Nina Zaitseva: Virantanaz

Vepsäläinen Nina Zaitseva (s. 1946) laati vepsäläisten myyttien, legendojen, satujen, laulujen, itkuvirsien ja sekä eeppisen että lyyrisen runouden pohjalta vepsäläisten eepoksen, joka julkaistiin vuonna 2012 nimellä Virantanaz. Luin Juminkeko-säätiön julkaisun vuodelta 2013, josta Virantanaz löytyy vepsänkielisenä rinnallaan suomennos, jonka laativat Olga Zaitseva ja Markku Nieminen. Teoksen kuvituksen laati Aleksei Maksimov. Lopusta löytyy Markku Niemisen kirjoitus Vepsä ja vepsäläiset sekä Nina Zaitsevan vepsänkielinen kirjoitus Vepsläižen eposan lugijoile. Zaitseva kertoo eepoksen laatimisesta: siitä miten sanastossa toimivat toistensa synonyymeina puhekieliset ja kirjakieliset ilmaukset, miten kansanlaulujen runomitta ja aihelmat uivat tekstiin ja miten hänen oman lyriikkansa ohella kuudelta muulta nimeltä mainitulta kirjoittajalta saadut vaikutteet sulautuivat osaksi eeposta. Zaitseva korostaa, että vepsän kielessä elää Vepsän kansan historia lauluineen ja tarinoineen eikä hän haluaisi kielen sammuvan.

Vepsäläiset asuvat Venäjällä Äänisjärven eteläpuolella. Kansa on huvennut pieneksi, arviot vepsäläisten määrästä vaihtelevat viidesta tuhannesta pariinkymmeneen tuhanteen. Markku Nieminen toteaa, että vepsän kieli on arkaainen itämerensuomalainen kieli, jonka arvellaan olevan lähinnä ns. kantasuomea. Venäjän kielen vaikutus vaikuttaa tosin vahvalta, jo tämän teoksen perusteella se näkyy sekä sanastossa että äänteissä (kirjaimissa). Näytteeksi siitä miten suomalainenkin voi paikoitellen ymmärtää vepsää esitän pienen katkelman runosta, jossa karhu kiipeää kuuseen lausumaan vepsäläisille ohjeita elämää varten:

Libui kondi kuzhe

sätes kaikhe udhe:

heinäsižiš kadjoiš,

ol'gesižes paidas,

kivižiš kindhiš,

savižiš kengiš.

Libui = kiipesi, sätes = yllään, pukeutuneena, kadjoiš = kaatioissa (ks. Kalevala), housuissa

Runoelmassa tulee esiin vepsäläisten elämä kunnioittavassa yhteydessä luontoon. Ympäröivät kansat kuten saamelaiset ja venäläiset ovat tarinoissa mukana. Toisaalta runojen henkilömäärä on pidetty pienenä, mikä helpottaa lukemista ja lähentää lukijaa kuvattaviin hahmoihin. Erityinen huomio kohdistuu naishahmojen – saamelainen Aira, loitsijamummi Anni, itkuvirsiä esittävä saagan ”kukintohahmo” Aljoi – vahvaan osaan tapahtumissa. Loppupuolella esiin nousee myös mies, nimihenkilö Vir, joka suoriutuu sankarillisesti karhunkaadosta. Karhu sinänsä on vepsäläisille tärkeä eläin, kuten yleensäkin suomensukuisille kansoille. Eepoksessa on mielestäni huomioitu muitten kansojen vastaavien teosten tarinankuljetus ja aihelmat, joten sikälikään kyseessä ei ole vaikeasti sulateltava runoelma.

Vepsän eepos on mielestäni harkitusti laadittu, se on tasapainoinen kokonaisuus, jossa erilliset aiheet on sujuvasti sovitettu yhteen. Eepos on melko lyhyt, koko kirjan sivumäärä on vain 83 sivua. Kullakin sivulla on vierekkäin suomennos ja alkuteksti. Luin teoksen junamatkalla, kuvat opastivat jossain kohdin hoksaamaan kerrontaa.

