Syyskuussa luin sotakirjoja. Omalle, luontaiselle lukutahdilleni taisin lukea turhan monta kirjaa. Nyt pitää yrittää vähän rauhoittaa menoaan. Oikeasti luen vain pari-kolme kirjaa kuukaudessa. Sen pitäisi riittää jatkossakin. Yritän seuraavassa hieman haroa mitä tästä syyskuun lukutouhotuksesta jäi näppiin.
Ensimmäisenä luin kiinalaisen Sun
Tzun kirjan Sodankäynnin taito. Siitä jäi erityisesti
mieleen se, miten vihollista on tutkittava vakoilemalla, miten
vihollinen on pyrittävä saattamaan pois tasapainosta häirinnällä,
kylvämällä epäsopua vihollismaan sisälle, erottamalla vihollinen
mahdollisista liittolaisistaan. Myös erilaiset harhautukset ja
iskeminen heikkoon kohtaan silloin kun vihollinen sitä vähiten
odottaa, tuodaan esille strategisina vinkkeinä. Kaikki nämä opit
sopisivat koulukiusaajille. Tosin luulen että useimmat lapset
oppivat nämä taidot ilman että niitä heille opetetaan. Siitä
huolimatta oli jännä huomata miten jo pari vuosituhatta sitten
Kiinassa on jaksettu kirjata muistiin yhtä ja toista ohjetta asiasta
kiinnostuneitten tahojen lueskeltavaksi.
Seuraavaksi luin Ilmari Turjan
näytelmän Päämajassa. Siinä muistutetaan kuinka
sotasalaisuudet on pidettävä omana tietona. Myös Sun Tzu korosti
että sodan johdon on pidettävä omat suunnitelmat salassa
viholliselta ja jopa omilta joukoilta.
Kolmantena oli vuorossa Esa Anttalan
romaani Hopeaa rajan takaa. Siinä kerrotaan tarina rohkeista
miehistä, jotka livahtavat Neuvostoliiton valloittamalle alueelle
hakemaan rajan taakse jääneitä hopeita. Samalla miehille tarjoutuu
tilaisuus myös nähdä rakkaita kotiseutujaan.
Uula Aapa kertoo kirjassaan Partisaanit
iskevät Neuvostoliiton joukkojen tunkeutumisista Suomen rajojen
taakse tekemään tuhotöitään. Suomalainen
partisaanientorjuntaosasto pistää vähälukuisuudestaan huolimatta
hanttiin suurille vihollisen osastoille.
Niilo Lauttamuksen romaani Vieraan
kypärän alla kertoo suomalaisen SS-pataljoonan miehistä
kaukana kotoa. Minusta kyseinen romaani sopisi ihan mainiosti
korvaamaan Tuntemattoman sotilaan koulujen sotaa käsittelevänä
romaanina. Luettavuus on kelpo luokkaa. Tarinaan sisältyy romanssi
ja siten kaivattu naisnäkökulma.
Jenni Linturin romaani Isänmaan
tähden liikkuu tarinan takaumajaksojen osalta samoilla seuduilla
Lauttamuksen romaanin kanssa. Linturi on kuitenkin laajentanut
kirjansa SS-pataljoonan kotimaahan paluun jälkeisiin ja jopa sodan
sodan loppumisen jälkeisiin aikoihin.
Asko Sahlbergin pieni romaani Yhdyntä
rajaa kekseliäästi sodan tarkastelun yhteen huoneistoon
Helsingissä. Kirja sai minut miettimään seksin soveliaisuutta
sotaa käsittelevissä teoksissa. Olen edelleenkin sitä mieltä,
että totta kai seksiä harrastettiin sota-aikaankin, mutta
päähuomion sota-aikaan lienevät vieneet tarvehierarkian alimpien
portaitten asiat, kuten hengissä pysyminen.
Taina Huuhtasen kokoama valikoima
Talvisodan kirjeet esittelee tavallisten suomalaisten
kirjeenvaihtoa talvisodan ajalta. Kirjeissä korostuvat arkiset
neuvot ja pyynnöt. Esimerkiksi pyykit lähetettiin mielellään
rintamalta kotiin pestäviksi, sillä armeijan pesula palautti
pesusta vain tietyn määrän pesuun lähetettyjä vaatteita – joko
valtion vaatteita tai jonkun muun, eikä sotamies siis välttämättä
saanut omiaan takaisin. Kotoa lähetetyt villavaatteet ja
alusvaatteet olivat rintamamiehille tärkeitä – lämpimänä
pysyminen pakkasissa ei ollut itsestäänselvyys. Myös täit olivat
rintamamiesten jatkuvana riesana ja ehkäpä kotona pyykit pestiin
siinäkin suhteessa tarkemmalla syynillä kuin valtion toimesta rintaman
takana. Mielenkiintoisesti Huuhtanen huomauttaa, että etulinjaan
olisi sijoitettu maalaismiehiä. Tähän viittaa jossain määrin
myös Uula Aapa, jonka partisaanientorjuntaosasto sekä Sallan
komppanian tiedustelujoukkue koostuu kovakuntoisista poromiehistä ja
metsätyömiehistä. Onko siis niin, että nämä fyysisen työn
lujiksi ja kestäviksi parkitsemat miehet pitivät Suomen
puolustuksen pystyssä sotien kovina aikoina? (Tietysti johtajiensa
tuella.)
