Pentti Saarikoski: Runot

Suomen kirjallisuuden suuri Pentti Saarikoski (1937 – 1983) kirjoitti runoja useamman kokoelman. Vuonna 2004 julkaistiin ensimmäisen kerran kaikki runokokoelmat käsittävä laitos, jonka toimitti Mikko Aarne. Kirjasta löytyvät ilmoituksen mukaan kaikkien Saarikosken runokokoelmien runot kokoelmittain järjesteltynä ensimmäisen painoksen mukaisessa asussa sekä runoja kokoelmien ulkopuolelta. Lisäksi lopussa on kirjan toimittajan kuvaus Toimitusperiaatteista. Sisällysluettelon jälkeen kirjassa on myös Runojen nimen ja alkusäkeen mukainen hakemisto.

Vaikka en ollut aikaisemmin kovinkaan paljoa lukenut Pentti Saarikosken tekstejä, tiesin kuitenkin miehestä jotakin kuten useimmat ikäluokkani suomalaiset. Muistelen nähneeni kuvan Saarikoskesta kalevalainen patalakki päässä. Tiedän, että hänen hautansa on Uuden Valamon kalmistossa. Osaan jotenkuten ulkoa yhden hänen runoistaan. Olen kuullut hänen runojaan Muksujen esittäminä lauluina ja lukenut hänen laatiminaan käännöksinä Henry Millerin Marussin kolossin, Gunnar Ekelöfin Epätasaiset runot ja Homeroksen Odysseian. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun luin Saarikosken runoja ja kun kerran olin tuon ison pokkarin hankkinut, niin vetäisin ne sitten kaikki kuudessa päivässä, n. 560 sivua.

Tein lukiessani muistiinpanoja, jotka välillä lukaistuina vaikuttivat ihan järkeviltä, mutta loppua kohden totesin, että minulta on tainnut jäädä yhtä sun toista tajuamatta. Saarikosken viimeiset kolme kokoelmaa vaikuttivat vetäisevän siinä määrin maton alta aikaisemmista arveluistani, että olisi hupsua niitä ruveta tähän ylös kirjaamaan. Lukemastani kokonaisuudesta syntyy kuitenkin laajempi kuva runoilija Saarikoskesta. Sen myötä runoilija rakentaa itselleen lymypaikkoja, joista tarkkailla meitä, jotka häneen yritämme tutustua. Toisaalta kuvasta muodostuu aina vain todempi, paljon lukenut runoilija pitää itse itseään tietämisensä summana, joten kaiken sen ymmärtäminen kuuden päivän lukemisella ei olisi erityisen uskottavaakaan. Kuitenkin jo sen perusteella mitä runot lukemalla voi päätellä, Saarikoskelta lienee odotettu aika suuria, eikä hänellä välttämättä ole ollut paljoakaan sitä vastaan. Runoissaan hän samaistuu kirjallisiin hahmoihin, kirjoittajiin, ajattelijoihin. Antiikin Hellaan mytologia on häntä lähellä, suuri hahmo vaikuttaa olleen myös filosofi Herakleitos, josta Saarikosken mukaan käytettiin nimeä hämärä.

Saarikosken ensimmäiset runokokoelmat Runoja ja Toisia runoja ilmestyivät molemmat vuonna 1958. Olin havaitsevinani runoissa tietoista loppusointujen välttelyä. Runoilija kertoo tarvitsevansa kirjallisuutta ja kirjoittamista purjehtiakseen itsensä luota itsensä luokse, luiselta rannalta toiselle. Vuonna 1959 ilmestynyt kokoelma Runot ja Hipponaksin runot sisältää Saarikosken laatimia käännöksiä Vähässä-Aasiassa 500-luvulla eKr. eläneeltä, pilkkarunoihin erikoistuneelta Hipponaks-nimiseltä runoilijalta säilyneistä tekstikatkelmista. Merkillepantavaa on, että Saarikoski oli kiinnostunut tästä kotikaupungistaan karkoitetusta rentturunoilijasta. Mitään erityisempiä vibraatioja nämä varhaiset kokoelmat eivät minussa herätä. Vuonna 1961 julkaistu kokoelma Maailmasta sen sijaan hätkäyttää runolla Hullun miehen hevonen. Mistä se ilmestyy kaiken hämärän symboliikan keskelle, siitä en saa kuolaimista kiinni.