Juhannuskirkossa Siilinjärvellä

Juhannuksena kävin kirkossa Siilinjärvellä. Heräsin jo puoli viiden seutuun. Yöuneni eivät olleet kovin pitkät. Katsoin illalla Brazil-elokuvan ja puoli yhden maissa joku autoilija herätti meidät kaasuttelemalla järjettömän kovaa juuri meidän talomme kohdalla. Ylösnoustuani nautin aamiaista olohuoneessa ja katselin ruotsalaisen elokuvan Paras kesä. Sitten ajin partani ja kävin suihkussa. Vaimokin heräsi ja kerroin käyväni kirkossa.

Kävelin kirkkoon, sillä juhannuksen aikaan oli tullut liian vähän liikuttua. Kirkkoon on meiltä pari kilometriä ylämäkeen, joten läksin liikkeelle jo klo 9.15. Pihassa näin oravan. Se katsoa nakotti minua vaahteran rungolta. Suojaisella kävelytiellä näin pari linnunpoikasta. Vissiin joitain kerttusia, osasivat jo lentää. Ylämäki sujui pienellä puuskutuksella. Onneksi tuuleksi aika tavalla, niin en ihan sulanut siinä kävellessäni. Kirkolle tultuani pyrin ensitöikseni vessaan. Se oli varattu. Vessasta tuli pian eräs nainen, joka ei koskaan ennen ollut tervehtinyt minua, mutta oli seurannut toilailujani pilkallisesti hymyillen. En muista mitä vastasin hänen huomeneensa. Kun tulin ulos vessasta, seuraavana vuorossa oli pitkäaikainen kirkkovaltuuston jäsen, joka suhtautui minuun erittäin nuivasti ollessamme aikoinaan samalla kirjoituskurssilla kansalaisopistolla. Emme tervehtineet toisiamme.

Menin kirkkoon. Siellä olivat jo istumassa penkissään entiset naapurini. En yrittänytkään tervehtiä heitä. Omalla penkkirivillään istui myös eräs entinen työtoveri. Kirkossa oli puolensataa ihmistä. Laitoin kännykkäni kiinni. Se tuntui herättävän huomiota, sillä ei sitä kirkossa saa olla kännykkää. Ainakaan päällä. Alettiin siinä rukoilla virsikirjan sanoin ja laulettiin virsiä samasta teoksesta. Kirkossa oli joku nainen, joka lauloi kulakalla äänellä ja vähän hitaammalla tempolla kuin muu seurakunta. Kesäkanttorin ääni jäi hänelle toiseksi, mitä volyymiin tuli. Pääasiassa laulattivat tuttuja virsiä, aika tavanomainen show.

Pappi kiipesi pönttöön ja kertoi Johannes Kastajasta, josta juhannuksessa on kyse. Aluksi tuntui menevän hyvän aikaa Johanneksen syntymään liittyneitten tapahtumain kuvauksessa. Ajattelin jo, että mitähän tästä tulee? Puhui pappi kumminkin myös mandealaisista, joitten uskonnon juurien arvellaan olevan lähtöisin Johannes Kastajan julistuksesta. Kuulemma Suomessakin asuu mandealaisia, en tiedä asuuko Siilinjärvellä. Pappi mainitsi siitä miten Johannes kehotti raivaamaan valtatiet meidän Herrallemme ja että Johannes sai loppunsa mestauspölkyllä. Vai sanoiko hän ”mestauspöydällä”? Jotenkin ”pölkky” tuntuisi sopivan paremmin Siilinjärvelle. Täällähän toimi aikoinaan pölkkybaarikin.

Loppuvirtenä laulettiin ”Taas kukkasilla kukkulat”, säkeistöt 1 ja 5. Muinaisesta agraariväestöstä koostunut kirkkoväki esitti sen kauniin heleästi ja tunnevoimaisesti.

Aikoinaan tietokoneella tekaisemani kehäristi.

