Kätilö on kertomus
36-vuotiaasta kätilöstä, joka sotkeutuu sotatoimiin Lapissa vuonna
1944. Päähenkilö rakastuu saksalaiseen SS-upseeriin ja päästäkseen
hänen kanssaan läheisiin väleihin hän ajautuu sairaanhoitajaksi
saksalaisten vankileirille tuolloin Saksan valloittamalle, nykyään
Venäjään kuuluvalle alueelle.
Kirjan juoni on sinänsä varsin
selkeä, mutta jostain syystä kirjailija on halunnut hajottaa sen
ajallisesti ja lisännyt mukaan vakoiluaiheisen sivujuonen, jota
ilmankin homma toimisi. Kerronta on aika runsaasti kuvailevaa,
paikoin ronskia ja rumaa, paikoin herkkää luonnon ja romaanin
henkilöitten tuntemusten kuvausta. Tekstiä höystävät murteelliset ja puhekieliset ilmaukset sekä vieraskieliset lausahdukset.
Voi olla, että kirjailijan valitseman
tyylin omaleimaisuus tuntui minulle liialliselta. Ainakin lukeminen
vei minulta melkoisen ajan ja loppuun pääseminen tuntui lähinnä
huojentavalta.
Siitä olen silti hyvilläni, että
jaksoin loppuun ja nyt tiedän millaisesta kirjasta on kyse, jos
siitä joskus puhe sattuisi tulemaan.
On ilmeistä, ettei keskittymiskykyni
enää riitä pitempien kirjojen lukemiseen, jos lie riittänyt
milloinkaan. Kirjassa on 344 sivua ja luin sitä usean päivän ajan.
Nyt löytyi lukemistasi sotakirjoista se, josta aikoinaan innostuin, kuten blogitekstistäni huomaa. Tässä linkki, jos juttu kiinnostaa http://akanvirtaa.blogspot.fi/2012/03/katja-ketun-korkea-veisu.html
VastaaPoistaHyvä että linkitit oman kirjoituksesi tähän minun tekstiini, sillä minä kurja matkamies maan en osannut oikein tästä kirjasta innostua, vaikka varmaan sillä ansionsa on. Ehkä olisin voinut tykätä Katja Ketun runoista, meinaan, jos hän nyt runoja kirjoittaa?
PoistaKetun kirja on outo lintu sotakirjojen joukossa kaiketi siksi, että sotaa kauheine oheisilmiöineen katsellaan hurjien naisten silmin. Kyllä kai tämmöisiäkin tarinoita löytyy myös muita, muttei vissiin Suomesta.
VastaaPoistaNäkökulma ja aihe ovat minusta ihan ok. Kirjoitustyyli vain on niin runsasta ja hidasta luettavaa, ettei se oikein soveltunut minulle. Olisin kai kaivannut Aadolfiinia lukemisen edistämiseen?
PoistaMitähän se Aadolfiini on? Taisi löytyä kirjasta, vaikken muista.
VastaaPoistaKaiken kaikkiaan: onneksi kirjasortteja piisaa niin, että jokainen löytää mieluisiakin.
Adolfiini mainitaan kirjassa piristeenä, jota Johann käytti jaksaakseen epämiellyttävien puuhiensa ja ajatustensa parissa.
PoistaKirjoja on kuin muurahaisia ja niitä riittää useammanlaisiin kekoihin.