Teatterissa Kuopiossa jakobiinilakissa

Théâtre Guillotine?

Kävin eilen Kuopion kaupunginteatterissa katselemassa ennakkonäytöksen reipasta tanssia ja rytmimusiikkia sisältävästä näytelmästä Marie Antoinette. Näytelmän kirjoitti taannoin amerikkalainen David Adjmi. Ohjaus Taava Hakala, lavastus- ja pukusuunnittelu Marie Antikainen, koreografi Sanaz Hassani. Marie Antoinetten roolissa Lotta Vaattovaara.

Netissä Adjmi kertoo vuonna 2012 ensiesitetyn näytelmän valmistelun taustoista, siitä miten tuolloin oli pidetty USA:n pressanvaalit. Näytelmän ehdittyä Kuopioon oli käyty jo vuoden 2024 vaalit, nyt valta vaihtuu USA:ssa ja niin se vaihtuu myös Kuopion teatterin lavalla 1700-luvun lopun Ranskassa. Ancien régime, vanha, yksinvaltainen kuningaskunta oli tullut lähelle tiensä päätä ja niinpä näytelmän upeasti tehdyt lampaat vaihtavat päätä muuttuen susiksi.

Marie Antoinette, Ranskan kuningatar oli alkuaan itävaltalainen prinsessa, jonka Ranskan kruununperillinen nai puolisokseen tuolle ajalle tyypillisellä naimakaupalla. Kuninkaana Marie Antoinetten puoliso otti nimekseen Louis XVI. Hänestä tuli viimeinen vanhan regiimin kuningas. Pysähtyikö Ranskan vallankumoukseen johtanut kehitys kuninkaan mestaamiseen? Eipä varmaan, susilauma lampaitten kimpussa toimii ylivirittyneesti. Ja sitä paitsi kansa kaipaa vahvaa johtajaa… Leiki siinä sitten tasavaltaa.

Nykymeiningissä USA:n pressanvaalien tulos osoittaa amerikkalaisten kyllästymistä jatkuvaan Euroopan ja muitten liittolaisten tukemiseen. Marie Antoinetten puoliso, kuningas Louis XVI sanoo Ranskan tarvitsevan juhlapukujen sijasta laivoja. Silti hän itse räplää kellojen parissa, purkaa niitä eikä saa niitä kasattua. Kello jää vetämättä. Kaikki odottavat perillistä. Näytelmästä aika iso osa keskittyy tähän ongelmaan. Niin sanoakseni vetävyyden kannalta vähempikin riittäisi.

Näytelmään sisältyy voimallisen rytmimusiikin ja häpsäkän koreagrafian säätämiä tanssiesityksiä. Voisin väittää että ne ”rikkovat” mukavasti näytelmän etenemistä. Mutta olisiko asia niin? Tanssiesitykset, joissa kuulemma käytetään street dance liikehdintää, saivat näytelmän aikana eniten suosionosoituksia. (Tosin väliaplodit näytelmäjaksojen aikana ovat nykyään perin harvinaisia.) Tanssi ja voimallinen musiikki mylläsivät liikkeelle tunteet, jotka vaihtelivat tanssijoitten ja heidän pukujensa ihailusta historian myllynkivien puristavaan voimaan.

Marie Antoinetten elämän surullinen loppu on katsojien tiedossa eikä tuhoonsa luisuvan hallinnon harjoittama rakenteellinen väkivalta riitä poistamaan sääliä häntä kohtaan. Nuori itävaltalaiskuningatar esitetään lapsekkaana, piloille passattuna hahmona, joka ei tajua mitä hänen ympärillään tapahtuu. Vaan kukapa sitä sitten tajuaa? Näimme hiljattain USA:n vaalien tuloksen ja tänään uutisissa kerrotaan, että junien nettiyhteys muuttuu nopeammaksi. Uutisissa ei voida kertoa, miten jossakin hiotaan sirppejä hiipuvan sadon kaatamiseksi länsimaitten ennen viljavilta vainioilta, joitten päätuote on todellisuuspako.

Näytelmän ennakkonäytös kesti 2 tuntia 15 minuttia väliaikoineen ja loppukiitoksineen.

Setä-elokuvia osa 1

Olen tässä katsellut pari ihan kivaa setä-elokuvaa eli elokuvia vanhenevista sedistä. Niistä nyt pari sanaa.

The Etruscan Smile. Valmistumisvuosi 2018, ohjaajat Oded Binnun ja Mihal Brezis. Pääosan setää näyttelee Brian Cox, hänen poikaansa JJ Feild, pojan vaimoa Thora Birch ja special guest starrina Rosanna Arquette. Elokuva perustuu José Luis Sampedron romaaniin La Sonrisa Etrusca. Nimen voisin itse suomentaa muotoon Etruskin hymy. Elokuvan kielenä on pääosin englanti, mutta gaelin kielellä on oma huomattavakin osansa.

Rory-setä lähtee Hebridien saarelta Amerikoihin tapaamaan poikaansa, joka asuu San Franciscossa. Setä menee siellä erikoislääkärin vastaanotolle. Samalla hän tutustuu poikaansa ja hänen vaimoonsa sekä vauvaikäiseen lapsenlapseensa. Kyseinen setä on vanhan polven mielensäpahoittaja ja hän nauttii isoja määriä viskiä. Örisevän mörrimöykyn poika taas on hyvänpuoleisissa hankkeissa kuten vaimonsakin ja heillä on hulppea näköalahuoneisto missä yöpyä. Sekä isä että hänen poikansa ovat taitavia ruuanvalmistajia. Setä liikkuu paikkakunnan taidenäyttelyissä ja taputtelee siellä parin vuosituhannen ikäistä etruskien hautamuistomerkkiä, kun museon ehtoisa esinainen rientää häntä toppuuttelemaan. Setä hieroutuu sanfranciscolaiseen elämänmenoon kuin Hebridein saaret Atlanttiin. Karheasta esiintymisestään huohlimatta setä on lämmin ja rakastettava hahmo ja elokuvasta jää miellyttävä muistikuva.

Kesto 107 min.

Touch. Perustuu Ólafur Jóhann Ólafssonin romaaniin. Islanniksi nimi on Snerting. Valmistumisvuosi 2024, ohjaaja Baltasar Kormákur. Pääosan vanhaa setää näyttelee Egill Ólafsson, setää nuorena miehenä Palmi Kormákur ja hänen ihastustaan Mikoa näyttelijätär nimeltä Koki. Mikon isänä, Nippon-ravintolan omistajana, häärii Masahiro Motoki.

Pääosa elokuvan tapahtumista sijoittuu 1960-luvun lopun ja vuoden 2020 Lontooseen, myös Japanissa vieraillaan. (Englanninkielisessä wikipediassa on muuten jokseenkin täydellinen juonipaljastus!) Lontoossa opiskeleva islantilainen luopuu opiskelustaan ja menee työhön japanilaiseen ravintolaan. Siellä hän kohtaa viehättävän neitosen, johon ihastuu.

Hyvin hellämielisesti aikajärjestystä rikkova kerronta souvatteleikse katselijan nuorten ihastumiseen ja rakastumiseen ja siihen miten maailma heidät toisistansa vieroittaa. Kuten edellinen elokuva, myös Touch kuvaa setää, joka omalla pehmeämmällä tavallaan rages before the dying of the light, Dylan Thomasin runoa mukaellen. Tämä oli minulle jotenkin Etruskihymyä lempeämpi katselukokemus. Setä nauttii kyllä sakea ja jonkun mielestä tarina voi olla vähän makea, mutta on siinä sen verran iisoppia seassa, että kyynelet noruivat poskille elokuvateatterin pimeässä. Jos tätä johonkin mahjong-peliin vertaa, niin palaset kyllä saadaan pelilaudalta kivi kiveltä, mikä on sinänsä katsojaa palkitseva kerrontakeino. Edellisen elokuvan tapaan ruuanvalmistus on näkyvässä osassa meininkiä.

Kesto 121 min.

Sisäilmaa

Katselin tällä viikolla kotimaisen tv-sarjan nimeltä Sisäilmaa. Sarja on valmistunut vuonna 2021 ohjaajana ja käsikirjoittajana Tiina Lymi, toisena käsikirjoittajana Juha Lehtola. Tykkäsin siitä kovasti.

Kyseessä on kolmeosainen, noin tunnin mittaisista jaksoista koostuva minisarja. Sisäilmaa kertoo työkkäristä, jossa virkailijat ovat uuvuksissa ja asiakkaat menettämässä toivonsa työllistymisestä, sillä työkkärillä on tarjottavana vain tyhjänpäiväisiä koulutuksia, muuta rääkkäystä ja natinkia. Tämä on tavanomainen tilanne ja tuttu kaikille pisempään työttömänä läsineille – myös minulle. Nykyään olen tosin mielenterveyssyistä elakkeella ja parin vuoden kuluttua jo työeläkeiässä. Olen siis eräänlainen asiantuntija. Vaikka en suinkaan siinä katsannossa asiantuntija kuin nyt puheena olevan tv-sarjan asiantuntijat, jotka työskentelevät työkkärin palveluksessa.

Pääosissa nähdään aika tavalliset kotimaisen tv-viihteen tähdet, etummaisessa nenässä Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman. En kehtaa kaikkia nimiä tähän luntata wikipediasta, lukekaa itse, jos niin kiinnostaa. Minä en sitä paitsi olisi muistanut edes noita kahta nimeä, sen verran alkaa jo turhuuden aiheuttama dementia minun mieltäni helpottaa. Nukuin toisen jakson aikana pienet nokkaunet, se helpotti vielä enemmän. Minulla tuppaa nokka menemään tukkoon ihan myötäänsä, sen verran jymmäkät sisäilmat on meilläkin. En käytä hengityssuojainta kuten sarjassa virkailijat käyttävät, mutta yöllä hengitän nenäcpap-laitteen kautta. Sikäli kuin henki kulkee.

Kerronnan etenemistahti on räväkkä, hahmot siksi hauskasti yliampuvia, että voisi heidät uskoa todeksi – ainakin ajatusmaailmansa tasolla. Useinhan ihmiset eivät sano ihan suoraan kaikkea mitä ajattelevat, mutta nämä hahmot nyt ihan kiitettävän raikkaasti niin tekevät. Arto Nybergin haastattelussa – suorassa lähetyksessä – työnsä uudistuksiin kyllästynyt virkailija villisti kehottaa ihmisiä nousemaan barrikadeille, sana-assosiaatiossa hänen mieleensä tulee sanasta ”kesäloma” sana ”mielialalääkkeet”. Tai jotain siihen suuntaan.

Usein tv-sarjoissa kuolemasta tehdään kauhistuttava asia. Oikeesti kuolema on meidän kaveri, saman joukkueen kannattaja, joka on lapsena itsekin pelannut ja nyt istuu katsomossa odottamassa kuka tekee maalin, että pääsee taputtamaan olalle. Tässä sarjassa minusta oikein kivasti on kuollut virkailija esitetty milloin alkkareissa milloin morsiamena. Kaikkihan me kuollaan, eikä se ole edes mikään kuolemantuomio, kyllä sen voi nähdä ihan eläköitymisenä. Joku saa kellon, joku toinen silmälasit, joku joutuu lusimaan vanhustentaloon.

Viimeisen jakson loppupuoli oli ehkä himpun verran turhan pitkä. Siihen Ievan polokkaan olisi voitu ihan kernaasti lopetella. Ei siihen mitään kauhuefektejä sen lisäksi olisi tarvittu. Elämä on kumminkin sellaisenaan niin tylyä, että se kyllä pesee kauheudessaan vaikka sarmat-ohjukset. Tämä asia tavallaan sarjassa hyvin tuodaan esille ja siihen olen tyytyväinen. Ja jotta itsekin välttäisin sanomasta kaiken mikä on totta lopetankin tähän.

Hyvä ja suositeltava sarja vaikkapa työttömien illanistujaisissa katseltavaksi. Sopii varmaan työkkärin immeisillekin. Niin, sehän minun vielä piti todeta, että tavallaan tämä sarja täydentää Säälistäjät -lyhytelokuvan luomaa hurjanpuoleista maailmankuvaa. Olen itse nauranut sillekin lyhärille ihan katketakseni ja oli tosi kiva hohottaa ja hähättää tällekin.

Hyvää Aleksis Kiven päivän iltaa!

Lokakuu kuvina

Jatkan tätä kuvasarjaa, jonka syyskuussa aloitin. Etsin vanhoja lokakuun kuvia ja löysinkin niitä tietokoneelta. Lokakuu ei selvästikään ole mikään kuvien aarreaitta, joiltakin vuosilta en löytänyt kuvan kuvaa lokakuulta. Valitsemani kuvat eivät ainakaan kaikilta osin edusta lokakuuta sellaisena kuin se elämässäni on näyttäytynyt. Toisaalta vaikea on mennä sanomaan millaisia elämäni lokakuut ovat olleet, kun mitään täsmällisiä merkintöjä on vaikea löytää. Kaikki kuvat on ottanut vaimoni.

Aikajärjestyksessä ensimmäisenä pääsee esiin kuva, jossa seison viimeisen varteenotettavan työpaikkani edustalla. Tosin minulla oli tapana sanoa, että olin Oikeus- ja poliisitalolla Kuopiossa poliisin tarkkailtavana. On 20.10.2012. Olemme joko menossa teatteriin tai tulossa sieltä. Voi olla, että näytelmänä oli Aapelin tekstiin perustuva Siunattu hulluus, saattoi olla joku muukin.

PS. Pankaa merkille komea takkini, sillä näette sen pian uudelleen.

Kuopion Oikeus- ja poliisitalolta siirrymme Eduskuntatalolle Helsinkiin. Käväisimme Helsingissä 20.10.2013 eli edellisen kuvan ja tämän kuvan päivämäärillä on eroa tasan vuosi. En ole ihan varma miksi juuri tuolloin Helsingissä kävimme. Tytär taisi jo asua pääkaupungissa, ehkä kävimme häntä tapaamassa? Laitan tämän kuvan nähtäville, kun on ollut kohua Eduskuntatalon pylväitten töhrimisestä.

Sitä paitsi minulla on kuvassa Turusta ostettu takki, joka tosin jäi melko pian pieneksi, salpasi hengitykseni. Onneksi sain tilalle hankittua Kuopiosta uuden takin, joka sopii minulle vieläkin.

 

Kolmas kuva esittelee minua kotimme edustalla Siilinjärvellä. Työnäni on haravoida lehdet paitsi tontiltamme, myös tonttia ympäröivältä kunnan viheralueelta. Sitä työtä teen syksyisin ja keväisin. Keväisin lehdet ovat pieni sivuseikka, pääosan haravoinnista muodostaa hiekoitussora. Näytän kuvassa onnelliselta, koska jäljellä on enää lehtikasojen siirto jätesäkkeihin. Tai ehkä meillä silloin jo oli sellaisia suursäkkejä, joissa lehdet voi kätevästi kuljettaa maankaatopaikalle. Nyt meillä vain on pienempi auto, saa nähdä millainen ruljanssi lehtien ja soran kuljetuksesta sillä oikein muotoutuu. Kuva on otettu 19.10.2017. Edellisestä kuvasta on siis kulunut melkein tasan neljä vuotta.

Kuten ensimmäisen kuvan yhteydessä huomautin, hieno 1980-luvun mokkatakkini, jonka veljeni minulle loppusijoitti, on päässyt uusiin tehtäviin – se on tullut miehen ikään kuten Suomikin oli tuolloin tulossa. Kävin tarkastamassa ja siellä se takki on edelleen eteisen komerossa syksyn haravahommia odottelemassa.

Espanjalainen kesä – koin sen näin

Ylellä vietettiin espanjalainen kesä eli esitettiin radiossa ja tv:n Teema-kanavalla Espanjaa käsittelevää tahi espanjalaista ohjelmaa. Itse katselin muutaman elokuvan.

Alkusoittona nähtiin kauniisti jalostunut El sur, suomeksi Etelä. Elokuvassa seurattiin nuoren tyttösen varttumista isän pitkän varjon suojista omaan ja itselliseen elämän tarkasteluun. Minä katselin loppusoitoksi peliculan nimeltä Cinco lobitos, suomennettu nimellä Tyttäreni laulu. Alkuperäinen nimi viittaa tuutulauluun, jota äiti ja tytär esittävät. Laulu kertoo viidestä sudenpennusta. Elokuvan ohjasi Alauda Ruiz de Azúa ja se valmistui vuonna 2022. Goya-palkintojakin ropisi.

Siinä missä El sur esittää asiansa siistiksi siintyneenä, toimii Cinco lobitos arkisemmin ja realistisemmin. El sur kertoo tyttären lisäksi isästä, jonka taustalla häärää äiti. Cinco lobitos kertoo tyttärestä, jolla on hyvin käytännönläheinen, paikoin lujanuottinen äiti, perheen naarassusi. Isä on hienotunteinen taustahahmo. El sur kuvaa tyttären kasvamista alle kouluikäisestä teini-ikään, Cinco lobitos kuvaa tyttären äitiyttä tuskastuttavasta alusta alkaen. Koliikkilapsia kasvattaneelle vauvan yöllinen itku ja rauhoittelu eri keinoin tuntuvat kiusallisen tutuilta. Nämä elokuvat toimivat hienosti toistensa vastapareina tai sulkevat saman ympyrän muutoinkin kuin sen suhteen mitä tässä olen kehdannut paljastaa.