Jonkinsortin keskivaihe Saarikosken runotuotannossa alkaa nähdäkseni vuoden 1962 kokoelmasta Mitä tapahtuu todella? Alun poliittiset aiheet tuntuvat yllättävän ajankohtaisilta, varsinkin kun niitten jälkeisten runojen omakohtaisuus ja katkelmallisuus tuovat mieleen Hipponaks-runot, mutta eivät tunnu erityisen kiinnostavilta. Tässäkin kokoelmassa on hittinsä, keskellä kokoelmaa runo, joka alkaa sanoilla minä rakastan sinua niinkuin vierasta maata. Tyylilaji muuttuu kuitenkin, kun runoilijalta alkaa tulla tekstiä poliittisen tilanteen kiristyessä. Seuraava kokoelma nimeltä Kuljen missä kuljen, vuodelta 1965, tarjoaa mielestäni jonkinlaisen, tervetulleen selityksen Saarikosken runoudelle. Tosin luettuani kirjan kaikki runot, tajusin käsittäneeni sen selityksen väärin, minkä tämän tekstin lukija ystävällisesti ottakoon huomioon. Kokoelman ensimmäisessä runossa Saarikoski huomauttaa, ettei hän tiedä mitä tapahtuu todella. Hän myös kertoo astuvansa samaan virtaan kahdesti, vaikka kolmestikin. (Wikipediasta katsoin, että Herakleitos sanoo ihmisen astuvan samaan virtaan vain kerran.) Käsitin tämän lukiessani niin, että kirjoittaja pidättää itsellään oikeuden vaihtaa mielipiteitään (kuten hän sittemmin on tainnut joutua tekemäänkin), mutta Saarikosken viimeisten kokoelmien perusteella kyse saattaa olla jostain ihan muusta (kuten on Herakleitoksellakin). Joka tapauksessa Kuljen missä kuljen -kokoelman kautta muodostuu lukijalle eräänlainen runoilijan omakuva, josta näkyvät hänen arkinen elämänsä, horjuva taloutensa ja tiensä runoilijana. Kokoelmasta löytyy se runo, jonka entuudestaan osasin. Se alkaa sanoilla Television ohjelma on loppunut.

1960-luvun puolivälin jälkeen ilmestyivät kokoelmat Ääneen (1966), Laulu laululta pois (1966) ja En soisi sen päättyvän (1968). Niissä liikutaan Helsingissä, Romaniassa ja kesäasunnolla. Runoilija on kommunisti, jonka tie valitsi. Kommunistina on uljasta puhua, mutta kommunistilla on paha olla. Runoilija suoristaa selkänsä, turhat puheet putoavat harteilta ja taivaalle syttyy punainen tähti.

Runokokoelma Katselen Stalinin pään yli ulos ilmestyi vuonna 1969. Vähänkin historiaa tunteva immeinen huomaa, että siinä puhutaan ajankohtaisista poliittisista asioista, mutta ei mainita lainkaan Tšekkoslovakian miehitystä. Tämä johtunee siitä, ettei miehitystä (elokuussa 1968) ollut vielä tapahtunut silloin, kun runot on kirjoitettu (kesällä 1968). Suurin osa kokoelmasta kertoo Islannin matkasta. Kenties Saarikoski on tavoitellut samaa sisäistä matkakertomuksellisuutta kuin Henry Miller kirjassaan Marussin kolossi. Ohi kumminkin kolisee. Pitkän kokoelman loppuosakin on lähinnä viihteellistä lueskeltavaa.

Kokoelmissa Onnen aika (1971) ja Alue (1973) runoilijalla on aika lailla siipi maassa. Entinen ärhäkkyys on tiessään. Alue tarkoittaa lähiötä, jossa runoilija asuu. Yhdyskuntarakentaminen, jolle runoilija kenties DDR:ssä olisi osoittanut suosiotaan, herättää Suomessa hänessä vastenmielisyyttä.

Saarikosken runotuotannon loppuhuipentuma ovat kokoelmat Tanssilattia vuorella (1977), Tanssiinkutsu (1980) ja Hämärän tanssit (1983). Runoilija Saarikoski ottaa etäisyyttä kommunismiin, puhuu mieluummin Trotskista kuin Stalinista. Herakleitos ja antiikin tarujen Herakles putkahtelevat esiin, samoin asteekkien sulkakäärme, Quetzalcoatl. Vuorelle on runoilija varustanut tanssilattian, kuka siellä tanssii ja mitä se tarkoittaa, sen selittäminen tuntuisi spoilaamiselta, sitä paitsi tiedänkö minä sen todella? Tanssiinkutsu alkaa jouluaiheella ja sisältää rekilaulun pätkiä. Myös vanhoja kavereita muistetaan. Viimeinen kokoelma, Hämärän tanssit, vaikuttaa viimeiseltä. Siinä runoilija käy sienimetsässä, tapaa vanhan tuttavansa, opettaa harakoille tapoja, nousee vuorelle ja pohtii ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä.

Kirjan lopussa on runoja kokoelmien ulkopuolelta. Sieltä löytyvät vessa, vesiposti keittokomero ja huone ynnä muita tunnetuita. Mukana ovat myös Saarikosken viimeiset julkaistaviksi tarkoitetut runot.