Kymmenen suomenruotsalaista kertojaa

Vuonna 1953 ilmestynyt teos Kymmenen suomenruotsalaista kertojaa tarjoaa valikoiman suomalaisia, alkujaan ruotsinkielisiä novelleja kymmeneltä kirjailijalta. Valikoiman toimitti Solveig von Schoultz. Suomentaja on Kristiina Kivivuori, paitsi Runar Schildtin novellissa, jonka suomensi Ilmari Ahma, lisäksi Elmer Diktonius suomensi itse oman novellinsa. Teoksen alkusanoissa Th. Warburton toteaa, että proosateksteistä yleensä juuri novellit ovat sisältäneet Suomen ruotsinkielisten kirjailijain taiteellisesti arvokkaimman annin. Alkusanojen yhteydessä on lyhyt luonnehdinta kustakin teoksen kirjailijasta.

Runar Schildt (1888 – 1925): Kotiinpaluu (1919) kertoo tarinan Suomen sisällissodan jälkeiseltä ajalta. Novellissa on vahva, pahaa ennakoiva jännite alusta alkaen. Asetelma ja aiheen käsittely ovat paljolti samantapaiset kuin virolaisen Valev Uibopuun novellissa Äiti ja poika (1954), piileskelevän pojan kotiinpaluu kuvataan äidin näkökulmasta.

Elmer Diktonius (1896 – 1961): Hirvikuula (1935). Aiheena vanha mies ja hänen elämäntyönsä. Kertoo erään tarinan siitä, miten vanhuksia ennen vanhaan hoidettiin – ei niin kovin eri tavalla kuin nykyään. Diktoniuksen oma suomennos on värikylläistä kieltä, joka ei kaihda murteellisia puhekielen ilmaisuja.

Tito Colliander (1904 – 1989): Vanha pankkivirkailija (1944) Menneisyyden jälkipuinti jatkuu Karjalan kannaksella, jossa Venäjän vallankumousta paennut köyhtynyt pariskunta sinnittelee kainossa arvokkuudessa.

Vesien jäätyessä (1944) Novelli katselee tulevaisuuteen, uuden elämän syntymiseen joskus pokrovan aikoihin.

Eva Wichman (1908 – 1975): Siellä missä kuljemme – (1949) Jokseenkin runollinen kuvaus sodan vammauttamista helsinkiläisistä ja kaupungin näkymistä rauhanajan toimeliaisuuden hitaasti heräillessä.

Mirjam Tuominen (1913 – 1967): Kaksi (1947) Ylevähenkinen kuvaus äidin ja kymmenen kuukauden ikäisen vauvan suhteesta. Sisältänee ihan todensukuisia tuntemuksia. Vauvan itsenäisyyden ensi retkistä kerrotaan peräti seuraavaa:

Sillä ratkaisevin on kuitenkin tapahtunut: lapsi on astunut pitkän askelen sitä päivää kohti jolloin se on kääntyvä pois äitinsä luota huulilla sana, joka jokaisen älyllä ja elämänhalulla varustetun lapsen täytyy tiettynä elämänsä ajankohtana teoin tai sanoin lausua äidilleen: ”Nainen, mene pois minun luotani, sillä minä en tunne sinua.”

Hukkaan mennyt ruumis (1947) Lempiväiset selvittelevät vaikeaa suhdettaan sota-aikaan.

Anna Bondestam (1907 – 1995): Kriisi (1952) Hieno kertomus puhumisen vaikeudesta, kun kuuntelija ei vaikene. Ahdistus puretaan novellissa päähenkilön fokuksen yllättävällä vaihtumisella.

Ole Torvalds (1916 – 1995): Soutu (1946) Voiko ihminen paeta sisäistä pelkoaan ja riittämättömyyden tunnettaan? Eller nånting dylikt.

Solveig von Schoultz (1907 – 1996): Sormus (1947) Muistin heiketessä alkaa pelko minuuden menettämisestä.

Ralf Parland (1914 – 1995): Maapallon valtiaita (1952) Kiva kun joukossa on tällainen poikatarina, niin on minullekin jotain.

Viveca Hollmerus (1920 – 2004): Juovikasta (1950) Inga ja Arvid asuvat lentokentän lähellä. Kellarissa surisee Arvidin sorvi, taivaalla lentokoneet, Ingan sylissä kehrää kissa. Pöytä on katettu omakotiahdistukselle.

Tykkäsin eniten Runar Schildtin, Tito Collianderin ja Anna Bondestamin kerronnasta.

Kirjassa on 268 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.