Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

Susanna Alakoski (s. 1962) on ruotsinsuomalainen kirjailija. Luin kirjan kansiliepeestä hänen muuttaneen vanhempiensa mukana Ruotsiin Vaasasta viisivuotiaana. Alakoski tuli tunnetuksi suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä ja alkoholismista kertovalla romaanillaan Sikalat (Svinalängorna), joka ilmestyi ruotsiksi vuonna 2007. Kävin jokunen vuosi sitten katselemassa Sikalat Kuopion kaupunginteatterissa näytelmänä, jonka esitti ruotsinkielinen teatteriseurue. Kun romaanista on tehty myös elokuva, päädyin valitsemaan luettavakseni tämän Alakosken toisen romaanin. Vuonna 2010 ilmestynyt Håpas du trifs bra i fengelset julkaistiin suomeksi samana vuonna nimellä Hyvää vangkilaa toivoo Jenna. Suomennoksen laati Katriina Huttunen. Minusta kirjan nimi on suomennettu koskettavasti.

Romaani kertoo sisaruksista, Anni ja Sami Niemisestä. Anni on sosiaalityöntekijä, hänen veljensä Sami on knarkkari. Oleellista on, että Anni ja Sami ovat maahanmuuttajaperheen lapsia. He muuttivat Ruotsiin vanhempiensa mukana ehkä joskus 1960-luvulla. Kirjassa ajanjaksoja kuvaillaan uutistapahtumien kautta, en viitsinyt kaikkia käydä tarkastamaan ja ruotsalaisen yhteiskunnan puheenaiheet eivät ole minulle tuttuja. Joka tapauksessa kyse on tavallisesta duunariperheestä. Vanhemmat eivät integroidu ruotsalaiseen yhteiskuntaan, lasten on itse tehtävä päätös siitä mihin ryhmään he haluavat kuulua. Sisarusten erilaiset valinnat korostavat maahanmuuttajataustaisten ihmisten erilaisia polkuja elämästä Ruotsissa.

Ruotsi näyttäytyy romaanissa minun näkemykseni mukaan yhteiskuntana, joka systemaattisten rakenteittensa kautta todella pyrkii auttamaan maahantulijoita ja syrjäytyneitä, mutta pitää omat kätensä visusti puhtaina. Alakoski pohtii romaanissaan mm. muutosta, joka 1960- ja 1990-lukujen välisenä aikana tapahtui suomalaisten maahanmuuttajien koulutustaustassa, taloudellisessa kantokyvyssä ja tavoitteellisuudessa. Perinteisten, ummikkoina maalta saapuneitten liukuhihnatyöläisten sijasta suomalaiset maahanmuuttajat olivat 90-luvulla virkamiehiä, opiskelijoita ja tutkijoita, joitten tavoitteena oli viipyä maassa vain tilapäisesti. Alakoski miettii myös suomalaisten jälkeen tulleitten maahanmuuttajien tilannetta ja toteaa sen monien kohdalla olevan väistämättä huonompi. Anni työskentelee romaanissa mm. pakolaisten vastaanottokeskuksessa.

Romaanin varsinaisena teemana on sisarusten toisiaan kohtaan tuntema kiintymys ja sen rakoilu. Anni ja Sami edustavat toisilleen käytännössä koko omaa sukua. Ensin äiti ja sitten isä kuolevat, mummo asuu lahden takana Suomessa. Estonian onnettomuuden jälkeen Anni ei uskalla matkustaa suomenlaivoilla, sen sijaan hän vierailee hakemassa lohtua Estonian muistomerkillä. Hän tuntee olevansa perheensä ainoa eloonjäänyt. Veli Sami ottaa toki yhteyttä aina silloin tällöin, usein nimenomaan silloin, kun on joutunut vankilaan tai päihdehuoltolaan. Sami käy kotilomilla Annin luona. Annilla on hieno mies, värmlantilainen Dan (en muista oliko sukunimi Andersson) ja tytär Jenna. Jenna ihailee villinkarheaa Samia, joka on hippirokkarimaisuudessaan helposti lapsen tasolle pääsevä. Sami on Jennan lempieno (ainoa).

Useampia kertoja kirjassa siteerataan vankilassa istuneen kirjailijan Janne Bergquistin aforismikokoelmaa nimeltä Autonomisk manual. Sitaatit sisältävät sarkastisia heittoja ja niitä on ripoteltu korostamaan kertojana toimivan Annin tuntoja.

Lukemassani romaanissa on 349 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.