Ákos Kertész: Kunnon ihminen

 Unkarilainen Ákos Kertész (s. 1932) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun romaanin Makra. Tuomo Lahdelman ja Imre Szenten laatima suomennos ilmestyi vuonna 1981 nimellä Kunnon ihminen.

Romaanin alussa eletään vuoden 1954 pääsiäistä. Pestlörincläinen 26-vuotias Ferenc Makra pidätetään neljän toverinsa kanssa joukkoraiskauksen yrityksestä epäiltynä. Viikon tutkintavankeuden jälkeen Makra vapautetaan, sillä hän oli puolustanut väkivallanteon kohteena ollutta tyttöä toveriensa hyökkäykseltä. Makra hylkää entisen elämänsä ja muuttaa vallan toiselle kulmalle Budapestiä. Hän kämppii vanhan tuttavansa, Kadetiksi kutsutun Zselényin luo ja elättää itsensä jonkin aikaa pimeitä töitä tekemällä, kunnes sairastuu ja kohtaa elämänsä naisen, Valin.

Tavallaan romaanissa on kyse rakkauskertomuksesta, mutta ei sellaisesta imelänlivakasta, jossa tahdotaan olla hyvin helliä vaan tosiaankin realistisesta: repivästä ja syvästä, minuutta ja henkilökohtaisia filosofioita avaavasta ja ravistavasta tunteitten, ajatusten ja kestämättömien selitysten kuvauksesta. Kyse on lähtökohtaisesti myös halusta tulla hyväksytyksi, halusta kuulua joukkoon – mutta ei kuitenkaan mihin tahansa joukkoon.

Romaanin päähenkilöt Makra ja Vali tuntevat molemmat eläneensä erilaisina muitten joukossa. Nykyforinteissa nuo erilaisuudet ehkä tuntuisivat vähäpätöisiltä, mutta molemmille nuorille erilaisuus on näyttäytynyt heitä muista eristävänä tekijänä. Makran kohdalla kyse on siitä, että hänen äitinsä isä oli montenegrolainen. Verenperimästään johtuen Makra on iholtaan keskivertomadjaaria tummempi ja myös tummahiuksinen. Toisaalta hän on isokokoinen ja vahva jässikkä. Vaikka näistä piirteistä onkin hänelle rutkasti hyötyä naisten parissa, vetäytyy hän mieluiten syrjään miesporukassa ja puhuu vain tarvittaessa. Vali taas on lääkäriperheen tytär, joka on viettänyt proletaaritovereitaan ylellisempää elämää. Saadakseen kavereita hän liittyy Suur-Budapestin kulttuurinuorten seuraan ja alkaa lopulta pitää niistä kannustavista neuvostoelokuvista, joita ensin piti kaameina ja valheellisina. Vali ei kuitenkaan pääse irti menneisyydestään, hän ajattelee liian itsenäisesti tai ihanteellisesti, hänen kuvansa sosialismista ei käy yksiin reaalisosialismin kanssa. Valin toive on ryhtyä kuvataiteilijaksi, hän saa opetusta pienessä yksityisessä kuvataideryhmässä, jota vetää valtion hyväksymä taiteilija. Romaanissa kuljetaan kohti Unkarin kansannousua, lukijalle käy pian selväksi mille puolelle omaperäisesti ajatteleva Vali asettuu. Hän esittelee Makralle filosofiansa, joka kuulostaa seuraavalta:

numero yksi: aika on irreversibelinen prosessi eli sitä, mikä kerran on tehty, ei voi tehdä uudelleen, ja hyvä ihminen ei jauha sitä enää, numero kaksi: vain sitä kannattaa jauhaa, mitä pystyy myös muuttamaan, numero kolme: syöminen, juominen, nukkuminen ja rakasteleminen ovat hyviä asioita, se joka haluaa estää toista näiden toteuttamisessa, on roisto, numero neljä: tappaa saa vain tärkeän asian vuoksi.

Romaani sisältää useita, laajoja takaumajaksoja, erilaisia selitteleviä pohdiskeluja ja väittelyjä, joten mikään tapahtumien ilotulitus ei ole kyseessä. Voisi jopa nähdä niinkin, että nuo Valin teesit testataan romaanin sivuilla. Unkarista syntyy kuva, joka ei niin erityisemmin poikkea juuri mistään eurooppalaisesta meiningistä, Makra käy työssä Hermeksen autokoritehtaalla, tehtaan työtä kuvataan siten kuin minkä tahansa muunkin teollisuuslaitoksen.

Kirjassa on 252 sivua ja lukaisin sen muutamassa päivässä. Tämän unkarilaisromaanin myötä aloitan lyhyen visegrádianan, jossa luen kirjan Unkarista, Slovakiasta, Puolasta ja Tšekistä, tosin sosialismin aikakaudelta. No, Puolan kohdalla joudun tekemään pienen ajallisen poikkeaman.