Cinco lobitos on katseltavissa Areenassa vielä muutaman päivän. Sen kesto on 104 min.

Varsinainen Suomi

 

Turussa aurani kahlasi sumussa –

Surussa? Ehkäpä siinäkin, juu.

 

 

 

Pienenä sienenä taapersin torilla

kakkua sisällä, etteks’ tajuu?

 

 

 

 

 

Olikin puolikas Suomea istuttu,

tattina ratissa rekeä ohjattu.

Päättäjätasoja syrjästä seurasin

aikojen kulua arvotellessani.

 

Jellonan hännän ja kielenkin kuvasin

aamulla Turkua jolkotellessani.

”Kielen näytän, hännän nostan,

sillä maammon maion kostan!”

Syyskuun kuvia

Marjatta blogissaan esittelee kolmen kuvan kautta näkymiä syyskuuhun. Minä ajattelin matkia Marjattaa tältä osin. 

Ensimmäinen kuva on Siilinjoesta vuodelta 2012. Se on otettu syyskuun 15. päivä. Kuva tuo minun mieleeni Andrei Tarkovskin elokuvan Solaris, jonka alussa kuvataan verkkaisesti liikehtivää vettä vesikasveineen. Valokuva on tietenkin tapahtumiltaan pysäytetty tallenne, mutta saa siinä riittävässä määrin liikkeenkin näkymään. Solaris on elokuva, joka mainitaan suomenkielisessä wikipediassa hakusanan hiljaisuus kohdalla. Elokuvan teho perustuu hitaaseen etenemiseen – katsoja haluaa toisaalta päästä selville Solaris-planeetan mysteeristä ja toisaalta säilyttää unenomaisen kohtaamisen rakastettujen välillä. Molempia ei kuitenkaan voi saada. Jos sitten kumpaakaan.

Viime yönä näin unen, jossa olin jollain mökillä. Oli talvi, olimme menneet mökille kelkalla, sellaisella pienellä vetokelkalla, sellaisella Rosebudilla, jonka minä lapsena pudotin veljelleni parvekkeelta ja särin sen, koska en tajunnut, ettei kelkka kestäisi pudotusta kolmannen kerroksen parvekkeelta jäiselle pihamaalle. Unessa oli oma hätänsä ja lohduttomuutensa. Syttyi sota tai ainakin jonkinmoinen sekamelska, jota meidän piti paeta mökiltä. Autoimme muita, jotka olivat huonommassa asemassa. Jostain syystä toistuvasti soitettiin sävellystä Kimalaisen lento. Unen lopulla tuumasin, että tuota piisiä ei viitsisi ihan heti uudelleen kuunnella.

Toinen kuva kertoo minulle kovin lyhyen kokemuksen Kiihtelysvaaran kirkosta, jonka luona kävin vaimoni kanssa 13.9.2015. Teimme pienen kierroksen pohjoisessa Karjalassa. Näimme neljä kirkkoa, joista mihinkään emme päässeet sisään, sillä Kiihtelysvaarassa kirkonmenot eivät olleet vielä alkaneet ja Pyhäselässä, Rääkkylässä ja Liperissä ne olivat jo ohi, kun me paikalle ennätimme. Pyhäselän kirkon pihalla oli runsaasti maamyyrän koloja. Kiihtelysvaaran kirkko joutui kärsimään myyräntyöstä myöhemmin, kun syyskuussa 2018 joku poltti sen.

Kolmas kuva olkoon nimeltään Pelikenttä. Se näytää joltakin valokuvataiteen teokselta, josta ei ota pirukaan selvää mitä se mahtaa tarkoittaa. Ehkä nelikenttää, maaleja näkyy olevan kahdeksan. Otin kuvan Siilinjärven kunnan Harjamäen kylässä. Kenttä sijaitsee muinoin Harjamäen mielisairaalan päärakennuksena toimineen komean pytingin läheisyydessä. Kuva on otettu syyskuun 24. päivänä vuonna 2020. Oikeastaan tästä kuvasta tulee mieleeni kaverini Olli, joka harrasti valokuvausta. Hän myös käytti minua kerran merkillisessä valokuvanäyttelyssä, jossa oli kuva lumisesta tenniskentästä. Ehkä olin tavoitellut jotain samanlaista tähän otokseen.