Kun pappi oli toivottanut hyvät kotimatkat koko porukalle, hän kiirehti hyvää vauhtia kirkon ovelle. Saapuessani hänen vaikutuspiiriinsä hän pyysi saada käyttämäni virsikirjan ja toivotti minulle hyvää juhannusta, mihin vastasin kiitollisena samaa hänelle toivottaen ja ojensin hänelle virsikirjan. Vasta kotimatkalla aloin miettiä miksi papilla oli niin kiire saada virsikirja kädestäni. Halusiko hän tarkistaa, olisiko siinä jäljiltäni jotain mandealaisia merkintöjä?

Toivotin hyvät juhannukset sille entiselle työtoverille ja ihmettelin pitkäksi kasvaneita keltanoita kirkon nurmialueella. Paluumatkalla näin toisen oravan. Käveltyäni kotiin kävin uudestaan suihkussa, sen verran veti hikeen se reissu. Sitten söimme juhannuslounaaksi paistettuja perunoita ja kuorellisia pirkkanakkeja.

Arto Juurakko: Me täs

Arto Juurakko (s. 1962) sepitti runot vuonna 2017 julkaistuun kokoelmaan Me täs. Kyseessä on hänen kymmenes runokokoelmansa.

Juurakko kirjoittaa runoja eteläpohjanmaan murteella. Tämän kokoelman aihe on rakkaus puolisoa kohtaan. Rakkaus keulii kirjailijan käsissä kuin mopo ja sitä tehen se sitten tuottaa näppärää runoutta, joka toimii usein kielikuvien kautta. Rakastettu on runon kertojalle pelekkää ilimaa, joka on tarpeen hengittämiseen. Tai rakastettu on tuuli, jota tarvitaan lietsomaan jo tuhkaksi ehtivän rakkauden kipunaa. Toisinaan runojen rakkaus täyttää maailman taivasten tasolta aina maahan saakka, toisinaan kiintymys tarttuu rakastettuun syksyn lehtenä ja havunneulana yhteisen mettäretken aikana.

Runojen miljöö on koti maalla, maisemissa makaavat pellot ja taittuvat pajupehkot, linnut ja pilvet liikkuvat taivaalla. Käytännön tilanteet ruuanlaitossa ja kaukosäätimen käytössä tuovat runoihin itse-eletyn tunnun. Kokoelman loppupuolella yhteiseen, seesteiseen elämänmenoon tulee muutos. Tulevat sairaudet, tulee lähtö, puolison menetys. Oman aikansa runot kieltäytyvät antamasta periksi, mutta minkäs pakolle teet. Keväällä puhkeavat ensimmäiset leskenlehdet.

Juurakon runojen murre ei pyri hauskuuttamaan, se on aitoa kieltä, jolla runoilija kertoo sanottavansa. Murre on mukana olennaisena osana runoilijan maailmaa, se tuo säkeisiin paikallisväriä peittämättä sitä, mikä sanomassa on olennaista. Jotkut sanat jäävät minulle hämäriksi, toisinaan murre pysäyttää lukemisen, kun täytyy makustella sanoja, miltä ne kenties kuulostaisivat puhuttuina. Minun lausumanani runot jäävät torsoiksi, savolainen intonaationi on kuin Eesaun jalat pohjalaisissa virsuissa.

Jokin minussa on vikana, sillä rakkausrunojen maailma tuntuu minulle vieraalta. Minun elämäni on kärsimystä niin kuin hinduilla, soitot suruista tehtyjä. Sikäli on tavallaan terveellistä lukea runoja, jotka kertovat siitä hyvästä, minkä runoilija maallisen matkansa pitkospuilla on kohdannut. Niin usein hyvän näkee vasta kun sen menettää. Tosin on runojen kertojallakin ollut asiassa oppimisensa, kuten runosta Viisas navigaattori ilmenee:

Latasin Tomtomihin

määränpään:

onnen ja rikkauksien

lähtehelle.

Se antoo vaan

meirän osoottehen.

Kirjassa on 94 sivua. Lukaisin sen tänään. Saahan tiedä saanko muuta luettua tämän kuun aikana. Tästä kirjasta kuulin Kirjarakkautta blogista.

Kuhmossa helmeilemässä

Elekeehän mittään! Käötiin vaemon kanssa reissussa, ku ol juhlapäevä. Ajettiin Kuhmoon. Minähän se ajoen ja vaemo kahtel tievvarren nähtävyyksijä. Aeka paljon ol matkav varrella valtijon mehtee. Mikäpä hänessä. On Suomella mitä myyvvä vappusatasen eistä.

Satasta minnäe ajoen pitkät tovit, toesinaan ol joku rajotus, mutta eepä taennuna tulla lappuva eekä vappuva. Teihin ol routa väsännä hijasteurat joka viijjen metrin välille, mutta ei se suuremmalti haetanna, kun tiijjettiin jotta hyvvee ol luvassa.

Ensmäeseks käötiin talavisovan taestelupaekoella. Tosin jälellä ee ollunna talavee eekä sottoo, kun kevät tunki kasvuvaan ympäriisä. Luelahen motin muistomerkillä näen piäskysijä. Jollaen motilla käyvvessä lenti korppi meijjän ylite ja kaovvempana kurlas karmeella iänellä jokkuu petolintu. Muute ol hilijasta. Ee ollunna muita kävijöetäkää. Viimesellä motilla kukku mulle Kaenuun käk kymmenen kertoo. Siitä kiännyttiin takasin, oltiin jo meleko lähellä itärajjoo. Lähempänä Kuhmoo käötiin siinä kohin, mihin neuvostojoukkoen hyökkäös ol pyssäötetty. Panssaresteitä nähtiin.

Kuhmossa syötiin kuntootuskeskuksessa. Jottaen kalloo siellä ol ruokana. Ja toskakaakut piälle – sellaset vähärasvaset. Sitten mäntiin hotellille Kalevalan kankahille. Hississä ol ihan avaruuselokuvviin iänet, mikä lie hurissu. Oesko ollunna sotasualismoottor? Kuleksittiin järven kuppeessa kaoniilla männikkökankaalla. Järven reonaan ol luonto kasanna kappeen kannaksen, josta varmaan matalamman vein aekaan piäsis kävelemmään suareen. Nyt ee kehattu yrittee. Sev verran ol vettä suopursuin piällä.

Sen sijjaan kateltiin Kalevalan vallan aekasta kyllee. Jonniiv verran ol piässy kylär raetti aotijoetummaan, mutta se taetaa kylijen olemukseen kuuluva. Paljon ol silti nähty vaevoo sitä kyllee rakentaessa, jotta toevottavasti osa voejjaan siästee näötteenä hirsrakennusten pykkeemisestä. Ampumahiihtoraan penkan piällä ol kaoniilla paekalla pisteaetoo.

Tutustuttiin Kuhmon keskustaan. Pajakkakosken rannalle ol rakennettu kulukusilta kävelijöelle. Se meitä viehätti. Mitä uppein paekka, eekä kettään muita kum myö kaks siitä naottimassa. Aorinko näöttäöty sev verran, että käväsin valohuoneessa.

Illaks mäntiin tietysti hotellille, siellä ol peli. Nimittäen televiisijossa. Jiäkiekkojoukkuveet otti yhteen ja Suomi voetti. Vaemo sano, että tämä onnii hänen ensmäenen mualimanmestaruutesa, kun ei ou kehanna ennen niitä pelittelyjä niin kuikuilla. Yö myö nukuttiin. Onhan se vieraella pehkuilla aena outoo muata, vuan mänhän tuo. Uamulla saen juuvva uamukahvit katetulla verannalla. Vaemo otti oekeen valokuvan minusta.

Mäntiin talavisotamusejoon, missä sottoo esiteltiin tavallisen immeisen näkökulumasta eekä vuan rategijoetten yhteentörmäöksenä. Pikkulottiin Kultasissa sanoessa luk viijjentenä: ”Ole hyvä.” Jokkaesella lotalla ol valakonen kaolus, tae aenae melekein. Palavelu musejolla ol ystävällistä, henkilökunta taes koostuva naesista.

Juminkeko-talossa kävästiin ja suatiin miellyttävän rento ja kanssakulukeva opastus. Katottiin vilimi Lönnruutin Kajjaanin vuosista. Ostin sieltä par kirjasta, jotkol alunperin rajan takkoo. Syömässä käötiin Kaesaen ruokalassa. Hyvvee on tuo lihaton sili con jaohis.

