Kirja
koostuu runoista, joita on löydetty muinaisilta haudoilta.
Valitut tekstit ovat peräisin antiikin ajan kreikkalaisista ja
roomalaisista hautakivistä sekä aiheeseen liittyvistä
runokokoelmista. Aikaväli vaihtelee muutaman sata vuotta
ajanlaskumme alun molemmin puolin. Kiveenhakatut tekstit voivat nekin
olla säenikkareitten tuotantoa, tekstikokoelmien runot ovat
peräisin nimeltä tunnetuilta taiteilijoilta. Kunkin tekstin
yhteydessä mainitaan kirjallinen lähde tai tunnettu
kirjoittaja, usein myös paikka, josta hautakirjoitus on löydetty
sekä tekstin arvioitu ajankohta.
Alkuperäiset
runot ovat kreikan- ja latinankielisiä. Niitä on löytynyt
ympäri Keski- ja eteläistä Eurooppaa, Vähästä
Aasiasta, Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta.
Maaluettelo kertoisi paljon Rooman valtakunnan laajuudesta. Kreikka
oli tärkeä sivistyskieli roomalaisessa maailmassa ja siitä
syystä osa Italian alueen teksteistä onkin kreikankielisiä.
Tekstit
käsittelevät paitsi kuolemaa myös sitä, mihin
elämässä pitäisi keskittyä. Usein mainitaan,
että elävän ihmisen tulisi riemuita sinä lyhyenä
aikana, joka hänelle on suotu. Monien kirjoitusten mukaan ennen
elämää ei ole mitään niinkuin ei ole elämän
jälkeenkään. Usein silti toivotaan kevyttä
tomua vainajan päälle. Kristillinen usko kuolemanjälkeiseen
elämään nousee esiin joissakin teksteissä, mutta
ihanaa autuaitten saarta olivat kuvanneet jo Homeros ja Platonkin.
Yleensä antiikissa kuoleman valtakunta oli synkeä,
maanalainen paikka.
Varsinkin
kiveen hakatut tekstit liikuttavat ja yllättävät juuri inhimillisyydellään
ja suoruudellaan, jota ei ole taiteilijan viekkaudella osattu
peitellä. Toisaalta taiteilijoitten runot pysähdyttävät
hienoilla oivalluksillaan ja viihdyttävät karrikoidulla
henkilökuvauksellaan. Hautakivien tekstit sisältävät
usein kieltotaulumaisia huomautuksia, joitten tarkoituksena on taata
hautarauha. Tähän on pyritty toivomalla kaikkea parasta
sille, joka kunnioittaa hautaa ja uhkailemalla sitä, joka hautaa
häpäisee. Tekstit puhuttelevat ohikulkijoita jakaen neuvoja sekä kertoen vainajan elämästä. Vainaja puhuu maan
sisästä, hautakiven alta.
Koskettavimpia
ovat tietenkin lasten hautojen runot. Ne kertovat vanhempien
tuskasta, joka on aina yhtä tosi. Lasten ikä luetellaan
vuosina, kuukausina ja päivinä, vanhemmat takertuvat kiinni
siihen mitä heillä lapsen eläessä oli. Samaa
lämpö ja rakkaus välittyy runoista, joissa
kaivataan kuollutta puolisoa. Kirjaan on poimittu hautarunoja
kotieläimille, useimmiten koirille. Onpa mukana jopa
lemmikkijänikselle omistettu runo, jonka kirjoitti kreikkalainen runoilija
Meleagros n. 100 eaa (wikipedian mukaan Meleagros on elänyt nykyisen Jordanian alueella). Runon loppu olkoon näytteenä kirjan
tekstien tyylikkäästä moniselitteisyydestä:
Kuolin
ylenpalttiseen mässäilyyn,
liioista
aterioista lihavaksi turvonneena.
Luo
petinsä Fanion hautasi minut
nähdäkseen
unissaan aina
haudan
vierellä vuoteen.
Kirjassa
on 286 sivua ja luin sitä työmatkoilla ja osin kotona noin
viikon.
Kiinnostava aihe kirjalla.
VastaaPoistaJänisrunon lopun minä muoto hieman hämmästyttää.
Hautojen runot ovat usein minämuotoisia, vainaja puhuu ohikulkijalle.
PoistaKuulostaa tutustumisen arvoiselta opukselta! Kertomasi perusteella tulee mieleen kirja jonka luin joskus 20+ vuotta sitten, siinä oli muinaisegyptiläisiä ostoslistoja. Sekin oli varsin antoisa ja avartava lukukokemus, suosittelen :) (Nimeä en kyllä muista enkä tekijää, mutta ammattitaitoinen kirjastohenkilö sen näillä vihjeillä löytänee...)
VastaaPoistaKiitos kommentista ja lukuvinkistä! Kirja näyttäisi olevan Kirjeitä faraoiden Egyptistä, ainakin näin arvelen. Tosin kyseinen kirja on ilmestynyt vasta vuonna 2004. Ehkä oletkin lukenut samasta aiheesta tehdyn englanninkielisen kirjan, joka on wikin mukaan vuodelta 1984?
Poista