkuneet helteet tuppaavat toisinaan päättymään ukonilmoihin ja rankkasateisiin. Näin kävi nyt mm. täällä Siilinjärvellä, josta tuttavien kesken käytetään nimitystä Siili. Siilinjärven vedenottamo sijaitsee nk. kuivalla maalla soraharjualueella ja hyödyntänee ainakin osaksi luonnonsuodatusta. Tietysti vedenottamolla on tiivis allas, mutta kuten kaikella muullakin myös tiiviydellä on heikot hetkensä. Tällä kertaa rankka vesisade lienee päässyt jostain kohdin tunkemaan jotain vähäistä orgaanista jutuntuttua vedenottamoon, mikä johti siihen, että pieni bakteerikanta livahti juomaveden joukkoon.

Tiedottaminen asiasta ei ollut kovin päällekäypää, mutta viidakkorummun välityksellä mekin saimme kuulla vedenkeittokehotuksesta ja levitimme tärkeää sanomaa niille, joita pidämme meille tärkeinä yksilöinä. Siilinjärvellä vettä myypi nykyään Kuopion Vesi Oy. Järjestely on varsin uusi ja ehkä siitä ja loma-ajoista sekä bakteerien ilmaantumisesta viikonlopun alkajaisiksi johtui hieman kantrinkaipuun sävyinen tiedotusnopeus. Jotkut olivat kyllä olleet asiasta tietoisia, sillä ainakin Siilinjärven Lidlissä minulle kerrottiin, että kanistereissa ja pulloissa myytävä vesi oli loppunut kaupasta puolessa tunnissa. Koska asumme Kuopion kuppeessa ei ollut autolla ajamista suurempi työ käydä hakemassa pari-kolme kanisteria vettä Päivärannan Citymarketista.

Sieltä Citymarketista kotiin ajellessa muistelin miten kerran eräs uskova ihminen oli kirjoittanut netissä Raamatun kohdasta: ”Uhkuuko lähde samasta silmästä makeaa ja karvasta vettä?” (Jaakobin kirje 3:11, vuoden 1938 suomennos) Olin tuolloin korskeana huomauttanut, jotta ihmiskunta on keksinyt tähänkin kysymykseen ratkaisun, johon voi tutustua netissä hakusanoilla ”vesikriisi nokia”. Nyt ei niinkään naurattanut. Toisaalta perimmäinen luontoni on luja kuin entisajan ooppelin akku, en hermostu ihan pienestä tai vaikka sisälläni hermostunkin, jaksan pysytellä ulkoisesti tyynenä. No, ehkä akkuvertaus hieman onnahtaa.

Siilinjärven S-marketissa käydessään vaimoni huomasi ilmoituksen, jonka mukaan Siilinjärvellä jaetaan juomavettä kunnantalon takana olevalla parkkipaikalla. Sittemmin uusikin jakelupaikka ilmaantui laajalle parkkipaikalle Siilinjärven keskuskortteliin. Siellä jo sunnuntaina vierailimme.

Veden bakteerimäärät eivät ole kovin huolestuttavat, alunperinkin puhuttiin varotoimenpiteestä. Varmasti olimme ehtineet juoda vesijohtovettä ennen kuin tieto juomaveden keittokehotuksesta meidät tavoitti. Niin oli juonut moni muukin. Vatsatautiaaltoa ei ole ilmaantunut. Keitämme kahvit siihen veteen, jonka olemme hakeneet joko kaupasta tai veden jakelusta. Käymme suihkussa ja pesemme astiat astianpesukoneella. Ruuanlaittoon tarvittava vesi on yleensä itse keitettyä vesijohtovettä. Sen keittäminen ei ole kovin kummoinen homma, mutta jäähdyttäminen on vaivalloista eikä jäähdytetyn veden taso vaikuta täysin vakuuttavalta. Saadun ohjeen mukaan ruuanlaitossa voi käyttää vesijohtovettä, joka lisätään ruokaan ja sitten ruokaa vain keitetään vähintään viisi minuuttia. Tähän ohjeeseen suhtaudun hieman epäillen.

Nesteitten nauttiminen on tärkeää. Keskiajalla kuulemma juomavesi oli usein saastunutta, joten munkitkin nauttivat enimmäkseen viiniä tai oltta. Tämä ratkaisu voisi tuntua kiehtovalta ellei takana olisi kuuma kesä, jonka kestäessä näitä vaihtoehtoisia nesteitä tuli jo harrastettua ihan riittämiin. Kotikalja on ihan kiva kompromissi.

