Powered By Blogger

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Henrika Ringbom: Valkoinen vinttikoira

Ruotsinkielinen suomalaiskirjailija Henrika Ringbom (s. 1962) tunnetaan varsinkin runoilijana. Vuonna 2005 ilmestyi hänen runoistaan suomennosvalikoima nimeltä Valkoinen vinttikoira. Runot suomensi Merja Virolainen, joka myös kirjoitti teoksen loppuun Suomentajan jälkisanat.

Virolainen kertoo jälkisanoissaan Ringbomin runojen olevan paikoitellen niin sidoksissa ruotsin kieleen, että niitten suomentaminen on erittäin vaikeaa tai mahdotonta. Runoilijain tavoin Ringbom käyttää kieltä luovasti, leikitellen sanoilla. Vaikka Ringbomin runoissa ei aina kuvatakaan juuri sitä, mistä sanat puhuvat, onnistuin sepittämään itselleni luku- ja selviytymisohjeen, jolla runot aukenivat minua tyydyttävällä tavalla.

Ringbom ei otsikoi runojaan. Runosarjoilla on kyllä nimet, samoin tietysti kokoelmilla. Valikoimassa on runoja neljästä kokoelmasta vuosilta 1988, 1990, 1994 ja 2001. Koko kirjan ensimmäinen runo on minulle se avain, jolla sain lähes koko valikoiman runoihin jonkinlaisen otteen. Kyseinen avain on tosin runossa piilotettu, mutta melko perinteisellä tavalla, jota voi verrata piilopaikkaan kynnysmaton alla, kukkapurkissa tai oven vuorilaudan takana. Ensimmäinen runo on voimakas ja pysäyttävä, minut se pysäytti niin, etten tajunnut sitä avaimeksi vaan lukea humistin kirjan puoleenväliin ymmärtämättä muusta tekstistä paljoakaan. Nukuttuani yön yli heräsin Ruuneperin päivän aamuun ja aloin lukea runoja uudelleen ja silloin ne aukenivat. Näin käy joskus, mutta aika usein ei käy. Nykyruno on niin erikoista, että avaimen löydettyään ei sitä aina tajua avaimeksi – näin atomiaikana on noita avaimiakin monenlaisia, on pankkikortin näköisiä ja muoviläpysköitä ja joskus pelkkiä ovikoodeja. Mutta noin laiskamaisesti pelkistäen: tulkintani mukaan Ringbomin runojen ovikoodi johtaa ainakin minut lukijana elämän ja kuoleman kysymysten äärelle. Asiaa ei kuitenkaan esitetä kuin valaistulla lasipöydällä vaan runoilijan omien sanojenkin mukaan tarkoituksena on pikemminkin unohtaminen kuin kipeän kokemuksen muistelu. Runojen kertoja vaikuttaa toivovan asioitten kerrostuvan muistojen päälle. Muutamat runoista vaikuttavat tosiaankin sanoilla leikittelyltä, joka ei auennut minulle mitenkään. Loppua kohti vaikeaselkoisuus hellittää. Viimeisen kokoelman, Valkoisen vinttikoiran, runot ovat jo lukijaystävällisempiä ja tuntui niitten sanomassa löytyvän lohdutusta runojen minällekin.

Laitan tähän lopuksi näytteen lopun yhdestä runosta, joka on kokoelmasta Valkoinen vinttikoira:

ja minä ajattelen unessa,
sillä tiedän että olen unessa,

toinen toisensa alle vajonneita
kerrostumia jotka peittävät

ja päästävät vapaaksi
sielun laiminlyöntejä, uinuvia muistoja.

Kirjassa on 111 sivua ja se tuli luetuksi parissa päivässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti