Konstantin Paustovski: Venäjän sydänmailla

Neuvostoliittolainen kirjailija Konstantin Paustovski (1892 – 1968) kirjoitti mm. lyhyitä kertomuksia, joista koottu valikoima ilmestyi suomeksi vuonna 1987 nimellä Venäjän sydänmailla. Kertomukset suomensi Marja-Leena Jaakkola.

Paustovskin kertomukset ovat paikoin perinteisiä tarinoita, joista löytyvät alku, keskikohta ja loppu. Tosin usein loppu muodostaa alun jollekin uudelle tarinalle, jota ei välttämättä tarvitse kertoa, lukija saa sepittää sen mieleisekseen. Paikoin Paustovski kertoo minä-muotoisia kuvauksia retkistään Venäjän syrjäisemmille, luonnonkauniille seuduille. Nämä kertomukset eivät varsinaisesti sisällä perinteistä tarinaa vaan ne toimivat muistelojen tai mielenliikkeitten ja osin mielipiteitten kuvastajina. Paustovskin teksteissä liikutaan usein luonnossa. Vaikka toisinaan luetellaan kasvien nimiä, mikään kasvitieteellinen kasvatus ei ole kyseessä. Paustovski ihastelee luontoa, sen rikkautta ja monimuotoista kauneutta.

Toinen tärkeä yhdistävä piirre kertomusten välillä on se, että ne lähes kaikki käsittelevät taidetta. Yleensä kuitenkin siten, että kertomuksillaan Paustovski kuvaa taiteilijan elämää, esimerkiksi jotakin yksittäistä sattumusta. Toisinaan taiteilijat ovat todellisia henkilöitä kuten kertomuksessa Korillinen käpyjä, joka kuvaa Edvard Griegin kuuluisan sävellyksen syntyä. Ihmisten väliset kohtaamiset ovat kuin salamaniskuja, jotka hetkeksi valaisevat pimeää yötä ja saattavat määrittää elämälle uuden suunnan. Huumoriakin kertomukset sisältävät, ei mitään vitsailua vaan syvällistä, lempeää ja rakastavaa huumoria.

Kerronnan tyyliä en kutsuisi sosialistiseksi realismiksi. Paustovski saattaa kuvata loikoilua vanhassa myllyssä, jonka katto on hajonnut niin että katon aukosta voi katsella taivaalla ylitse lipuvia pilviä. Hän kuvaa lintujen laulua, kukkaketojen runsautta, erämaajärven pinnan väreilyä. Toisinaan kertomuksissa on runollisen eräkirjallisuuden piirteitä, mutta Paustovski kuvaa myös kaupunkia samalla herkkyydellä, kuten seuraavassa katkelmassa pienen joenvarsikaupungin seisahtuneesta joie de vivrestä kertomuksesta Poisnukkunut:

Asemalta olisi tietenkin voinut ottaa parempiakin aikoja nähneen rämisevän taksin, mutta koska jokialuksen lähtöön oli aikaa, tuntui mukavammalta kävellä kaikessa rauhassa kaupungin läpi, holvikaarisen kauppahallin ohi, rotkon yli kulkevaa tiilisiltaa, jolta saattoi katsella alla kohisevaa ja kuohuvaa puroa tai roskaista maata tonkivia ylimielisiä mustavariksia, ohi korkeasta metallipiipustaan masuttisavua puskevan pienen voimalan ja pikku mökkien, joiden ikkunalasit olivat niin puhtoiset, että kadulta saattoi katsella aamuauringossa kylpeviä fiikuksia, Turkin sulttaanille kirjoittavia zaporožjelaisia esittäviä öljypainoksia, tiskivuoria tai nojatuolissa nukkuvia kissoja.

Omalle elämänvaiheelleni muistutukseksi haluan liittää tähän vielä toisenkin lainauksen kertomuksesta Syksyn kanssa kahden:

Rakkaimpamme ovat meille aina olemassa. He eivät voi muuttua tyhjyydeksi, tuhkaksi eivätkä himmeäksi muistikuvaksi.

Kirjassa on 176 sivua. Lueskelu kesti tällä kertaa melko kauan aikaa.