Asko Sahlberg: Yhdyntä

Asko Sahlberg (s. 1964) on suomalainen kirjailija, jonka pieni romaani Yhdyntä julkaistiin vuonna 2005.

Asko Sahlberg tuli tunnetuksi viimeistään romaanillaan Tammilehto (2004). Luin tuon Suomen sisällissotaa käsittelevän romaanin aikoinaan kuultuani siitä tiedoitusvälineistä. Olin hieman pettynyt, koska romaanissa eräänä huomattavana teemana oli seksi. Minun on vaikea yhdistää seksiä sotaan. Mielikuvani mukaan sota on kammottava tilanne, joka rikkoo kaiken totutun ja turvallisen. Romaanissaan Yhdyntä Sahlberg kuitenkin jatkaa tätä seksin ja sodan yhdistämistä. En tiedä miksi. Romaanin alaotsikko on [Reunahuomautus sotahistoriaan].

Tarinana Yhdyntä on varsin selkeä. Päähenkilöitä on kaksi, Axel ja Valma. Heidän yhteistä hetkeään kuvataan jo romaanin alussa. Tapahtumapaikkana on kerrostalo Helsingissä helmikuussa vuonna 1944. On yö, Neuvostoliiton pommikoneet saapuvat kaupungin ylle. Pommituksien ajaksi väestön kuuluisi siirtyä pommisuojiin, mutta Axelin ja Valman osalta riippuvuus säännöistä ja sopivuudesta on katkennut ja he jäävät ylimmän kerroksen asuntoon rakastellakseen. Ehkä tämän on tarkoitus kuvata sodan absurdiutta? Tai sotaväsymystä? Yön kestäessä tapahtuu asioita, yö ei olekaan tyhjä ihmisistä, aavekaupungissa liikutaan. Samalla kirjailija kertoo Axelin ja Valman tarinan. Sota erottaa ja yhdistää, mutta ei lakkaa olemasta sotaa.

Luin kirjaa illalla, ensimmäistä kertaa sytytin lukulampun. Pimennysverhot tajusin sulkea myöhemmin. Kirjan komein kohta on se, kun Axel mielijohteestaan avaa ikkunan ja katsoo öiselle taivaalle:

Taivas oli sairas. Sitä haavoittivat sulkutulen valojuovaviuhkat, tulehduttivat valopommien kuumeiset pesäkkeet. Näkymättömissä vyöryvien pommikoneiden pitkittyvän ukkosen kumu oli sen kuolevanvalitusta, piinatun ruhon kaikuvaa korinaa. Kun Axel kohotti katseensa, maailma kiertyi ylösalaisin ja hän tuijotti syvälle maankuoreen revenneeseen aukkoon, maapallon mustan sisuksen maailmanloppua enteilevään, tulikuumaa visvaa pursuvaan lietteeseen. Se oli kammottava näky. Se oli kaunis näky. Siihen olisi voinut juuttua, sillä sen katseleminen oli melkein kuin katsomista peiliin.

Tämän uuden polven romaanin hyvänä puolena pidän luettavuutta ja selkeää tarinaa. Juoni ei ole epäuskottavan mutkikas, mutta silti hyvin punottu. Teemoja pienessä kirjassa on pitempään teokseen, pidän kiitettävänä sitä, että tässä on päädytty lyhyesti kuvailevaan kerrontaan. Ihan kaikesta pohdiskelusta en saanut kiinni, johtuu varmaankin minun rajoittuneisuudestani.

Kirjassa on 136 sivua ja luin sen eilissä päivänä.