Ruotsinkielinen suomalaiskirjailija
Henrika Ringbom (s. 1962) tunnetaan varsinkin runoilijana. Vuonna
2005 ilmestyi hänen runoistaan suomennosvalikoima nimeltä Valkoinen
vinttikoira. Runot suomensi
Merja Virolainen, joka
myös kirjoitti teoksen loppuun Suomentajan jälkisanat.
Virolainen
kertoo jälkisanoissaan Ringbomin runojen olevan paikoitellen niin
sidoksissa ruotsin kieleen, että niitten suomentaminen on erittäin
vaikeaa tai mahdotonta. Runoilijain tavoin Ringbom käyttää kieltä
luovasti, leikitellen sanoilla. Vaikka Ringbomin runoissa ei aina
kuvatakaan juuri sitä, mistä sanat puhuvat, onnistuin sepittämään
itselleni luku- ja selviytymisohjeen, jolla runot aukenivat minua
tyydyttävällä tavalla.
Ringbom
ei otsikoi runojaan. Runosarjoilla on kyllä nimet, samoin tietysti
kokoelmilla. Valikoimassa on runoja neljästä kokoelmasta vuosilta
1988, 1990, 1994 ja 2001. Koko kirjan ensimmäinen runo on minulle se
avain, jolla sain lähes koko valikoiman runoihin jonkinlaisen
otteen. Kyseinen avain on tosin runossa piilotettu, mutta melko
perinteisellä tavalla, jota voi verrata piilopaikkaan kynnysmaton
alla, kukkapurkissa tai oven vuorilaudan takana. Ensimmäinen runo on
voimakas ja pysäyttävä, minut se pysäytti niin, etten tajunnut
sitä avaimeksi vaan lukea humistin kirjan puoleenväliin
ymmärtämättä muusta tekstistä paljoakaan. Nukuttuani yön yli
heräsin Ruuneperin päivän aamuun ja aloin lukea runoja uudelleen
ja silloin ne aukenivat. Näin käy joskus, mutta aika usein ei käy.
Nykyruno on niin erikoista, että avaimen löydettyään ei sitä
aina tajua avaimeksi – näin atomiaikana on noita avaimiakin
monenlaisia, on pankkikortin näköisiä ja muoviläpysköitä ja
joskus pelkkiä ovikoodeja. Mutta noin laiskamaisesti pelkistäen:
tulkintani mukaan Ringbomin runojen ovikoodi johtaa ainakin minut
lukijana elämän ja kuoleman kysymysten äärelle. Asiaa ei
kuitenkaan esitetä kuin valaistulla lasipöydällä vaan runoilijan
omien sanojenkin mukaan tarkoituksena on pikemminkin unohtaminen kuin
kipeän kokemuksen muistelu. Runojen kertoja vaikuttaa toivovan
asioitten kerrostuvan muistojen päälle. Muutamat runoista
vaikuttavat tosiaankin sanoilla leikittelyltä, joka ei auennut
minulle mitenkään. Loppua kohti vaikeaselkoisuus hellittää.
Viimeisen kokoelman, Valkoisen vinttikoiran,
runot ovat jo lukijaystävällisempiä ja tuntui niitten sanomassa
löytyvän lohdutusta runojen minällekin.
Laitan
tähän lopuksi näytteen lopun yhdestä runosta, joka on kokoelmasta
Valkoinen vinttikoira:
ja
minä ajattelen unessa,
sillä
tiedän että olen unessa,
toinen
toisensa alle vajonneita
kerrostumia
jotka peittävät
ja
päästävät vapaaksi
sielun
laiminlyöntejä, uinuvia muistoja.
Kirjassa
on 111 sivua ja se tuli luetuksi parissa päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti