Aristoteles: Runousoppi

Luin Pentti Saarikosken tekemän suomennoksen antiikin aikain kreikkalaisen tiedemiehen Aristoteleen (384 eKr. - 322 eKr.) kuulemma paikoin hajanaisesti säilyneisiin teksteihin perustuvasta kirjasesta nimeltä Runousoppi. Tekstit ovat peräisin Aristoteleen elinajoilta. Vaikka kirjan nimenä on Runousoppi, puhutaan siinä pääosin tragedianäytelmistä, koska näytelmäin vuorosanat sepitettiin tuolloin runomuotoon.

Suomentajan alkusanoissa Saarikoski kertoo, että antiikin näytelmät oli tarkoitettu tasapainoisille ihmisille, jotta he voisivat käydä tragediassa puhdistamassa säälin ja pelon tunteensa näytelmän aiheuttaman järkytyksen avulla. Aristoteles käsittelee teoksessaan tragediaa eli murhenäytelmää. Hänen arvellaan mahdollisesti kirjoittaneen myös komediasta, mutta sitä tekstiä ei ole löytynyt.

Aristoteles arvioitsee, että tragediassa näytelmän laatija pyrkii kuvaamaan ihmiset parempina kuin he ovatkaan, komediassa huonompina kuin ovatten. Runomitoista näytelmiin soveltuu kuulemma parhaiten jambinen trimetri, koska se on lähinnä puhekieltä. Puhekielenomaisuus on kelpo tavoite, mutta ei saa kirjoittaa liian arkisesti.

Tärkein näytelmän osatekijöistä on juoni. Tragedialla on oltava alku, keskikohta ja loppu. Muodon on oltava niin selkeä, että katsoja tunnistaa näytelmän ydinaiheen. Näytelmän tulee olla fiktiota, siinäkin tapauksessa, että se käsittelisi tunnettuja henkilöitä tai tapahtumia. On jäljiteltävä elämää, mutta ei suoranaisesti todellisuutta. Juonet voivat olla yksinkertaisia tai monisäikeisiä, jolloin niissä on oltava juonenkäänteitä ja tunnistamisia, jossa outona pidetty osoittautuu tutuksi. Peripetia, juonenkäänne tarkoittaa toiminnan kääntymistä vastakkaiseksi. Juonen kolmas osatekijä on kärsimys.

Hahmojen tulee olla luonteeltaan jaloja (meitä parempia), soveliaita (sovinnaisia?), totuudenmukaisia ja johdonmukaisia. Hahmon epäjohdonmukaisuudenkin on oltava johdonmukaista. Näytelmässä käsiteltävän ongelman ratkaisun tulisi kestää koko näytelmän loppuun saakka. Jo tuolloin oli ilmennyt näytelmissä hyviä kehittelyjaksoja, jotka eivät purkautuneet napakkaan loppuratkaisuun.

Aristoteles ylistää Homerosta kertojana, joka on opettanut runoilijat valehtelemaan oikealla tavalla. Aristoteleen mukaan:

Todennäköinen mahdottomuus on parempi kuin epäuskottava mahdollisuus.

Kertomukseen ei silti saisi sisältyä järjenvastaisuutta.

Aristoteles neuvoo miten kirjailija voi vastata teoksesta esitettyyn kritiikkiin. Esimerkkinä hän esittää Sofokleen kertoneen kuvaavansa tragedioissaan ihmisiä sellaisina kuin heidän pitäisi olla, kun taas Euripides on kuvannut heitä sellaisina kuin he ovat.

Lopuksi Aristoteles pohtii kumpi ompi parempi: tragedia vai eeppinen runoelma? Ilmeisesti eeppisellä runoudella on ollut vähemmän seuraajia kuin tragedialla, mikä Aristoteleen mielestä viittaisi siihen, jotta epiikka olisi arvokkaampaa. Sitten hän kuitenkin vetäisee peripetiat ja väittää, jotta tragediassa sentään asia esitetään tiiviimmässä muodossa, joten nautintoa ei tarvitse odottaa niin pitkään kuin epiikan saralla. Ja edelleen Aristoteles sekoittaa omaa lapskoussiaan toteamalla, jotta eeppisesti (kertovan runouden keinoin) esitetty lyhyt yksittäinen tarina saattaa vaikuttaa liian lyhyeltä ja ohuelta.

Aristoteleen Runousopissa on esipuheineen, selitteineen päivineen 78 sivua. Sen lukemiseen kului minulta kolme päivää. Muistiinpanojen tiivistäminen otti aikansa.