Kotmatkalla vähän eksyttiin, mutta takasin piästiin kuhmolaesen kulttuurin kyllästäminä.

Heikki Luokkasen runoja

Taivalkoskelainen maanviljelijä ja karjankasvattaja Heikki Luokkanen (s. 1964) kirjoittaa runoja taivalkosken murteella. Luin hänen kaksi runoteostaan: Sonnaatteja selekosesta, vuodelta 2013 ja Kostonrannan rapsotiat, vuodelta 2017.

Sonnaattien takakanteen laatimassaan tekstissä Luokkanen vertailee runojaan puihin, niitten puitten käyttötarkoituksen mukaan. Mikä kelpaa paneeliksi, mikä reenjalaksiksi. Lahopuutakin voi olla joukossa, mutta vaikka olisi tykky latvan katkaissut, niin puun sisältä saattaa löytyä arvokalun tarpeet, kun vain essiin kaevelee. Tämän taidon Luokkanen kyllä hallitsee. Hänen runoistaan löytää ajatuksen sineä, jota muuallakin kuin Koillismaalla voi tarkastella ilahtuen. Lukijana haltioidun kerta toisensa jälkeen Luokkasen ympäriltään löytämistä pienistä yksityiskohdista, joista runoina kasvaa lämmin ja kotoisa kuva maaseudun rauhasta. Aika on armahtavasti kulkenut hiljenneitten pientilojen sivuitse, niin että elikoita loihtiva trulli löytää navetasta ja tallista vain siellä joskus sijaansa pitäneitten lehmien ja hevosten muiston. Tai saattaa saunan lattialla kulkeva muurahainen saada kulkuluvan sitä ihmettelevältä isäntämieheltä. Niinikään voi piirongin laatikosta löytynyt vanha neulatyyny ilahtua saadessaan lopulta käyttötarkoituksen, kun siihen joku taipperi kiinnitetään. Parsinavetta saa oodinsa, gotler-tanko ylistyslaulunsa. Runot suovat lohtua niille, jotka ovat niin usein sitä ilman jääneet – lukijan päätä silitetään veikeän hymyn kanssa.

Kuten yleensä lyyrisessä aihevalikoimassa, on rakkaudella sijansa Luokkasen runoudessa. Parissakin runossa lähdetään etelään, jopa Ruotsiin asti työhön ja luvataan palata joskus kun on saatu kasaan rahat taloon, jossa on uuni ja takka ja semmonen huussi, josta lähtöö veen mukkaan kakka. Nuori poika saa mopon tarakalle etelästä kesänviettoon saapuneen neitosen. Ja se mopokin toimii, kun on käyttöohjeet luettu. Erotiikka kukkii myös vanhusten välillä, kunhan mummeli muistaa tummelin. Navetan tuuletushormin suulla talven lämmitellyt varpunen lemahtaa sonnalle, mutta yrittää silti tehdä vaikutusta paikkakunnalle saapuneeseen lajitoveriinsa. Atomiaikakin ehättää pohjoiseen raha-automaatin ja lypsyrobotin rakkaustarinan myötä.

Myös kitkeriä sävyjä Luokkasen runot tavoittavat EU:seen kohdistuvassa arvostelussa. Tarkastajat tekevät iskuja pienen viljelijän tilalle, nautaeläinten korvamerkit tarkastetaan ja navetan alat mittaillaan, peltojen hoidon tarkkailusta puhumattakaan. Maaseutu, tuo viimeinen vapauden korpimaa, ujuu direktiivien ja kalastuksen valvonnan piiriin. Maalla eläjälle maaseutu merkitsee kuitenkin kotia, sen kodin rajat ovat laajat, ne ulottuvat soille ja selkosille. Porot syövät kukkapenkin kasvillisuuden, thaimaalaiset poimivat metsästä marjat. Suohauta koitui muinoin janoisen lehmän kohtaloksi.

Runoissa ei korosteta liikaa lämpimiä sävyjä, ne esitetään velmuilevan maanläheisyyden kautta. Huimimmillaan runojen filosofinen näkemys koskettelee elämän tarkoituksen ja olemassaolon kysymyksiä yllättävällä, hauskalla tavalla, joka saa minut lukijana vuodattamaan yhtä aikaa ilon ja haikeuden kyyneliä. Näyte pääsiäisellisestä runosta Tunnollinen rulli, jossa muinoinen trulli kiertelee yhä tehdäkseen pahuutta tyhjenneissä navetoissa. Maaseutu on kuin hiljainen kotiseutumuseo, josta elämä on poissa:

Ja pian kääntyy takasin
tuo tunnollinen rulli
vain sielun silimin haavan sai
se kuviteltu mulli
ja lehmän utareistakaan ei
parteen tipahtele aito veri
se kauan sitten tapahtui
kun aika oli ihan eri

Luin näitä kirjoja noin viikon. Molemmissa on vajaat sata sivua. Suosittelen Luokkasen runoja lämpimästi sille, joka haluaa tietää millaisista runoista minä oikein mahdan pitää.

Kurt Vonnegut: Ajanjäristys

Amerikkalainen Kurt Vonnegut (1922 – 2007) kirjoitti vuonna 1997 julkaistun romaanin Timequake. Vuonna 1998 siitä ilmestyi suomennos nimellä Ajanjäristys, suomentajana Erkki Jukarainen. Teoksen piti olla Vonnegutin viimeinen. Sen jälkeen on kuitenkin ilmestynyt vielä kirja, joka on julkaistu suomennettuna vuonna 2007 nimellä Maaton mies.

Minä luin kuitenkin toistaiseksi vain tämän Ajanjäristyksen. Siinäkin oli minulle tekemistä.

Vonnegut aloittaa Ajanjäristyksen kertomalla näkemyksensä Ernest Hemingwayn pitkästä novellista, joka on julkaistu suomennettuna nimellä Vanhus ja meri. Joku kalastaja oli kertonut Vonnegutille, että novellissa kuvatun vanhuksen olisi pitänyt ottaa pyytämästään miekkakalasta parhaat palat veneeseensä ja jättää loput haitten ruuaksi. Vonnegut kertoo kirjoittaneensa kymmenisen vuotta romaania nimeltä Ajanjäristys, kunnes hän oli päättänyt tehdä sille niin kuin vanhuksen olisi pitänyt tehdä miekkakalalle. Lukijana olen kiitollinen Vonnegutille tästä päätöksestä lyhentää romaaninsa suomennettuna vain 246-sivuiseksi. Siinäkin oli minulle lukemista.

Itse ajanjäristys ei minusta ole kovin kiinnostava ajatuksena eikä juuri muutenkaan. Kyse on siitä, että maailmankaikkeus eräänä hetkenä helmikuussa vuonna 2001 päättää lakata laajenemasta ja alkaakin supistua, niin että Maapallon asukkaat palaavat äkillisesti elämässän kymmenen vuotta taaksepäin. Sitten maailmankaikkeus alkaa kuitenkin heti laajeta ja ihmiskunta joutuu elämään kymmenen vuotta uudestaan täsmälleen samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Romaanissa esiintyvä kuvitteellinen scifi-kirjailija Kilgore Trout kirjoittaa tapahtumasta muisteloteoksen Kymmenen vuottani automaattiohjauksella. Tätä ja melko monta muutakin Troutin tekstiä Vonnegut käsittelee romaanissaan. Mukana on kuitenkin myös Vonnegutin oman elämän tapahtumia, ainakin sellaisina ne esitetään. Vonnegut muistelee oman elämänsä lisäksi nimeltä mainiten perheenjäseniään, sukulaisiaan, tuttaviaan, kollegoitaan ja muita hemmoja. Mikäpä hänessä. Onhan siinä lukemista.