Pekka Tuomikoski on koonnut päämajan
tiedotusosaston hyllyttämistä TK-kirjoituksista kiehtovan kokoelman
Sensuroidut sotakirjoitukset. Kirjasta löytyi mielin määrin
kiinnostavaa luettavaa. Tästä ja osittain seuraavastakin kirjasta
tuli mieleeni, että lieneeköhän mitään kirjoitettu niin
erikoisesta aiheesta kuin suomalaisten ja italialaisten
aseveljeydestä?
Katja Ketun romaanissa Kätilö
nousee merkittävään sivuosaan saksalaisten kehittämä ja myös
suomalaisten sotilaitten käyttämä piriste nimeltä Pervitiini
ja sen vahvennettu versio Adolfiini. Ketun käyttämä värikäs
ja runsas kieli olisi vaatinut minua lukemaan Kätilön vähintään
kaksi kertaa hitaammin kuin nyt tein. Halusin kuitenkin saattaa
lukuprojektini päätökseen ja otin käsijarrun päältä.
Lopuksi rusautin vielä lukea Uula
Aapan romaanin Sallan soturit, jonka ystävällinen
kirjastontäti minulle kantoi varaston uumenista. Romaanissa on
paljon samoja piirteitä kuin aikaisemmin lukemassani
dokumenttiromaanissa. Vaikutti siltä, että romaanityyli istui
kirjailijalle vähän paremmin.
Näistä suomalaisen sodan kuvauksista
haluaisin nostaa kolmen kärkeen Lauttamuksen, Tuomikosken ja
Huuhtasen teokset. Toisaalta voin hyvin kysyä itseltäni riittävätkö
nämä kolme kirjaa sittenkään päihittämään vanhan kiinalaisen
ammattimiehen, Sun Tzun, opetukset?
Mitä opin sotakirjoista syyskuussa?
Sodassa on monenlaisia kohtaloita, vielä monenlaisempia tarinoita.
Siltä pohjalta voisi väittää, että melkein kaikki sodasta
kirjoitettu voisi olla totta. Toisaalta niinkuin valtioilla on rajat,
on rajat myös sillä mihin kukin lukija on valmis uskomaan. Ja
niinkuin valtioitten rajat voivat joskus siirtyä, voi varmaan
taitava kirjoittaja venyttää lukijan mielikuvitusta. Ehkä minä
kumminkin olen jo venymiskyvyltäni sen verran kalkkis, että nk.
tietopuolinen kirjallisuus alkaa viehättää enemmän kuin
kuvitteelliset maailmat. Kettu, Sahlberg ja Linturi ovat
kirjailijoita, jotka eivät ole itse kokeneet niitä sotia, joista
romaaneissaan kirjoittavat ja kyllä sen minun mielestäni huomaa
näistä kirjoista. Minusta heidän romaaniensa henkilöt ajattelevat
ja toimivat kuten romaanien kirjoitusajankohdan ihmiset, tapahtumat
on vain siirretty sota-aikaan. Lauttamus, Anttala, Turja ja Aapa ovat
itse kokeneet sotaa ja tuntevat niitä paikkoja, joista kirjoittavat.
Mielestäni se tuntuu heidän tekstissään.
Niille, jotka jostain syystä ovat
tykänneet näistä teemakuukausistani, haluan kertoa, että nyt
koetan parhaani mukaan pitää niistä taukoa. Joulukuussa sitten
ajattelin lukea juopotteluaiheista kirjallisuutta – pelkästään
alliteraatiosyistä. Se, että nyt aion ottaa muutaman oluen, johtuu
ihan kokonaan muista syistä. Ehkä literaturalla voi silti olla jotain vaikutusta...
Teema on ollut kiinnostava vaikka käsitellyt teokset ovatkin olleet vieraita (osa toki niminä tuttuja).
VastaaPoistaJuopottelukirjallisuuskin toki kuulostaa kiinnostavalta aiheelta...
Onhan sitä sotakirjaa monenlaista. Useampia erilaisia poimintoja voisi varmasti tehdä.
PoistaJuopottelusta lienee myös paljon kirjallisuutta. Sitä aiemmin puheena ollutta Palmuviinijuoppoa ei taida Kuopion kirjastosta löytyä, pitää koettaa keksiä jotain muuta.
Huokaisun paikka kohdallaan. Nautipa siitä ja oluista.
VastaaPoistaHuomenna vien sitten nämä lainaamani kirjat kirjastoon ja lainaan niitä puheena olleita uusia...
Poista