Kirsi-Marja Myöhänen: Hymykuoppa & Kyynel

Kuopiossa ja Leppävirralla asuva Kirsi-Marja Myöhänen (s. 1941) on kirjailija ja kuvataiteilija ym. Hän asustaa toisinansa myös Espanjan aurinkoisemmilla rannoilla. Luin hänen runokokoelmansa nimeltä Hymykuoppa & Kyynel, joka ilmestyi vuonna 2012. Kirjan sivuja koristavat runoilijan tekemät mustavalkoiset kuvat, joissa esiintyy kasveja ja joitakuita perhosia.

Myöhäsen runojen tyyli on tässä kokoelmassa sangen hillitty. Runojen sanoma käy yleensä melko selvästi ilmi. Runot ovat paikoin mietelauseenomaisia, ne sisältävät selkeitä ajatelmia. Toisinaan tietysti runoilija piilottaa tarkan kohteen lukijalta. Silti tykkäsin eniten niistä runoista, joissa kerrotaan pitkästä parisuhteesta ja sen arkipäivästä. Ne eivät ole mitään kipeää tilitystä, eikä useimpien ihmisten arkipäivä sellaista kaipaakaan.

Elämä miehen seurassa kivettää kenet tahansa, huomaan sen vaimostani, mikä ei suinkaan tarkoita että asiassa olisi jotain pahaa. Pitkä parisuhde ei ainoastaan hio särmiä puolisoitten väliltä vaan auttaa myös huomaamaan ne, niin että niihin voi oppia suhtautumaan huumorilla. Tällaisia kivoja pikku huomioita luen runoista Eedenistä se alkoi, jossa luomistyön jatkuminen tulee kuulemma selkeästi esille miehen touhuiluja seuratessa. Aihetta laventavat runot Miehen mieli, jossa uudenlainen, sosialistinen aate herää miehessä hälventyäkseen saman päivän mittaan ja Erilaisuudesta, jossa mies pakkaa reppunsa ja ilmoittaa lähtevänsä pyhiinvaellukselle sekä Siis poissa, jossa mies on muutama viikko sitten lähtenyt matkalle ”katupölyä pakoon” – liekö mennyt sinne Espanjaan? Näille velmuileville runoille tärkeänä vastapainona toimii runo Nyt vasta, jossa runon minältä on kulunut likemmäs puoli vuosisataa sen hahmottamiseen, että mies on parasta mitä minälle on tapahtunut. Meille miehille tämä antaa toivoa siitä, että nainen voi jossain vaiheessa oivaltaa oman parhaansa. Mieskö lienee se hahmo runoilijan elämässä, joka kehottaa rajoittamaan lausevoimistelua

ennen kuin

kaurapuurosta tulee hernesoppa ja
hillopullasta läskisoosi

runossa Arkijumppaa. Muutamia muitakin kivoja osumia runoista löytyy, tykkäsin mm. Espanjan ja Suomen joukkuepelien humoristisesta vertailusta – olkoonkin, että on pesäpallo-otteluihinkin saatu säihkettä, vaikkei niitä yleensä klassikoiksi kuule nimitettävänkään.

Kirjassa on 65 sivua. Se tuli lukaistua tänään.

Leena Raveikko: Jalat hengittävät

Kuopiossa asuva Leena Raveikko (s. 1955) kirjoitti runot vuonna 2017 julkaistuun runokokoelmaan Jalat hengittävät. Senpä minä lukaisin.

Raveikon runokokoelmalla on selkeä, yhtenäinen aihe: liikkuminen luonnossa. Siinä missä minun liikkumiseni luonnossa on supistunut viime aikoina kytketyn kissan ulkoiluttamiseen, on Raveikko harrastanut aktiivista liikkumista, hän kertoo runoissaan pyöräilystä, patikoinnista ja hiihtämisestä. Liikunnan tarkoituksena runoissa on työmatkan suorittaminen, pitkät ulkoisille maille suuntautuvat pyöräretket, patikointi ja retkeily metsissä sekä yksinäiset, mediteeraavat hiihtoretket lumisissa maisemissa. Kokoelma on jaettu kahteen osastoon: ensimmäinen käsittää liikunnan sulan kelin aikaan kun taas toinen osasto keskittyy talvisiin näkymiin.