Kirjaa lukiessani minut valtasi usein nyreys. Se johtui siitä, että Vonnegut itsekin myöntää eläneensä hyvän elämän. Eikä pelkästään niin, vaan hän kertoo jutelleensa toisen kirjailijan kanssa ja heidän päätyneen siihen tulokseen, että tällä planeetalla elämisen arvoista elämää viettää vain 17 % ihmisistä. Kokenut lääkäri oli kuulemma pitänyt arviota jokseenkin osuvana. Hän sanoi miettineensä mikseivät hänen potilaansa tee itsemurhaa. Myöhemmin kirjekuoriostoksilla Vonnegut kohtaa köyhiä ihmisiä, joitten elämä ei ole silmiinpistävästi elämisen arvoista. Minun on vaikea ottaa tätä kaikkea huumorina, mustanakaan. Samastun liiaksi planeetan enemmistöön. Siinä sitä on samastumista.

Vaikka toisaalla kirjassaan Vonnegut sanoo kertomakirjallisuuden olevan ”ele-englantia”, jossa todellisuus sovitetaan tukemaan kerrontaa, hän on kuitenkin huolissaan kirjojen tulevaisuudesta. Hänen mielestään ihmiset haluavat löytää kirjoista samansuuntaisuutta oman ajattelunsa kanssa. Vissiinkin juuri tämän vuoksi minun on vaikea samastua Vonnegutin tekstiin. Hän kun ei kuulu planeetan enemmistöön. Hän näkee taideteoksen olevan vain puolet kahden ihmisen (taiteilijan ja taiteennauttijan) välisestä keskustelusta. Siihen kuuluu hänen mukaansa olennaisena osana tieto siitä, kuka ja millainen taiteilija on. Jos kyse olisi keskustelusta, eikö taiteilijankin siten pitäisi tuntea taiteennauttija? Tätä sanastoa soveltaen taideteos pikemminkin julistaa kuin keskustelee. Ehkä Vonnegut kumminkin jotenkin aavistaa minut lukijana, sillä hän kirjoittaa:

hölynpölyn hyväksyminen on olennaisen tärkeää, mikäli haluaa nauttia runoista ja romaaneista ja novelleista ja myös näytelmistä. Jotkut kirjailijoitten esittämät väitteet ovat kuitenkin niin tolkuttomia, ettei niitä voi millään uskoa.

Tähän minun on uskominen?

Luin kirjaa aika pitkään, joskin loput 109 sivua päivässä, kun tunsin saavani kirjan luettua.

Ketjukolaaja Brandy

Aikoinaan kun löysin nämä blogit netistä, ensimmäinen seuraamani blogi oli Lukuisan blogi. Vähän kerrassaan tajusin, että muitakin blogeja oli olemassa. Sitten päätin perustaa omani. Siitä on jo kahdeksan vuotta aikaa. 

Nyt luin Lukuisan blogista haasteesta, jossa kannustettiin kertomaan, mitkä viisi kirjaa kuvastavat blogisi brändiä. Minulle tuli ensimmäisenä mieleen eteläafrikkalainen Kap Brandy, jota joskus 1980-luvulla naukkailin. Luulin, ettei sitä enää Alkossa myydäkään, mutta onhan siellä vieläkin myynnissä Cape Brandy -niminen juoma 0,7 litran pullossa. Muistaakseni oli Kap Brandykin niissä isoissa pulloissa. Napsin sitä aikoinaan, kun olin leirintäalueella kesätyössä. Minulla oli jemmapullo yhdessä tyhjässä mökissä. Brandystä imin lohtua tylsään työhön.

Blogia perustaessani ajatukseni oli lukea kirjoja saadakseni selville, olenko menettänyt jotain, kun en ole lukenut kirjoja. Olin nimittäin lukenut siihen saakka kirjoja 0 – 3 kirjan vuosivauhdilla. Blogin myötä halusin lukea sellaisia kirjoja, joilla olisi saattanut olla merkitystä kehitykselleni ihmisenä, jos olisin ne aikanaan lukenut.

Kun perustin blogini olin täyttänyt 50 vuotta. Olin pitkäaikaistyötön merkonomi. Kap Brandyä en edes ajatellut vuosikausiin. Lapset ja asuntolaina olivat etusijalla. Talon hoito oli tylsää puuhaa, en pitänyt siinä hommassa juuri mistään. Blogin perustamistalvi lienee tarjonnut paljon lumityötä, sillä valitsin nimimerkikseni ketjukolaaja – ketjupolttajaa mukaellen.

Ensimmäisenä blogivuonna luin joitakin kirjoja. Toisena vuonna sama jatkui, eikä asianlaita ole varsinaisesti ottanut muuttuakseen. Jotkut kirjat ovat totta tosiaan lisänneet käsityksiäni joistakin asioista, mutta eivät ne ole mitään tärkeitä asioita, ennemminkin voisi kuvitella niitten asioitten tuntemisen saavan minut tuntemaan itseni tärkeäksi, vaikken sitä olekaan. Minut laitettiin eläkkeelle, enkä ole edes täyttänyt kuuttakymmentä. Yhteiskunnalla ei ole koskaan ollut minulle käyttöä. Kirjastossa asioidessani minua neuvotaan yhä kuin apukoululaista.

En voi sanoa imeväni kirjoista lohtua elämäni merkityksettömyyteen. Toisaalta en viitsi lopettaakaan lukemista, vaikkei se tuota minulle juuri muita elämyksiä kuin helpotusta, kun olen saanut jonkun kirjan taas luettua. On hupsunhauskaa sanoa lukeneensa jonkun kirjan, mutta harvemmin siitä lukemisesta nautintoa kertyy.

Nyt kuitenkin olen ahdistanut itseni tilanteeseen, jossa minun olisi nimettävä viisi kirjaa, jotka kuvaavat Ketjukolaaja Brandyä. Tietysti voisin sanoa, että ne olisivat kirjoja, jotka tekisivät lukemisen mielekkääksi opettamalla minulle jotakin uutta. Voisin vaikka itse keksiä sellaisia kirjoja. Sellaista kirjaa kirjoittamaan en pysty, pystyneekö kukaan muukaan.

Otan siis keksiäkseni kirjoja, jotka mullistaisivat maailmankuvani parempaan suuntaan:

1. Hyljeksityn piristys. Haapasaarelaisen hylkeenpyytäjän kuvaus itäisen Suomenlahden jäälakeuksilta avautuu maailmankatsomukselliseksi matkaksi ihmisyyden ytimeen. Tai jos ei ytimeen, niin potkiipahan hauskasti nilkoille.

2. Paljasjalkainen jalkapalloilija. Kuopiossa on pelattu jalkapalloa jo vuosikymmenet ja jokainen pallonpotkija muistaa juhlahetkinä ne tilaisuudet, jolloin sai pelata tuntemattomien kanssa jollakin nurmikolla paljasti jaloin kesäpäivän lämmössä. Muisteloita ja kuvia.

3. Miun murtein ja siun säksätykseis. Tutkijapari haastatteli eri puolilta Suomea, eri murrealueilta lähtöisin olevia aviopareja ja kokosi parhaat palat kirjaksi, jossa esitellään selviytymistarinoita ja ilonaiheita.

4. Saksittuja harhalaukauksia. Alaotsikoltaan Hupsuimpia uutisointeja maailman lehdistöstä nostaa esiin uutisia, joissa puhuttiin asioista, jotka tekivät niistä julkaisuajankohtaansa nähden erittäin huonosti valittuja. Kirja kasvaa osoittamaan maailman kuvaamisen vaikeutta ellei peräti mahdottomuutta.

5. Kasvien puheita, eläinten esitelmiä. Yllättäen kiven alta löytynyt uskonnollisen kirjallisuuden helmi valottaa gnostilaiseen ajatteluun sisältynyttä kasvi- ja eläinkunnan mielipiteitä huomioivaa kertomusperinnettä, jossa kasvit ja eläimet saavat kertoa oman näkemyksensä elämän menosta. Tosiasiassa puhtaasti inhimillisen näkökulman kuultaminen tekstien taustalta ohjaa lukijan pohtimaan kaiken ajattelun itsekeskeisyyttä ja tarkoitushakuisuutta.
   
   Vähänkään asiaa ajatellen huomaan, etteivät nämä kirjat muuttaisi minua mitenkään vaan pikemminkin vahvistaisivat omia näkemyksiäni asioista. Voisi niitä silti olla ihan kiva lukea.