Sulalla kelillä kuljetaan perhosen seurassa kohti luostaria, pyöräillään Kuninkaantiellä, härkätiellä, Runon ja rajan tiellä, eksytään Espanjassa ja välillä tuskastutaan koko hommaan. Patikkaretkellä tukahduttaa suopursun tuoksu, nautitaan sienisadosta ja mehukkaiksi paleltuneista puolukoista. Talvirunoissa pakkanen ja kävely uhkaavat katkaista porsliinivarpaat, mutta takkatuli sulattaa jäiset hiihtäjät. Myös luistimilla saa kovaa kyytiä, retkiluistelusta järven jäällä lienee kyse. 

Lukemiseni pysähdytti talvi-osaston keskivaiheilla, sivulla 51 (kuin elomme keskimatkaan ehtineenä ) runo, jossa runon Sinä vaikuttaa tutulta muukalaiselta, josta kulkija saa nähdä vain loittonevan selän. Tästä runosta lähtien luin Raveikon runoja hitaammin, tarkkaillen jotain samankaltaista merkkiä, jota en kuitenkaan selkeästi löytänyt. Mutta talvi-osaston runot vaikuttavat monasti hiljaisemmilta, talviseen myteröön käpertyviltä, vaikka omat vauhdikkaatkin hetkensä niistä löytyvät. Mietin uudelleen myös sulan vuodenajan osaston päättävää runoa, jossa runon sinä naulaa runon kertojan väsyneet vaelluskengät lintupöntöiksi.

On hienoa, että tämänkaltaisesta aiheesta kirjoitetaan näin runollisesti. Viittaus Henry Thoreaun kävelyä ylistävään teokseen ei ole liioiteltu.

Kirjassa on 73 sivua, lukaisin sen parissa päivässä.

Solja Krapu: Minä tarvitsen bussikuskia

Suomesta Ruotsiin ja takaisin muuttanut Solja Krapu (s. 1960) kuuluu asuneen Uumajassa ja nykyään ehken Kuopiossa(?). Hän kirjoittaa ruotsiksi. Vuonna 2002 ilmestyi hänen runokokoelmansa Jag behöver busschauffören. Suomennos ilmestyi vuonna 2004 nimellä Minä tarvitsen bussikuskia suomentajana Harri Rinne. Luin sen suomennoksen.

Krapu on menestynyt lavarunoilijana. Hän on voittanut Ruotsin ja Suomen mestaruudet. En ole koskaan seurannut lavarunokisoja, enkä usko että aion sellaiseen ratketakaan. Minusta runot ovat parhaimmillaan yksin luettuina.

Kirjan kannessa Kravun runojen sanotaan olevan selkeäsanaisia ja helppotajuisia. Niitten sanotaan silti olevan monikerroksisia. Voi olla, että osasin lukea nämä runot juuri siten, että pääsin putoamaan selkeitten sanojen ja helppojen tajuisuuksien väliin ja sitä tehen sitten monen kerroksen läpi suoraan katutasolle. Ehkä runossa Törmällä olin huomaavinani jotain erotiseeraavaa sivuviritystä, mutta muutoin kerrosteisuus jäi minulta havaitsematta. Käsitin kyllä, että runoilija ei aina puhu omalla äänellään, että runojen minä ei välttämättä tarkoita runojen sepittäjää.

Millaisilta runojen kertojat sitten vaikuttivat? Kokoelman alkupuolella tunnutaan kuvaavan nykyihmistä, sinkkua, joka hakee täydellistä sopivuutta potentiaaliselta kumppaniltaan. Loppupuolen runot vaikuttavat kertovan muista asioista, sinkkuelämä on päättynyt tai ei ole vielä alkanut, yhteinen elämä rakkaan kanssa saa muutamassa runossa tilaa, samoin muistot lapsuudesta. Viitisen sivua tilaa tarvinnut kokoelman nimiruno on varmaankin tarjonnut lavarunon kuulijoille veikeitä tunnelmia ja esittäjälle mahdollisuuden pelata rytminvaihdoksella, sillä loppua kohti runo tuntuisi kiihdyttävän vauhtiaan ja johtaa humoristiseen lopputulemaan.

Kirjassa on 95 sivua. Lukaisin sen läpi muutamien päiväin aikana.